olen 20 vuotias ja minulla ei ole äitiä eikä isää. isäni kuoli silmieni alla, jouluaattona kun olin viisi. olin pieni, en ymmärtänyt, pääsin yli. tämän vuoden tammikuussa äitini sairastui. sinnittelimme kotona loppuun asti, kävin töissä ja hoidin äitiä. nostin sänkyyn, vein vessaan, kannoin kylpyyn, pesin ja yritin hoitaa. koin silti etten osaa. vasta sitten kun kipulääkkeetkään eivät tehonneet, luovutin ja vein äitin sairaalaan. kolme kuukautta kävin jokapäivä sairaalassa, syötin,juotin ja juttelin, silitin poskea. kolme viimeistä yötä valvoin vieressä viimeiseen hetkeen asti. kaikki oli ohi. nyt on vain helvetillinen kaipuu, suru jonka haluan kieltää, eikä minulla ole ketään kenenkä puoleen kääntyä. ei äitiä. ei isää. todellakin! sen kaiken arvon tajuaa vasta kun sen on menettänyt. kun vain tietäisi kuinka päästä yli?
entä kun ei ole ketään?
äidin oma
81660
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Otan sydämestäni osaa suruusi.
Itsekkin menetin äitini kuukausi sitten.
Ikävä on suuri ja kokoajan näen mielessäni äidin suuret hymyilevät ruskeat silmät.
En todellakaan tiedä miten surusta pääsee yli. On vaan otettava hetki kerrallaan ja ajateltava että me nähdään vielä meidän omat rakkaat sitten kun meidän on aika lähteä.
Voi kun jotenkin voisin auttaa sinua.
Sun äiti varmaan kattelee sua pilven reunalta ja ajattelee että siellä se mun rakas on, elä rauhassa tämä elämäsi ja tule sit mun luo taivaan kotiin.
Voi sentään. Elämä on tuskallista luopumista täynnä. Olet kuitenkin vielä nuori, joten voit ehkä perustaa perheen ja olla lapsillesi sitten se rakastava äiti ja saat heistä paljon iloa ja rakkautta. Ilmaisen osanottoni sinulle. En osaa neuvoa mitään. Ehkä joku sururyhmä voisi auttaa. Äidin kuolema on se pahin, mitä ihminen yleensä joutuu kokemaan. (Sen yhden missinkin äiti kuoli sairauteen ja sitten hänen isänsä teki itsemurhan. Ajattelin että olipa julmaa lapsia kohtaan. Kaikenlaista sattuu.Tästä on jo aikaa.) Jokaisen suru on oma katastrofi eikä lohduta yhtään se, että kakki joutuvat kokemaan samantapaista ja kaikkien on kuoltava.
puolestasi. Olet niin nuorikin vielä.
Soita vaikka seurakuntaasi ja kysy järjestetäänkö siellä sururyhmiä. Ainakin Turussa niitä järjestetään jatkuvasti. Voisit ehkä saada sieltä ainakin keskusteluapua ja ehkä jonkun ystävänkin, joka on myös menettänyt läheisensä.
Tämä on ihan hirveä tilanne, eikä tätä kautta pysty sen kummemmin auttamaan.
Tuli vielä mieleeni, että olisiko mielenterveystoimistosta mahdollista saada äkillistä kriisiapua.
Ehkä terveyskeskuksestakin voisi kysyä tietävätkö he mihin voisit ottaa yhteyttä.
Tunnen itseni niin avuttomaksi, vaikka todella haluaisin auttaa. Kysele täältä netistäkin esim. käytännön asioista, jos sinulla on epäselvyyksiä. Kyllä ihmiset mielellään auttavat.
Sanat eivät varmasti paranna oloasi, mutta on totta että elämä jatkuu kuoleman jälkeenkin. Menetin isäni kymmenenvuotiaana, nyt olen vähän alle parikymppinen. Vaikka kuolemasta on jo vuosia, suru on edelleen minussa. En kuitenkaan ole antanut ikävän tuhota elämääni. Isäni ei olisi halunnut että jään suremaan häntä koko iäkseni, vaan haluaisi että menen elämässäni eteenpäin.
Vaikka sinulla nyt on vaikeaa, olen aivan varma että vielä tulee päivä jolloin olet onnellinen. Itse olen saanut surusta lisää voimaa ja jaksamista tähän elämään. Kun on menettänyt jotain todella tärkeää, sitä osaa arvostaa elämän pieniä ihania ja ainutlaatuisia asioita. Voimia ja jaksamista!
ymmärrän hyvin tunteesi, ja samoja asioita olen minäkin pohtinut kuin sinäkin tavallaan.
Olen myös murehtinut ainokaiseni elämää, ja mitä tästä eteenpäin. Mitä kun aika meistä jättää.Sureehan poikani tottakai meitäkin.Mistä poika saa voimaa jne.Kuka on se läheinen joka lohduttaa, kenen luokse hän kääntyy murheineen ja iloineen.Meiltähän saa kuitenkin aitoa hyväksyntää, vilpitöntä hyvää tahtoa auttaa, ja koko sydämestämme tottakai rakkautta .Ja vain isä tai äiti osaa nähdä sen hyvän omassa lapsessaan, koska tietää lapsen koko tarinan syntymästä asti.
Mutta jos käännän asioita toisiinpäin.Mikäli minä olisin kuollut poikani sijaan.Mitä toivoisin?
Toivoisin poikani muistavan minua ilolla, muistavan neuvoni.Toivoisin että se työ meidän elämä olisi saannut merkityksen, kasvatteen lapseni niin vahvaksi ja hyväksi ihmiseksi.
Toivoisin hänen löytävän ilon, kumppanin, ystäviä.Toivoisin hänen löytävän voimaa jatkaa elämää. Toivoisin mahdollisimman hyvän elämän.
Hyväksyisin ikävän , mutta en toivoisi lapseni menettävän otettaan elämästä.En toivoisi hänen alkavan juomaan, eikä hukuttaa itseään suruun.
Uskon monen äidin ajattelevan näin, jos itselleen tapahtuisi jotain.
Minä opetin poikaani aikoinaan kaiken minkä koin tarpeelliseksi pärjätäkseen tässä elämässä kun minun aika olisi ollut loppu.Niin minä uskoin , niin kuin useimmat.Että me vanhemmat lähdemme lastemme edeltä.Niin ei käynyt.Siksi voin vakuuttaa sinulle ettei tämä ole tuulesta temmattua lohdutusta sinulle.Vaan uskon täysin äitisi toivovan sinulle pelkää hyvää.
Otan osaa suureen suruusi, ja usko tyttökulta, kyllä sinä pärjäät, saithan sen hyvän itseesi pienestä asti.Voi hyvin.
Ja kun itkettää , itketään, itketään kiitollisuuden kyyneliä siitä että meille annettiin niin hyvät rakkaat läheiset edes siksi aikaa kun saimme heidät pitää luonamme.
Ei minullakaan ole enää ketään, joka minua tukisi ja rakastaisi niin kuin omat vanhemani tekivät. Isäni kuoli viime viikolla. Onneksi minulla on oma lapsi. Toivottavasti osaan olla hänelle yhtä hyvä vanhempi kuin omani olivat minulle. On pidettävä huolta niistä joita on.
Joskus sinullakin on puoliso ja lapsia. Se on sitten perheesi.
Olet sinä joutunut liian nuorena luopumaan vanhemmistasi.Luin kirjoituksesi ja ajattelin heti, että sinä olet tosi hyvä ja sydämmellinen ihminen.Kun jaksoit hoitaa äitiäsi mahdollisimman kauan kotona tai ainakin niin kauan kun on kotihoito auttoi.
Se on ollut sinulle raskasta,mutta teit sen koska olet ihminen isolla i:llä.
Minä sain pitää omat vanhempani 36v asti.
Äitini kuoli heinäkuussa ja sain itselleni vara-äidin, joka on tuntenut minut 5v asti eli yli 31v.
Soittelemme viikottain ja käyn hänen luonaan,välimatkaa välillämme on 70km.Mutta tiedän, että saan soittaa hänelle vaikka yöllä,jos on tarvetta.
Minulla on lisäksi 3 veljeä ja 1 veljen kanssa minulla on superhyvät välit.
Mua on ainakin auttanut se kun olen saanut puhua vanhemmistani ja olen itkenyt silloin kun tarvetta on.Jos tänään on se huono päivä, eli itkettää, niin se saa tapahtua.
Oletko muuten ajattelut ammattilaisten kanssa keskustelua?? Jos on niin, että sinulla ei ole sukulaisia eikä ystäviä:niin varmaan löydät apua jos vaan haluat.
Jaksamista sinulle ja kyllä se kauhea ikävä ja suru muuttuu ajanmyötä.
Minulla on/ollut se 3kk pahempi aika,siitä sitten se muuttuu.
Mua on myös auttanut se, kun tunnustan tosi asiat eli jos äitini olisi selvinyt leikkauksen jälkeen, äitini olisi ollut hoitolaitoksen potilaita ja eikä se olisi ollut äitini toive ja raskasta olisi myös ollut meille omaisille.(äitini olisi vain nukkunut). eli onneksi hän pääsi taivaan kotiin isäni luokse.
Itse menetin isäni ollessani vajaa 2-vuotias. Ja äitini kuoli vähän yli vuosi sitten ollessani 31.
Sukulaiset jätti minut yksin, eivät pidä yhteyttä.
Ennen he soittelivat äidilleni ja ilmoittivat mitä veivät vaikka sukuhaudalle. Nyt kun hauta on minun takanani niin minulle ei edes ilmoteta onko se hauta missä kunnossa ja mitä sinne viedään. Ja asun sentään kohtuullisen kaukana tuosta paikkakunnasta missä tuo hauta on. Itsekin yritin parhaan kykyni mukaan olla äitini kanssa viimeiset kuukaudet.
Jos minulla ei olisi edes miestäni niin olisin tosi yksin. Voin sanoa te tuo kaipaus vanhempiin säilyy pitkään. Monesti olen itkenyt itse sitä et haluais kertoo äidille jotain mutta kun ei voi edes soittaa kun hän on kuollut. Toivottavasti sinulla on joku jolle purkaa suruasi. Ystävä tai joku läheinen. Yksin ei jaksa kukaan. Voimia ja jaksamista.