Täällä siis taas istun, kotonani koneeen äärellä ja katselen aina välillä edessäni olevasta ikkunasta ulos. Taivas on tumma ja vaikuttaa niin lupaavalta, tulee ajatuksia mieleen, haaveita etc.
Rinnassani on suorastaan pakahduttava tunne ja sydämeni läpättää. Olen vain yksi monista tämän kaupungin yksinäisistä, ja kuitenkin minun yksinäisyyteni on minulle se tärkein - vaikka toki toivon KAIKILLE yksinäisille omaa kumppania.
En ole koskaan seurustellut, ja olen jo reippaasti aikuinen ihminen. Toisinaan se tuntuu hyvin epäreilulta ja monesti iltaisin nukkumaan mennessäni olen asiaa itkenytkin, kyyneliä, joita en muille koskaan näyttäisi. Toisinaan tunnen olevani onnekas: en ole kokenut eroja ja muita pettymyksiä joita parisuhteet tuo monesti mukanaan - tosin, mielelläni sanoisin, että olen ne kokenut.
Usein esim. bussissa istuessani katson nuoria ja välillä hämmästyn ihan hengästykseen asti katsellessani heitä: miten voi olla, että ihmiset, jotka ovat vain PUOLET minun iästäni, voivat olla niin paljon minua kokeneempia seurustelussa? Tunnen itseni epäonnistuneeksi, epähalutuksi, turhaksi. Aika ajaa ylitseni ja minä jään armotta sen jalkoihin.
Olen ollut kerran rakastunut, vaikka se olikin aika omituinen tapaus: olin rakastunut ihmiseen, jonka kanssa en ollut koskaan edes keskustellut. Niin, moni ei sanoisi sitä rakkaudeksi, mutta minulle (joka en muunlaista rakastumista ole kokenut) se oli juuri sitä: 13 vuoden ajan ajattelin häntä päivittäin, vaikka näin häntä huomattavasti harvemmin. Aikuistuttuani (tämä alkoi jo teini-iässäni) otin "kohtaloni omiin käsiini" ja kerroin hänelle varoen mitä päässäni pyöri. Hmmh, häntä ei kiinnostanut.
Ulkoisesti minussa ei ole vikaa: kasvoni ovat hienot, vartaloni on tavallinen. Sisäisestikään minussa ei pitäisi olla vikaa: olen älykäs, huumorintajuinen, ajattelevainen ja ystävällinen. Tosin, olen myös suunnattoman pelokas vastakkaisen sukupuolen suhteen: lapsuudestani asti olen saanut nähdä siitä vain huonoja esimerkkejä ja nykyajan "säädöt" ja "pelit", jotka tuntuvat käyvän yhä röyhkeämmiksi, eivät pelokkuuttani pois rohkaise. En uskalla luottaa; jospa olisinkin vain jonkinlainen pelivoitto? Sitä en kestäisi, olen liian hauras.
Kun täytin 25, ilman pienintäkään huomiota vastapuolen suunnalta saaneena, päätin, että kun täytän kolmekymmentä, saa nämä romanttiset toiveet jäädä kohdallani menneisyyteen, en usko, että kukaan on niin pitkän odotuksen väärti.
Kun täytin 27, tuli kriisi, miten saattoi olla, ettei kukaan ole koskaan edes pyytänyt minua kanssaan ulos? Se tuntui katkeralta, miten voin olla NIIN epähaluttava? Puhuin tästä usein mielessäni kuolleelle isälleni (uskon hänen kuulevan minua), jolle monissa asioissa uskoudun. Valitin, että "ei ainutkaan... jos edes yksi, edes kerran, joku olisi tahtonut kanssani ulos". Ja sitten kävi niin, että eräänä iltana ollessani tulossa treeneistä joku turisti lyöttäytyi seuraani ja rupesi keskustelemaan ja pyysi minua kanssaan ulos. Ihan tuosta noin vaan, kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kieltäydyin. En uskonut, että hänellä saattaisi olla puhtaita jauhoja pussissaan: miksi kukaan tulisi yhtäkkiä tuosta noin vaan pyytämään minua kanssaan ulos, kun sitä aiemmin ei ollut kukaan koskaan? Joo, eipä ollut kovin loogista, mutta eipä ollut kyseinen ihminen sellainen, joka minua olisi kiinnostanut, loppujen lopuksi: vaikka on yksin, ei se tarkoita sitä, että tarttuu ensimmäiseen tarjoutuvaan.
Ja niin, vain muutaman päivän päästä täytän kolmekymmentä ja välillä katson vartaloani ja mietin ihmeissäni, ettei sitä ollutkaan sitten tarkoitettu tuottamaan kenellekään iloa, eikä käteni ole tarkoitetut hyväilemään toisen ihoa. Katson itseäni peilistä silmiin ja mietin miksi tämä ihminen jäi yksin? Sitä en tiedä, ehken ollut tarpeeksi rohkea, tarpeeksi haluttava. Olen kaiketi väliinputoaja. Tai sitten kukaan ei ollut minun kohdallani tarpeeksi rohkea - ei tajunnut katseen välttelevän arkuudesta.
Jokainen on jonkun Se Oikea, olenko minäkin? Jos olen, niin kuka tahansa minun Oikeani oletkaan: olen pahoillani, toivottavasti emme koskaan tapaa ja löydät onnen jonkun toisen kanssa, minä luovutin.
Noh, se on elämää. Katkeralta toki tuntuu, mutta ehkä minut vaan on "tarkoitettu" elämään tämä elämäni yksin, ehkä siinä on jokin opetus ja se lohduttaa jonkin verran; ainakin se on sitten takanapäin. Nyt jatkan elämääni uudella tavalla muilla urin ja niin on hyvä :).
Kiitos sinulle mielenkiinnosta ja hyvää jatkoa!
Rinnassani on suorastaan pakahduttava tunne ja sydämeni läpättää. Olen vain yksi monista tämän kaupungin yksinäisistä, ja kuitenkin minun yksinäisyyteni on minulle se tärkein - vaikka toki toivon KAIKILLE yksinäisille omaa kumppania.
En ole koskaan seurustellut, ja olen jo reippaasti aikuinen ihminen. Toisinaan se tuntuu hyvin epäreilulta ja monesti iltaisin nukkumaan mennessäni olen asiaa itkenytkin, kyyneliä, joita en muille koskaan näyttäisi. Toisinaan tunnen olevani onnekas: en ole kokenut eroja ja muita pettymyksiä joita parisuhteet tuo monesti mukanaan - tosin, mielelläni sanoisin, että olen ne kokenut.
Usein esim. bussissa istuessani katson nuoria ja välillä hämmästyn ihan hengästykseen asti katsellessani heitä: miten voi olla, että ihmiset, jotka ovat vain PUOLET minun iästäni, voivat olla niin paljon minua kokeneempia seurustelussa? Tunnen itseni epäonnistuneeksi, epähalutuksi, turhaksi. Aika ajaa ylitseni ja minä jään armotta sen jalkoihin.
Olen ollut kerran rakastunut, vaikka se olikin aika omituinen tapaus: olin rakastunut ihmiseen, jonka kanssa en ollut koskaan edes keskustellut. Niin, moni ei sanoisi sitä rakkaudeksi, mutta minulle (joka en muunlaista rakastumista ole kokenut) se oli juuri sitä: 13 vuoden ajan ajattelin häntä päivittäin, vaikka näin häntä huomattavasti harvemmin. Aikuistuttuani (tämä alkoi jo teini-iässäni) otin "kohtaloni omiin käsiini" ja kerroin hänelle varoen mitä päässäni pyöri. Hmmh, häntä ei kiinnostanut.
Ulkoisesti minussa ei ole vikaa: kasvoni ovat hienot, vartaloni on tavallinen. Sisäisestikään minussa ei pitäisi olla vikaa: olen älykäs, huumorintajuinen, ajattelevainen ja ystävällinen. Tosin, olen myös suunnattoman pelokas vastakkaisen sukupuolen suhteen: lapsuudestani asti olen saanut nähdä siitä vain huonoja esimerkkejä ja nykyajan "säädöt" ja "pelit", jotka tuntuvat käyvän yhä röyhkeämmiksi, eivät pelokkuuttani pois rohkaise. En uskalla luottaa; jospa olisinkin vain jonkinlainen pelivoitto? Sitä en kestäisi, olen liian hauras.
Kun täytin 25, ilman pienintäkään huomiota vastapuolen suunnalta saaneena, päätin, että kun täytän kolmekymmentä, saa nämä romanttiset toiveet jäädä kohdallani menneisyyteen, en usko, että kukaan on niin pitkän odotuksen väärti.
Kun täytin 27, tuli kriisi, miten saattoi olla, ettei kukaan ole koskaan edes pyytänyt minua kanssaan ulos? Se tuntui katkeralta, miten voin olla NIIN epähaluttava? Puhuin tästä usein mielessäni kuolleelle isälleni (uskon hänen kuulevan minua), jolle monissa asioissa uskoudun. Valitin, että "ei ainutkaan... jos edes yksi, edes kerran, joku olisi tahtonut kanssani ulos". Ja sitten kävi niin, että eräänä iltana ollessani tulossa treeneistä joku turisti lyöttäytyi seuraani ja rupesi keskustelemaan ja pyysi minua kanssaan ulos. Ihan tuosta noin vaan, kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kieltäydyin. En uskonut, että hänellä saattaisi olla puhtaita jauhoja pussissaan: miksi kukaan tulisi yhtäkkiä tuosta noin vaan pyytämään minua kanssaan ulos, kun sitä aiemmin ei ollut kukaan koskaan? Joo, eipä ollut kovin loogista, mutta eipä ollut kyseinen ihminen sellainen, joka minua olisi kiinnostanut, loppujen lopuksi: vaikka on yksin, ei se tarkoita sitä, että tarttuu ensimmäiseen tarjoutuvaan.
Ja niin, vain muutaman päivän päästä täytän kolmekymmentä ja välillä katson vartaloani ja mietin ihmeissäni, ettei sitä ollutkaan sitten tarkoitettu tuottamaan kenellekään iloa, eikä käteni ole tarkoitetut hyväilemään toisen ihoa. Katson itseäni peilistä silmiin ja mietin miksi tämä ihminen jäi yksin? Sitä en tiedä, ehken ollut tarpeeksi rohkea, tarpeeksi haluttava. Olen kaiketi väliinputoaja. Tai sitten kukaan ei ollut minun kohdallani tarpeeksi rohkea - ei tajunnut katseen välttelevän arkuudesta.
Jokainen on jonkun Se Oikea, olenko minäkin? Jos olen, niin kuka tahansa minun Oikeani oletkaan: olen pahoillani, toivottavasti emme koskaan tapaa ja löydät onnen jonkun toisen kanssa, minä luovutin.
Noh, se on elämää. Katkeralta toki tuntuu, mutta ehkä minut vaan on "tarkoitettu" elämään tämä elämäni yksin, ehkä siinä on jokin opetus ja se lohduttaa jonkin verran; ainakin se on sitten takanapäin. Nyt jatkan elämääni uudella tavalla muilla urin ja niin on hyvä :).
Kiitos sinulle mielenkiinnosta ja hyvää jatkoa!
Vastaukset 11
Vanhimmat
Ohhoh ja kaksi kertaa. Eloisasta ja sujuvasta kertomuksestasi voisi päätellä ihan muuta.
Mutta, luulenpa että kysymys on siitä, että kuulut siihen 5 prosentiin, jotka joutuvat odottamaan pitkään ennen kuin hän osuu kohdalle. Osuu kyllä, jos annat mahdollisuuden. Voit jopa vähän avustaa osumista liikkumalla paikoissa, jos hän voi tulla vastaan.
Hän on varmasti olemassa.
Et luovuttanut. Kun aika koittaa unohdat koko hölmön luovuttamisen!! Ajattele toistaiseksi niin, jos se lohduttaa.
Minä oon suunnilleen samassa tilanteessa ja me törmätään ehkä jo huomenna? Voi mennä ensi viikkoonkin mistä sen varmaksi tietää.
Kirjoitat koskettavasti ja varmasti monen muunkin puolesta. Myös minun. Olen vastaavassa tilanteessa ja matkamittari näyttää jo 41.
Yksinäisyys on taakka joka ei häviä lohduttelulla. Se on vain täytyy kantaa mukanaan, ehkä läpi koko elämän. Elämä nyt vain on tällaista. En tiedä miksi, mutta se nyt vain on niin, ja meidän on se elettävä.
Tällä hetkellä ajattelen niin, että se oikea/sopiva tulee vastaan tai sitten ei. Ne ovat vaihtoehdot. En varsinaisesti etsi ketään, koska en usko etsimiseen. Ehkä parhaiten asennettani kuvaa lausahdus "mä vaan elän", En odota mitään, en etsi mitään, mutta kuitenkin yritän elää tässä päivässä ja hetkessä.
Kaikenlaista katkeroitumista täytyy ehdottomasti välttää, silloin menee viimeinenkin toivo. Aina pitää suhtautua avoimesti uusiin ihmisiin ja mahdollisuuksiin. Vastaanottaa se mitä elämä tuo mukanaan, opetella elämää(n), nauttia siitä mitä on tarjolla, eikä se ole vähän.
Kyllä, tunnen kipua ja kaipausta, mutta usein olen kuitenkin onnellinen, ja joskus hyvinkin onnellinen.
Kaikki on todella yksinkertaista ja tavattoman kaunista!
Halaus Sinulle!
Y.R.
Kärsin huomattavasti yksinäisyydestäni, mutta
T
En tiedä kuinka voi lohduttaa lohdutonta. Yksinäisyyden tuska ei häviä sanoilla.
muuta sanoa, kuin että älä luovuta vielä. Kannattaa ne silmät pitää auki, ja miksei itse pyytää niitä ihmisiä ulos.
Tsemppiä vaan.
Kerronpa tarinan eräästä, jota tuttavapiirissä pidettiin 100% ikisinkkuna.
Tämä kyseinen naishenkilö oli 41-vuotias eikä ollut koskaan seurustellut. Se ei kai sinällään häntä itseään haitannut, hän ei ainakaan koskaan näyttänyt sitä ulospäin. Nainen meni ja teki kaikenlaisia asioita ja eräänä kauniina päivänä hän päätti osallistua golf-kursseille.
Golf-kurssilla hän tapasi itseään kaksi vuotta vanhemman miehen. En itseasiassa tiedä tämän miehen aiemmista suhteista, oliko niitä, mutta lapsia hänellä ei ollut.
Amor ampui nuolensa ja nämä kaksi löysivät toisensa. Tuosta kohtaamisesta on nyt puolitoista vuotta. He menivät kesällä naimisiin ja nainen odottaa nyt 42-vuoden iässä ja ensimmäistä lastaan. He ovat ikionnellisia ja osaavat arvostaa toisiansa varmasti eri tavalla kuin monet sellaiset, jotka eivät ole joutuneet odottamaan onneaan.
Älkää siis hyvät ihmiset luovuttako. Niin kauan kuin on elämää on toivoa.
Ihmiskohtaloita on monenlaisia. Jotkun esim. sairastuu psyykkisesti teininä ja asuu hoitolaitoksessa 25 v. saakka.
Tiedätkö mitä esim. skitsofrenia on? Sitä syö sitten lääkkeitä koko ikänsä ja kamppailee, niin mistä sitä kamppailee, kun ei ole itsensä herra enää ollenkaan. En puhu itsestäni.
Paska argumentti. Aina on joku jolla menee huonommin kuin sinulla.
Tuollaset "ota itseäsi niskasta kiinni" tai "tiedätkö kuinka vaikeaa jollakin on" lausahdukset ottaa mua hiukka aivoon.
Jos ei todella ole kärsinyt yksinäisyydestä ja ehkä siitä johtuvasta masentuneisuudesta, ei voi ymmärtää kuinka tosissaan sitä pitää itseään niin turhana. Ei voi ymmärtää sitä rintaa puristavaa ahdistusta, joka tuntuu joka ilta kun menet nukkumaan ja heräät.
Kirjoita paskoja kommenttejasi vaikka johonkin muoti foorumiin
Ehkäpä sulla on vähän väärnlainen asenne. Ei koskaan kannata sanoa ei koskaan. Oletko sä miettinyt omia kriteerejäsi? Voithan sä yrittää tutustua ihmiseen vaikka chatin ja sähöpostin välityksellä näin ensin. Kirjoittele vaikka mun kanssa näin alkuun :)
Parhaat asiat kypsyvät hitaasti.