Hukassa :(

Enpä tiedä edes onko oikea foorumi.

Onko ketään muuta jolla tunteet toista kohtaan vaihtelee laidasta laitaan? Välillä on maailman ihanin ja kultaisin, välillä voisin jättää vaikka heti, ja tuntuu että minua manipuloidaan minkä ehditään ja koko suhde on pelkkä riippuvaisuuskupla?

Suhteemme alkoi pohjalla miksei, ei mulla ole muutakaan tekemistä, voidaanhan me nähdä. Kun sitten lähestyimme fyysisesti, syli tuntui oikealta ja turvalliselta, ja etenimme minun tahtiimme, eli hitaasti. Kummallakaan ei ilmeisesti tosiaan ollut muutakaan tekemistä, sillä tapasimme yhä useammin. Kaikki oli hyvin, kunhan olimme kahden. Seurassa jostain syystä hän nostatti aina riitoja, joten kaverien tapaaminen jäi vähemmälle.

Aloitin opiskelun, ja siihen loppui hitaus ja ymmärrys. Hän halusi muuttaa yhteen, vaikka pyysin, että ei vielä, haluaisin opiskella rauhassa. Perusteli kuitenkin kaiken niin tarkkaan enkä hennonnut kieltää, joten muutimme yhteen. Hän jätti toisen paikkakunnan uramahdollisuudet taakseen.

Aloitin opiskelun ja yhdessä asumisen opiskelun. Toinen oli silloin sottainen luonne ja vieläkin kerää ja säästää _aivan_ kaiken jos ei saa tarpeeksi tiukkoja määräyksiä. Väsyneen vuoden jälkeen koitti kesä, en saanut kesätyötä ja jäin päiviksi yksin kotiin. Ilman ystäviä, ilman jokapäiväistä koulua. Tuli lemmikki, koska se olisi muuten joutunut piikille jos emme olisi sitä ottaneet, ja suostuimme sen ottamaan. Se oli alussa sottainen ja stressaantunut, ja juoksin päivät sen perässä korjaten jälkiä ja yrittäen pitää huushollia kasassa. Itsetunto alkoi karista ihan kokonaan. Tulevasta uranaisesta oli viimeistään nyt tulossa tahdoton, vaikkakin mariseva, piika.

Uusi syksy. Koulussa isoja, hienoja juttuja, joihin oli yhä vaikeampi osallistua, koska toinen oli niin mustasukkainen kaikesta vapaa-ajastani, enkä olisi saanut sitä tuhlata kouluasioihin.

Samaa rataa jatkui, ja muutenkin alusta asti olemme tehneet mitä hän haluaa, koska minulla ei ole ollut opiskelijana varaa elää niin kuin hän töissä olevana (ja isiltä ja äidiltä pummivana). Sanoo kyllä että päätä sinä nyt välillä kun et oikein koskaan päätä mistään. Mihinkään muuhun kuin hänen vaihtoehtoon ei esim. kuitenkaan ole varaa, tai on muita päteviä syitä tehdä kuitenkin niin kuin hän haluaa.

Sitten tapasin ihmisen johon ihastuin. Tiesin heti hänet nähdessäni, että tuosta minun pitää pysyä kaukana. Lopulta oli kuitenkin pakko kohdata, koska jotkut asiat oli pakko hoitaa hänen kauttaan. No se oli sitä sitten heti ensimmäisistä vaihdetuista sanoista lähtien, ei sille vaan voinut mitään. Ei mitään väärää tapahtunut paitsi ehkä henkisesti ja toinen osapuolikin teki selväksi, ettei halua olla kolmas pyörä, vaikka suoraan emme koskaan mistään puhuneet. Tai sitten kuvittelen omiani ja koko juttu oli koko ajan täysin yksipuolista... mistäs sen tietää.

Kerroin kumppanilleni tästä tunteesta jossain vaiheessa, ja olihan hän sen jo aavistanutkin, oli myös tavannut tämän toisen ja alusta asti inhonnut ja molemminpuolinen sanailu sen mukaista :) pakotin itseni unohtamaan koko jutun, ja valehtelin kumppanilleni, ettei se nyt niin ihmeellinen ihminen ole, kun en halunnut loukata enää enempää. Tiedänhän senkin, että sellainen jalat alta-ilmiö on vain ihastusta ja satua, harmaitten iltojen ilo, eikä mitenkään takaa onnistunutta arkea :) Kaiken muun lisäksi sain kuitenkin kannettavaksi vielä syyllisyydenkin.

Opiskelu jatkui, väsyin ja masennuin. Jäin pois kaikesta sosiaalisesta elämästä ja siten myös kouluprojektit menivät niin ja näin, koska ryhmiin luonnollisesti valitaan ne tutummat ihmiset. Ja sellaiset positiiviset. Kahlasin opinnot joten kuten loppuun.

Sitten kumppanini tahtoi muuttaa takaisin kotipaikkakunnalleen. Sanoin vastaan, en halunnut sinne takaisin vaan halusin meidän suunnittelevan jotain yhdessä. Ei. Sinne lähdettiin, koska se oli järkevää. Hän osti asunnon, jonka näin vasta kun se oli ostettu. Vihasin sitä, mutta sopeuduin.

Olen ns. huonommasta perheestä kuin kumppanini, ja hän muistaa siitä aina välillä muistuttaa. Arki sujuu ihan mukavasti kuten voi olettaa, kun vielä kuitenkin olemme yhdessä. Tykkäämme puuhailla yhdessä kaikkea. Hän vaan aina väkisin vääntää sen arjen oman tahtonsa mukaan, ja saan häntä tasaisin väliajoin ravistella ja nostaa kunnon riidan siitä, että hei, minäkin olen olemassa.

Opiskelusta on jo aikaa enkä ole vielä päässyt urani alkuun. Olen ihan jumissa. Kotitöiden lisäksi on hänen projektejaan, joissa olen autellut. Pieni osa minusta kuitenkin muistaa vielä, että minä hei olen kuitenkin se, joka ei halunnut koskaan mennä naimisiin ja halusi uran. Rakkaudesta ei olla edes koskaan puhuttu vaikka olemme olleet yhdessä viisi vuotta.

Hän oli muuttaessa niin surkean oloinen kun soitteli minun asuessa vielä opiskelupaikkakunnalla, että kosin häntä, lohdutukseksi. (Kuulostaapas kauhealta) ei nyt pelkästään, kyllä niitä tunteitakin on tietenkin, ja oli kova ikävä.

Olen tainnut olla oikea lapatossu, tahdoton rukkanen, ja satuttanut sekä itseäni että toista suostumalla asioihin joita en ole halunnut. Näistä kaikista asioista on kyllä puhuttu, sillä puhumme suhteellisen paljon (aina säännöllisin väliajoin:). Sitä vaan on varmaan vaikea ymmärtää, että minä en välttämättä halua järkeviä asioita jos jotain haluan, eikä se tahto ole silti huonompi tahto.

En osaisi jättääkään. Ulospäin näytämme varmaan ihan onnelliselta. Varmaan se ihastuksenikin ihmetteli, miksi puhuin kumppanistani niin kriittisesti ja jatkoin suhdetta kuitenkin. En halunnut olla ikävä ihminen, olin vaan väsynyt. Nyt viime aikoina olen miettinyt, mitäköhän tämä ihastus tekee nykyisin. No, nettihän sen kertoo. Vähän lisää syyllisyyttä:) Onneksi hän sentään karkasi minulta, parempi niin.

En ole ollenkaan tunteeton kumppaniani kohtaan ja hän tietää sen kyllä. Sitä hän ei vaan suostu millään uskomaan, että tarvitsen paljon enemmän tilaa ollakseni onnellinen. Rahan puute estää minua edelleen harrastamasta, tapaamasta uusia ihmisiä, käymästä niiden harvojen ystävieni luona, jotka ovat jäljellä, kehittämästä itseäni. Tuntuu, että hän lyö kapuloita rattaisiin etten pääsisi eteenpäin, vaikka ei hän sitä oikeasti tarkoita, pelkää vaan, että emme olisi enää kahden koko ajan. Olen oikeasti iloinen, helposti innostuva ja vilkas luonne, ja luulen ettei hän pidä minusta sellaisena. Tunnen olevani ihan loukussa enkä hemmetti vieköön tiedä yhtään miten tästä edetään. Odotan vain tilaisuutta saada olla taas oma itseni, että hän voisi sen sijaan, että yrittää muokata minua haluamakseen, päättää haluaako olla juuri minun kanssani vai jonkun haavekuvan kanssa.

Tiedän, että häneen sattuu se, etten alunperin ihastunut häneen, vaan olen ollut vähän vastahakoinen. Ensitapaamisella hän vain näytti silmiini lähinnä löysälle vätykselle, kunnes ensiolemuksen alta paljastui mukavaksi ja älykkääksi pojaksi, ja sätin itseäni, että annoin ulkokuoren vaikuttaa niin paljon. Varmaan hän on vähän liiankin älykäs minulle kun näin olen joutunut pyöritettäväksi. Nyt en en enää tiedä. Jos suhteemme loppuisi, olen varma, että sitten tulisi se suuri ahaa elämys, että siinä se elämäni rakkaus oli koko ajan kanssani, ja olin maailman suurin typerys kun jätin hänet. Jos jään, pelkään etten saa elää ollenkaan.

Varokaa te muut, älkää ikinä ottako elämäänne toista ihmistä ennen kuin olette riippumattomia ja itsenäisiä, sekä henkisesti että rahallisesti!
61349
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 6

Vanhimmat

...........

Äänestä
  • Luin loppuun asti. Kyllä jollei oo mitään omaa elämää ja joutuu elämään kuin häkkilintu, niin ei sellasta suhdetta kannata jatkaa vaikka toinen on kuinka ihana. Siinähän sekoaa pää. Ite oon oman kultani kanssa erityisen paljon keskittyny juuri tähän, etten yrittäisi muokata enkä muuttaa häntä tippaakaan. Hän elää juuri sillä tavalla kuin hän eli ennen minua ja toteuttaa unelmiaan ja päivittäisiä askareitaan juuri niinkuin haluaa. Emme ole olleet yhdessä tosin kuin vasta 3kk ja 400km ja etäsuhteessa. Mutta en ole hänelle tähän päivään mennessä kertaakaan sanonut, että sinun pitää tehdä näin ja näin ja ei pidä tehdä näin. Tuen häntä kaikessa mitä hän tekee tai aloittaa tekemään. Kaikki tapahtuu omasta vapaasta tahdosta ilman minun vaikutustani. Ja se on minulle erittäin tärkeää. En todellakaan haluaisi, että tyttöni eläisi kanssani niinkuin joku ohjelmoitu robotti. Mutsin neuvo on minusta erittäin hyvä: "anna sille tytölle pitkä lieka". Tietenkin ehdotuksia ja mielipiteitä yhteisistä asioista pitää aina sanoa. Jonkinlaiseen kompromissiin aina valmiina tietenkin. Analysoi ja pohdi teidän tilannetta ja omia fiiliksiä ja haluja. Ehkä siirryt sitten uudelle aikakaudelle miehen kanssa, joka rakastaa sinua, mutta antaa sinun elää myös omaa elämää. Tai sitten yrität selittää nykyisellesi, että miten tärkeää sinulle on saada elää sitä omaakin elämää ja jos hän antaisi sinulle siihen mahdollisuuden. Tsemppiä ja lämpimiä joulunalus-hetkiä sinne!

    Äänestä

  • kaikillahan meillä on omat stoorimme, kuka niitä sitten jaksaakaan tänne kirjotella on eri juttu ja vielä kuka jaksaa lukee niitä..
    Toisaalta on hyvä et on joku paikka johon ittensä purkaa jos on tarve.

    Äänestä

Lue ihmeessä netistä narsismista enemmän.Aivan selvä tapaus,et pääse siitä yli ennenkuin olet lukenut kaiken siitä "sairaudesta"< tsemppiä

Äänestä

Mikä sut pitää suhteessa jossa et kirjoituksesi mukaan ole onnellinen? Muista ettei sulla ole mitään velvoitetta olla riippakivenä!

Äänestä

löysin tarinastasi:(. Mun mielestä sä et pohtisi noin paljoa asioita,jos olisit oikeanlaisen ihmisen kanssa eli onnellinen. Ehkä sun ois pitäny vaan luottaa alitajuntaasi kumppanin valitsemisessa.

Uskon,ettei pelkkä kiintymys ja tosien mukaan riitä sinulle kuit.lopuksi elämäksi,joten toivon rohkeutta vielä lähteä...Vaikutat älykkäältä ja pohdiskelevalta ihmiseltä.Voimia.

Äänestä

Kommentoi aloitusta


Kuka olen ja mitä haluan... kirjoitti:

Enpä tiedä edes onko oikea foorumi.

Onko ketään muuta jolla tunteet toista kohtaan vaihtelee laidasta laitaan? Välillä on maailman ihanin ja kultaisin, välillä voisin jättää vaikka heti, ja tuntuu että minua manipuloidaan minkä ehditään ja koko suhde on pelkkä riippuvaisuuskupla?

Suhteemme alkoi pohjalla miksei, ei mulla ole muutakaan tekemistä, voidaanhan me nähdä. Kun sitten lähestyimme fyysisesti, syli tuntui oikealta ja turvalliselta, ja etenimme minun tahtiimme, eli hitaasti. Kummallakaan ei ilmeisesti tosiaan ollut muutakaan tekemistä, sillä tapasimme yhä useammin. Kaikki oli hyvin, kunhan olimme kahden. Seurassa jostain syystä hän nostatti aina riitoja, joten kaverien tapaaminen jäi vähemmälle.

Aloitin opiskelun, ja siihen loppui hitaus ja ymmärrys. Hän halusi muuttaa yhteen, vaikka pyysin, että ei vielä, haluaisin opiskella rauhassa. Perusteli kuitenkin kaiken niin tarkkaan enkä hennonnut kieltää, joten muutimme yhteen. Hän jätti toisen paikkakunnan uramahdollisuudet taakseen.

Aloitin opiskelun ja yhdessä asumisen opiskelun. Toinen oli silloin sottainen luonne ja vieläkin kerää ja säästää _aivan_ kaiken jos ei saa tarpeeksi tiukkoja määräyksiä. Väsyneen vuoden jälkeen koitti kesä, en saanut kesätyötä ja jäin päiviksi yksin kotiin. Ilman ystäviä, ilman jokapäiväistä koulua. Tuli lemmikki, koska se olisi muuten joutunut piikille jos emme olisi sitä ottaneet, ja suostuimme sen ottamaan. Se oli alussa sottainen ja stressaantunut, ja juoksin päivät sen perässä korjaten jälkiä ja yrittäen pitää huushollia kasassa. Itsetunto alkoi karista ihan kokonaan. Tulevasta uranaisesta oli viimeistään nyt tulossa tahdoton, vaikkakin mariseva, piika.

Uusi syksy. Koulussa isoja, hienoja juttuja, joihin oli yhä vaikeampi osallistua, koska toinen oli niin mustasukkainen kaikesta vapaa-ajastani, enkä olisi saanut sitä tuhlata kouluasioihin.

Samaa rataa jatkui, ja muutenkin alusta asti olemme tehneet mitä hän haluaa, koska minulla ei ole ollut opiskelijana varaa elää niin kuin hän töissä olevana (ja isiltä ja äidiltä pummivana). Sanoo kyllä että päätä sinä nyt välillä kun et oikein koskaan päätä mistään. Mihinkään muuhun kuin hänen vaihtoehtoon ei esim. kuitenkaan ole varaa, tai on muita päteviä syitä tehdä kuitenkin niin kuin hän haluaa.

Sitten tapasin ihmisen johon ihastuin. Tiesin heti hänet nähdessäni, että tuosta minun pitää pysyä kaukana. Lopulta oli kuitenkin pakko kohdata, koska jotkut asiat oli pakko hoitaa hänen kauttaan. No se oli sitä sitten heti ensimmäisistä vaihdetuista sanoista lähtien, ei sille vaan voinut mitään. Ei mitään väärää tapahtunut paitsi ehkä henkisesti ja toinen osapuolikin teki selväksi, ettei halua olla kolmas pyörä, vaikka suoraan emme koskaan mistään puhuneet. Tai sitten kuvittelen omiani ja koko juttu oli koko ajan täysin yksipuolista... mistäs sen tietää.

Kerroin kumppanilleni tästä tunteesta jossain vaiheessa, ja olihan hän sen jo aavistanutkin, oli myös tavannut tämän toisen ja alusta asti inhonnut ja molemminpuolinen sanailu sen mukaista :) pakotin itseni unohtamaan koko jutun, ja valehtelin kumppanilleni, ettei se nyt niin ihmeellinen ihminen ole, kun en halunnut loukata enää enempää. Tiedänhän senkin, että sellainen jalat alta-ilmiö on vain ihastusta ja satua, harmaitten iltojen ilo, eikä mitenkään takaa onnistunutta arkea :) Kaiken muun lisäksi sain kuitenkin kannettavaksi vielä syyllisyydenkin.

Opiskelu jatkui, väsyin ja masennuin. Jäin pois kaikesta sosiaalisesta elämästä ja siten myös kouluprojektit menivät niin ja näin, koska ryhmiin luonnollisesti valitaan ne tutummat ihmiset. Ja sellaiset positiiviset. Kahlasin opinnot joten kuten loppuun.

Sitten kumppanini tahtoi muuttaa takaisin kotipaikkakunnalleen. Sanoin vastaan, en halunnut sinne takaisin vaan halusin meidän suunnittelevan jotain yhdessä. Ei. Sinne lähdettiin, koska se oli järkevää. Hän osti asunnon, jonka näin vasta kun se oli ostettu. Vihasin sitä, mutta sopeuduin.

Olen ns. huonommasta perheestä kuin kumppanini, ja hän muistaa siitä aina välillä muistuttaa. Arki sujuu ihan mukavasti kuten voi olettaa, kun vielä kuitenkin olemme yhdessä. Tykkäämme puuhailla yhdessä kaikkea. Hän vaan aina väkisin vääntää sen arjen oman tahtonsa mukaan, ja saan häntä tasaisin väliajoin ravistella ja nostaa kunnon riidan siitä, että hei, minäkin olen olemassa.

Opiskelusta on jo aikaa enkä ole vielä päässyt urani alkuun. Olen ihan jumissa. Kotitöiden lisäksi on hänen projektejaan, joissa olen autellut. Pieni osa minusta kuitenkin muistaa vielä, että minä hei olen kuitenkin se, joka ei halunnut koskaan mennä naimisiin ja halusi uran. Rakkaudesta ei olla edes koskaan puhuttu vaikka olemme olleet yhdessä viisi vuotta.

Hän oli muuttaessa niin surkean oloinen kun soitteli minun asuessa vielä opiskelupaikkakunnalla, että kosin häntä, lohdutukseksi. (Kuulostaapas kauhealta) ei nyt pelkästään, kyllä niitä tunteitakin on tietenkin, ja oli kova ikävä.

Olen tainnut olla oikea lapatossu, tahdoton rukkanen, ja satuttanut sekä itseäni että toista suostumalla asioihin joita en ole halunnut. Näistä kaikista asioista on kyllä puhuttu, sillä puhumme suhteellisen paljon (aina säännöllisin väliajoin:). Sitä vaan on varmaan vaikea ymmärtää, että minä en välttämättä halua järkeviä asioita jos jotain haluan, eikä se tahto ole silti huonompi tahto.

En osaisi jättääkään. Ulospäin näytämme varmaan ihan onnelliselta. Varmaan se ihastuksenikin ihmetteli, miksi puhuin kumppanistani niin kriittisesti ja jatkoin suhdetta kuitenkin. En halunnut olla ikävä ihminen, olin vaan väsynyt. Nyt viime aikoina olen miettinyt, mitäköhän tämä ihastus tekee nykyisin. No, nettihän sen kertoo. Vähän lisää syyllisyyttä:) Onneksi hän sentään karkasi minulta, parempi niin.

En ole ollenkaan tunteeton kumppaniani kohtaan ja hän tietää sen kyllä. Sitä hän ei vaan suostu millään uskomaan, että tarvitsen paljon enemmän tilaa ollakseni onnellinen. Rahan puute estää minua edelleen harrastamasta, tapaamasta uusia ihmisiä, käymästä niiden harvojen ystävieni luona, jotka ovat jäljellä, kehittämästä itseäni. Tuntuu, että hän lyö kapuloita rattaisiin etten pääsisi eteenpäin, vaikka ei hän sitä oikeasti tarkoita, pelkää vaan, että emme olisi enää kahden koko ajan. Olen oikeasti iloinen, helposti innostuva ja vilkas luonne, ja luulen ettei hän pidä minusta sellaisena. Tunnen olevani ihan loukussa enkä hemmetti vieköön tiedä yhtään miten tästä edetään. Odotan vain tilaisuutta saada olla taas oma itseni, että hän voisi sen sijaan, että yrittää muokata minua haluamakseen, päättää haluaako olla juuri minun kanssani vai jonkun haavekuvan kanssa.

Tiedän, että häneen sattuu se, etten alunperin ihastunut häneen, vaan olen ollut vähän vastahakoinen. Ensitapaamisella hän vain näytti silmiini lähinnä löysälle vätykselle, kunnes ensiolemuksen alta paljastui mukavaksi ja älykkääksi pojaksi, ja sätin itseäni, että annoin ulkokuoren vaikuttaa niin paljon. Varmaan hän on vähän liiankin älykäs minulle kun näin olen joutunut pyöritettäväksi. Nyt en en enää tiedä. Jos suhteemme loppuisi, olen varma, että sitten tulisi se suuri ahaa elämys, että siinä se elämäni rakkaus oli koko ajan kanssani, ja olin maailman suurin typerys kun jätin hänet. Jos jään, pelkään etten saa elää ollenkaan.

Varokaa te muut, älkää ikinä ottako elämäänne toista ihmistä ennen kuin olette riippumattomia ja itsenäisiä, sekä henkisesti että rahallisesti!

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu