Meillä on yhteiseloa takana 20 vuotta. Miehelleni on tullut viime aikoina syvä vitutus minua kohtaan. Hän on kyllästynyt ja koko minun olemukseni ärsyttää häntä. Ei kuulemma rakasta enää, eikä tykkää olla kanssani. Ei kuitenkaan halua (ainakaan vielä) erota, eikä ole kuulemma tarvetta hakea ketään toistakaan. Seksin puolella ei ongelmia.
Loukkaa tämmöiset puheet, vaikka ymmärränkin toisaalta oikein hyvin tunteen. Minullakin oli jokunen vuosi sitten samanlainen kausi ja ajattelin avioeroa joka päivä. Tiedättehän että mitä kauemmin toisen ihmisen tuntee, sitä enemmän hänestä löytää halveksittavia piirteitä. Ja niiden hyväksymisessä menee aikansa. Ja toisaalta hävettää kun toinen tietää myös minun huonot puoleni... toivottavasti joku ymmärtää mitä tarkoitan.
Tekisi mieleni vain itkeä ja luovuttaa, toisaalta haluaisin auttaa miestäni vaikean ajan yli vain itse rakastamalla häntä ja puhumalla. Yrittää luoda uudenlaista suhdetta ja tutustua uudestaan, koska eihän tässä kumpikaan ole enää sama ihminen kuin naimisiin mennessä.
Onko ehdotuksia? Kokemuksia vastaavasta tilanteesta, kauanko kestää ja mikä oli lopputulos? Pelkään että ahdistan miestäni lisää siihen "pakko olla toisen kanssa"- ajatukseen ja hän reagoi niin että ottaa lopulta avioeron. Ikävöisin elämänkumppaniani varmasti ikuisesti.
Mikä hassuinta, vaikka itse tunsin pari vuotta sitten, etten enää rakasta miestäni, niin nykyään rakastan häntä aivan valtavasti. Siksi tämä ottaakin niin koville, vaikka toisaalta olen ansainnut tämän.
Loukkaa tämmöiset puheet, vaikka ymmärränkin toisaalta oikein hyvin tunteen. Minullakin oli jokunen vuosi sitten samanlainen kausi ja ajattelin avioeroa joka päivä. Tiedättehän että mitä kauemmin toisen ihmisen tuntee, sitä enemmän hänestä löytää halveksittavia piirteitä. Ja niiden hyväksymisessä menee aikansa. Ja toisaalta hävettää kun toinen tietää myös minun huonot puoleni... toivottavasti joku ymmärtää mitä tarkoitan.
Tekisi mieleni vain itkeä ja luovuttaa, toisaalta haluaisin auttaa miestäni vaikean ajan yli vain itse rakastamalla häntä ja puhumalla. Yrittää luoda uudenlaista suhdetta ja tutustua uudestaan, koska eihän tässä kumpikaan ole enää sama ihminen kuin naimisiin mennessä.
Onko ehdotuksia? Kokemuksia vastaavasta tilanteesta, kauanko kestää ja mikä oli lopputulos? Pelkään että ahdistan miestäni lisää siihen "pakko olla toisen kanssa"- ajatukseen ja hän reagoi niin että ottaa lopulta avioeron. Ikävöisin elämänkumppaniani varmasti ikuisesti.
Mikä hassuinta, vaikka itse tunsin pari vuotta sitten, etten enää rakasta miestäni, niin nykyään rakastan häntä aivan valtavasti. Siksi tämä ottaakin niin koville, vaikka toisaalta olen ansainnut tämän.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Sama homma, yhdessä eletty 20 vuotta.
Monennäköstä mahtunut vuosiin. Lohdullista kuulla, että tuota vitutusta ovat toisetkin kokeneet.
Itse yritän välttää negatiivisen palautteen antamista toiselle, koska ittestäkin se tuntuu tosi pahalle.
Ehkä kuitenkii on kyse siitä oman elämän etsimisestä ja löytymisestä, puolisoa ei kyl pysty paljonkaa muuttamaan.
Kiitos. Näin jälkikäteen ajattelen kanssa niin, että suurimmaksi osaksi kyse on omien vikojen hyväksymisestä, että oppisi hyväksymään sen toisenkin viat. Se ei ole helppoa. Helpompi huijata itseään ja "löytää parempi rakastettu" jonka kanssa voin luoda illuusion että olisin parempi ihminen. Olen yrittänyt kertoa miehelleni että rakastan häntä siitä huolimatta, ettei ole lähimainkaan "se oikea", joksi häntä nuoruusvuosina luulin.
Olemme olleet yhdessä 13 vuotta, ja olemme nuoria vielä. Samoja vitutuskausia (kuvaava nimi) ilmenee välillä meilläkin. Kyllähän se on tyyliin " Niin metsä vastaa kun sinne huudetaan" Eli kun tulee kaadettua kaikki paska toisen niskaan ja toinen kyllästyy tovin päästä siihen ja alkaa ärhentelemään takaisin. Tätä kun jatkuu aikansa, eikä enää edes muista millaista on puhua toiselle ilman jonkin sorttista vittuilua. Tämä on varmaankin ilmiö vitutuskausi...:)
Kumpi sitten aiemmin huomaa missä mennään ja alkaapi tekemään töitä suhteen eteen, niin paljon siinä saapi varmasti kestää sontaa vielä toiselta ennenkuin molemmat ovat samalla aaltopituudella...
Mutta kyllä se aurinko sieltä varmasti paistaa ja hyviä (ehkä uusia) puolia kumppanista löytyy niiden huonojen lisäksi.
Olen huomannut että jos kumppanin kunnioitus loppuu, niin se on kaikkein hankalin "löytää" uudelleen.( ehkä myös luottamus kuuluu samaan kastiin, mutta sitä ei ole tarvinnut vielä ehtiä)
Minulla ei ole takana kuin yksi 5 vuoden avoliitto joka päättyi eroon ja nyt olen elänyt uudessa suhteess 2,5 vuotta joten minulla ei ole ihan vastaavaa kokemusta kuin sinulla.
Mutta itse miettisin ehkä sinun tilanteessasi sitä että miten itse pääsit aikanasi epävarmuuden tunteistasi ja eroajatuksista pois eli takaisin haluun olla vielä yhdessä. Ja omasta avomiehestäni olen huomannut että miehet vaan tarvitsevat noissa kriisitilanteissa sitä omaa ajattelurauhaa. Vaikka juuri se tuntuu kaikkein pahimmalta itsestä kun ei tiedä missä mennään, mitä sen toisen päässä nyt liikkuu. Kuitenkin on tosi rankkaa vatvoa samaa asiaa joka ilta niin että ehkä voisit yrittää jättää aiheen hänelle käsiteltäväksi vähäksi aikaa niin että vasta kun hän itse ottaa sen puheeksi niin puhutte siitä. Sekin on rasittavaa että toinen kysyy koko ajan että miltä nyt tuntuu.
Mutta kun olette olleet noin kauan yhdessä niin varmaan tunnet miehesi. Toivotaan että hänellä on meneillään vain joku ikään kuuluva kriisi joka menee itsestään ohi. Voit olla tukena hänelle sillä että vain olet siinä vieressä olemassa. Arvosi on suurempi hänelle kuin hän nyt tajuaakaan. Hyvää voisi tehdä myös pieni erillään olo, järjestä itsellesi vaikka joku "työmatka", on hyvä välillä olla pois maisemista niin toinen saa mahdollisuuden kaivata.
minulle, että vitutan häntä, eikä hän rakasta minua enää eikä ulkonäkö miellytä eikä kiinnosta
mikään tekeminen minun kanssani, niin näyttäisin välittömästi ovea ja jos vielä naamataulunsa näyttäisi, niin soittaisin poliisille. Mielestäni kamalampaa loukkausta ei aviovaimo voi saada.
Miten joku voi sellaista ukkoa katsella.
Täysin käsittämätöntä. Onneksi olen saanut fiksun ja rakastavan miehen, mutta jos olisi toisin, niin se olisi menoa se.
Mitäs jos eroaikeiden sijasta heittäytyisittekin hoitamaan parisuhdetta, yhdessä. Tiedä mitä siitä seuraa :-))
Hyväksi avuksi on Hedrix Harville: Kaikki se rakkaus mitä sinulle kuuluu. Sisältää myös konkreettisia "harjoituksia" arkipäivän ja suhteen piristykseksi.
Kiitokset paljon kirjavinkistä, otin sen ylös ja käyn etsimässä kaupungin kirjastosta. Tarvitsenkin juuri nyt sellaista apua.
Tarkoitus olisikin alkaa suhdetta hoitamaan. Minulla on siihen suuri motivaatio, sillä tunnen syviä rakkauden tunteitä miestäni kohtaan taas pitkästä aikaa. (Ironista, eikö?) Mies on myös suostunut yrittämään, sillä hän myöntää että meillä on ollut hyviä hetkiä kautta aikojen. Lastenkin kannalta se on paras ratkaisu. Mutta kyllä se silti vaikeaa tulee olemaan. Mitenköhän sitä herättelisi toisen rakkaudentunteita takaisin, ilman että se tuntuu tungettelevalta?
Onneksi meillä on vielä huumoria ja kumppanuutta jäljellä riitelyn lomassa, ei kai tästä muuten mitään tulisi. Harmi että olemme niin nuorina aloittaneet tiiviin yhdessäolon, että näin keski-iän kynnyksellä vuoronperään kaihertaa "elämätön villi vapaus" ja muut sellaiset. Sitä kun ei voi etukäteen tietää, olisiko joku toinen tie elämässä onnellisempi. (Toivottavasti mieheni ei rakastu tässä mielentilassaan kenenkään toiseen...)
omasta kokemuksesta jokunen vuosi sitten totean että
kannattaa kuitenkin pitää silmänsä auki ettei kuitenkin olisi toinen nainen jollain asteella kuvioissa. Minä ihmettelin aikani kun minusta alkoi löytyä pelkkiä vikoja ja syyttelin itseäni aika lailla mutta lopulta selvisi että miehellä oli vipinää toisen kanssa. Siedin vikojen kaivelua pari kolme kuukautta kunnes sain vastauksen kun aivan kokeeksi kysyin onko miehellä toinen. Siitä selvittiin kuitenkin yhteen takaisin.
Lähetä miehesi kavereidensa kanssa jonnekin mökille hornan tuuttiin ryyppäämään ja saunomaan äijäporukalla pariksi- kolmeksi päiväksi. Hymyile hänelle ja kerro rakastavasi jätkän lähtiessä ja tee selväksi että ajattelet häntä ja odotat takaisin. Laita vielä evääksi jotain hyvää ruokaa hieman mukaan, mielellään itse valmistamaasi.
Siellä miehet sitten känneissänsä puhuvat asioitanssa (no eiväthän ne koskaan selvinpäin tunteista puhu keskenään) ja toteavat porukalla, että kyllä hänellä (siis miehelläsi) on sentään se maailman paras nainen ja hänestä on pidettävä kiinni. Lopulta he halailevat ja itkevät siellä keskenään, saunovat ja ryyppäävät lisää. Kohmelopäivänä ei enää menneitä muistella kuinka tuli tunnustettua herkkiä asioita kavereille viime yönä. Pukevat kaiken karskiin äijähuumoriin ja unohtavat koko jutun.
Paluupostissa saat miehesi entistä ehompana takaisin!!
-->
Eli annna miehellesi aikaa olla omissa ajatuksissaan ja omien kavereidensa kanssa välillä. Vitutukset menevät ohi, kyllä se siitä sitten taas suttaantuu..
Teepä jotain itsellesi, mene jollekin mukavalle kurssille, ala harrastaa jotain, jotta keskittymisesi mieheesi suuntautuukin muualle. Kun hän huomaa että otat etäisyyttä ja elätkin enemmän itsellesi hän ehkä tulee toisiin ajatuksiin että jospa Sinä mietitkin alkaa uuden elämän. Jos hänellä on tunteita edes hippusen verran, tulisi hänen mielenkiintonsa virkistyä Sinun taaksepäin vetäytymisestä. Joskus kun itse "ylitoimii" niin toinen ei joudu ottamaan vastuuta ja "alitoimii" jos ymmärrät mitä tarkoitan.
Lykkyä tykö!!
omituinen vaatimustaso miesten suhteen. Tällaisia vittumaisia sällejäkö te kattelette.
Siis mikä tahansa sontaläjä kelpaa?
Hyi, helvatti sentäs!
kun tuollaiset vittumaiset tollot pitää pitää kynsin hampain kiinni avioliitossa, jotka ovat kuin jostakin hampuusiporukasta ja tuollaisesta vitutuksesta kirjoittaminen aikuisen sanomana kertoo jo paljon teidän omasta tasostannekin. Ja jos toinen ei rakasta, niin on se kumma, jos se on pantava rakastamaan, vaikka sitä kuinka vituttaa.
jaa vaikeeta teillä on siis,, olen mies ollut naimisissa 33 vuotta siis tovin , sattui vahingossa suhkot tolkku nainen jota ei passaa vaihtaa koska kaikki perustarpeet ja ja osa henkisistä toimii meillä hyvin. Miten nyt tällä iällä tarteekaan. Me ei tapella eikä riidellä minä arvostan häntä kovin ja rakkautta saan yllinkyllin, tosin vaikeita kausia on ollut mutta minä olen muuttunut ja se muutti vaimoakin ja ymmärrämme oman systeemimme . Mitenkä tuota neuvoisin vaan ainoastaan huomaavainen kohtelu toiselta saa vastakaikua pienin askelin ei ainaskaan riitely kehitä mitään senppiä... teille
ystävälleni kävi juuri näin...yhdessä 16 vuotta. ajatteli alkuun, että yhdessä ollaan koko loppu ikä, vaikkei enään rakastakkaan.
josain vaiheessa elämä alkoi jo haitata työtä ja omaa mielenterveyttä. otti ihan jopa psykologin kehotuksesta hieman omaa aikaa ja pohti asiaa yksin.
kaikkien yllätykseksi, otti ja erosi miehestään. nyt viisi vuotta erosta ja löysi juuri uuden miehen, jota kuulemma rakastaa enemmän, kuin ketään koskaan. kieltämättä ovat paljon parempi pari, kuin ennen oli miehensä kanssa.
hänestä tällä hetkellä oikeen huokuu rakkaus ja hyvä olo. ollut nyt uuden kanssa n. 2 vuotta, joten ei enään "ihan alkuhuumaakaan".
sanoo, että jos olisi jotain hyvää itselleen osannut aikoinaan tehdä, niin olisi eronnut jo aikaisemmin.
EN KEHOTA KETÄÄN EROAMAAN TÄMÄN VIESTIN AVULLA, vaan halusin antaa tämänkin näkökulman asiaan. ja olen itsekkin sitä mieltä, että jos parisuhde ei toimi ja ahdistaa ja muutenkin on paha olo, niin miksi kärsiä ja kituuttaa itseään. kerran me vaan täällä eletään ja pitäisihän meidän myös nauttiakkin elämästämme...
väkikisin kenestäkään ihmisestä ei ole hyväksi kenellekkään. Kun et voi muuttaa kuin itseäsi, niin aloita heti siitä. Pidä hyvää huolta omasta terveydestä, ulkonäöstä ja sisäisestä hyvinvoinnistasi, niin se heijastuu ulospäin tasapainoisena, kauniina ihmisenä. Miehesi katsoo sinua uusin silmin, kun et roikukkaan hänessä kynsinhampain kiinni.Vaan olet itsenäinen aikuinen nainen. Kummallekkin tuo uutta potkua yrittää parisuhteessa järjestää yhteisiä hetkiä ja parempaa parisuhdetta, ruikutuksen sijaan. Jos miehesi ei huomaa mitä on menettämässä, niin ei kannata pyristellä turhaan toimimattomassa suhteessa.
ei ole samanlaista ongelmaa kuin ap:llä. Mutta 20 aviovuotta meilläkin. Itse toteutin tuon oman hyvin voinnin parantamisen viime kesänä. Minulla on nyt kaveriporukka, jonka kanssa porukalla urheillaan. Sekaporukka, mieheni joskus mukana.
Hoikistuin ja olen kuulema erilainen kuin ennen (mieheni sanomaa). Luulisin, että olen iloisempi.
Mutta nytpä mieheni sitten on heittäytynyt entistä mustasukkaisemmaksi. Kiukuttelee. Ei tule enää niin mukaan liikkumaan, syökin niin, ettei paino tuosta ainakaan laske, vaikka hän niin aikoi. Nyttenkin ollaan riidoissa, mökötetään erillään.
Olen uudestaan alkanut jutella asioistani vanhan tyttöystäväni kanssa. Sekin miestäni ärsyttää. Asiat kuulema pitäisi pitää perheen sisällä. Minä en taas sellaista kannata. Pitäisi elää niin, että ilkeää kuulla tekosensa myös muualta, on minun mielipide. Ei kaikkea törkyä voi kaataa puolison niskaan.
omasta kokemuksestani. Mies puhui erosta pari vuotta ja osoitti kaikin tavoin olevansa kyllästynyt. Syytä ei suostunut sen paremmin selvittelemään. Aikani kipuiltuani ajattelin, että mitäs tässä sitten. Aloin pitää taas yhteyttä ystäviini, otin kutsuja vastaan, aloitin kuntoilun, hoikistuin, alkoi naurattaa ja laulattaa. Ja sillä tiellä nyt olen; eronnut nainen omassa kivassa uudessa kodissani. Entisestä elämästä en kaipaa juuri mitään, koska kaikki nykyinen tuntuu niin mukavalta. Elämä on omissa käsissä ja näin hauskaa ei ole ollut koskaan. Mitään suuria ulkoisia muutoksia ei ole tapahtunut, mutta sisäisiä sitäkin enemmän. Nyt alkaa olla jo uudelle miehellekin pikku hiljaa tilaa. Tilauksessa on :)
Meillä aivan sama tilanne. Mietin ja pohdin, käytiin terpautilla... Kunnes tällä viikolla lainasin kirjastosta Fisher/Hart/Kiianmaan kirjoittaman kirjan Rakennamme parisuhdetta, ja erityisesti kirjan 11. luku 'Identiteettiä etsimässä' iski kuin salama, meidän perheessä kaikki on mennyt juuri tuon luvun mukaan. Mies on 40v ja ei tiedä rakastaako enää minua, onko koskaan rakastanut, ei halua muuttaa mihinkään, ei halua erota, ei teidä pätkääkään mitä haluaa. Ei kuitenkaan halua sitä samaa, joka on ollut. Suositten tuon kirjan lukemista, luin sen ääneen miehellenikin, ja toivottavasti alamme molemmat ensin ymmärtää itseämme, sen jälkeen voimme tutustua taas toisiimme.
olette hyvin labiileja persoonallisuuksia molemmat. Ei todellinen rakkaus sillä tavalla
esiinny. Kyllä perusrakkaus pysyy. pienet erimielisyydet vain vahvistavat suhdetta. Jos toinen ei välitä, niin silloin ei välitä ja tarvii vain katsella, mihin asia johtaa. Kyllä ne asiat ovat jokaisen omassa takaraivossa ja jos liikaa yrittää toista taivutella avioliittoa jatkamaan, niin on vain ajan kysymys, koska koko homma räjähtää käsiin.