Olen 22-vuotias jätkä ja olen tässä miettinyt, että mitä ikäiseni naiset ajattelevat tai muutkin kaltaisestani hepusta.
En ole ikinä seurustellut, kännissä olen muutaman kerran harrastanut seksiä.
Tuntuu että minulta on jäänyt nuoruus elämättä. Teini-ikäisenä olin niin vaikeassa henkisessä tilassa, isäni alkoholismin takia ja muiden perheessäni tapahtuneiden asioiden takia, joita minulla ei ikinä ollut mahdollisuutta käsitellä läpi ja joita en olisi osannutkaan käydä läpi.
Olen tässä opetellut ymmärtämään, käsittelemään ja kohtaamaan tunteitani ja olen havahtunut masennukseni keskellä siihen että mitä kaikkea minulta on jäänyt kokematta ja mikä pitäisi jollakin tavalla kuulua jokaisen ihmisen elämään.
Olenko niin säälittävä tapaus, että ette antaisi minulle edes mahdollisuutta.
Mitä kuvittelisitte, että minkälainen tarinani on. Miten olen päätynyt tähän tilanteeseen, minkälainen tyyppi olen. Mitä tunteita herättää?
Onko ongelmani vain se että olen täysi luuseri?
Jos seurustelisit kanssani ja saisit tietää nämä asiat kiinnostaisinko enää.
En ole ikinä seurustellut, kännissä olen muutaman kerran harrastanut seksiä.
Tuntuu että minulta on jäänyt nuoruus elämättä. Teini-ikäisenä olin niin vaikeassa henkisessä tilassa, isäni alkoholismin takia ja muiden perheessäni tapahtuneiden asioiden takia, joita minulla ei ikinä ollut mahdollisuutta käsitellä läpi ja joita en olisi osannutkaan käydä läpi.
Olen tässä opetellut ymmärtämään, käsittelemään ja kohtaamaan tunteitani ja olen havahtunut masennukseni keskellä siihen että mitä kaikkea minulta on jäänyt kokematta ja mikä pitäisi jollakin tavalla kuulua jokaisen ihmisen elämään.
Olenko niin säälittävä tapaus, että ette antaisi minulle edes mahdollisuutta.
Mitä kuvittelisitte, että minkälainen tarinani on. Miten olen päätynyt tähän tilanteeseen, minkälainen tyyppi olen. Mitä tunteita herättää?
Onko ongelmani vain se että olen täysi luuseri?
Jos seurustelisit kanssani ja saisit tietää nämä asiat kiinnostaisinko enää.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Tuohon varmaan joku riuska naisimmeinen sanoisi jotta "ota ihminen ihtiäsi niskasta kiinni!"
Minä sanon vain, että ei toisen surkeus kiinnosta kuin psykiatria. Me elämme menestystarinoiden aikaa!
tuosta. Elämä on jokaisen kohdalla sellaista kuin on, kohtaloita on monenlaisia. Todennäköisesti olet henkisesti vahvempi kuin moni ikäisesi ja vastoinkäymiset ovat tuoneet elämänkokemusta.
Oletko saanut käsiteltyä asiat vai oletko työntänyt ne jonnekin taka-alalle?
Aikaisemmin oli niin että olin työntänyt asiat taka-alalle alitajuntaan ja yrittänyt elää niiden kanssa käsittelemättä niitä kunnes tulin siihen pisteeseeni elämässäni, missä tajusin että jotain on tehtävä jos mä haluun elää elämisen arvosen elämän. Ne asiat oli vaan liikaa ja ne tuntu sellaisilta että niitä ei voi edes käsitellä. Ne meni mun alitajuntaan ja muokkas musta kyynisen tyypin ja pikku hiljaa piilotti sen hyvän jätkän mikä mä olin joskus ollut. Liian kauan mä vaan istuin paikoillani ja odotin ihmettä, koska mun näkökulmasta katsottuna ei ollut mitään muutakaan vaihtoehtoa. Tajusin että kaikki ei ole kohdallaan mun maailmassa - en pystyny sopeutumaan tähän maailmaan tarvitsemallani tavalla. Mun maailmakuva oli vaan liian vääristynyt.
Nyt nää asiat on käsittelyssä.
Nyt on se problematiikka että pitää työstää nii helvetin suureks kasvaneita ongelmia ja sitten siinä samalla yrittää elää elämää ja pysyä elämän syrjässä kiinni, tyydyttää omia tarpeita ja tunteita. On tässä opettelemista, mutta toivon ja uskon parasta.
Siitäkin on tullut yks iso ongelma kun ei ole löytänyt sitä oikeata naista kävellyt elämän läpi vaan silmät kiinni tai edes sinne päin - se auttais paljon.
kyynisyys ei ole pahitteeks. Hyvä, että olet tiedostanut asiat ja yrität tehdä niille jotain. Mutta kuvitteletko, että toinen ihminen jotenkin auttaisi tilanteessa? Ehkä saisit läheisyyttä jne. mutta ei kukaan voi ajatella asioita sinun puolestasi. Se oikea nainen tulee vastaasi, kun olet siihen valmis.
Olen hyvin samanlaisessa tilassa oleva 22-vuotias nainen. En ole seurustellut, nuoruus on ollut tosi raskas, perheessä mielenterveysongelmia yms. Minäkin koen seurustelemattomuuteni vaikeana ja hävettävänä asiana. Minulla ei siis ainakaan olisi huonoja ennakkoasenteita sinua kohtaan, muista ihmisistä en osaa sanoa. Yhteiskunnassa on aika vahvat normit, mikä on ihanteellista elämää, mikä outoa ja poikkeavaa. Ehkä pitäisi vain antaa itselleen lupa elää omalla tavallaan ja edetä omaa tahtia. Kaikkea hyvää sinulle:)
Millä tavalla sinä olet selviytynyt elämästäsi?
Kuinka suuri tämä ongelma sinulle on? Oletko menettänyt kiinnostustasi elämään kuten minä?
Viime vuosina selviytyäkseni tässä maailmassa olen joutunut kovettamaan itseäni ja tunteitani niin paljon, että esim. elokuvat eivät enää herätä minussa paljoakaan tunteita.
Minusta tuntuu, että kaikki se mitä minulla nyt on ja mitä olen saavuttanut elämässäni, tuntuu että sillä ei ole mitään merkitystä
- ilman naiskumppania.
Ehkä seurustelemattomuus juuri hävettää sen takiakin, että oikeasti olisinkin halunnut seurustella jo aikoja sitten, mutta syystä tai toisesta se ei onnistunut ja sitten ajattelee, että on hylkiö. Hävettää se että ei ole tarpeeksi hyvä ansaitsemaan seurustelusuhdetta.
Ja missä minä sitten voisin tavata kaltaisiasi naisia?
Minulla olisi vain tälläinen ajatus että ehkä me voisimme kirjoitella ja vaihtaa ajatuksia keskenämme, kun meillä on niin paljon yhteistä. Olisitko kiinnostunut?
se on sulla vasta edessä. :)
Menneisyydellä ei väliä muille kuin ihmiselle itselleen. Sinä näitä asioita pähkäilet ja voivottelet, vaan tuskinpa ne naiset, joille kerrot elämästäsi. Heille se on yksi ja sama, mitä olet kokenut/ et ole kokenut. Nykyhetki on kaikkein tärkein. Minkälainen sinä olet nyt? Oletko mukavaa ja rattoisaa juttuseuraa? Oletko tunteellinen? Osaatko huomioida naista? Kokemuksilla ei kovin suurta painoa ole tuossa, vaan sillä, minkälainen on perusluonteeltasi.
Kuka nainen... kuka nainen olisi niin lapsellinen ja kehittymätön, että laskeskelisi kokemusten määrää? Hyvänen aika. Sinulle tuntuu ikävältä ettei kokemuksia ole kertynyt, mutta ei kukaan muu siitä kärsi!
Voit asennoitua uudelleen. Mennyt on mennyttä, mutta mitä nyt? Mitä nyt on tulossa? Keskity siihen. Keskity tulevaan ja nykyhetkeen. Tottakai voit käsitellä rankkoja kokemuksia (isäsi alkoholismia) ja kannattaakin selkiyttää niitä itselleen, mutta näiden seurustelukokemusten kannalta: Unohda menneet ! Ei kukaan tule niitä sinulta kysymään. Vähän nuija olisi, jos joku tulisi.
Sitä paitsi jokainen ihminen tuntee jääneensä aina jostain asiasta paitsi. Ihan oikeasti. Itse tiedän yhden kaverini, joka tietää melko paljon opiskeluun liittyviä asioita, mutta sen sijaan hän ei ole pahemmin tietoinen elokuvista... ehkä kolme, neljä leffaa on nähnyt koko elämänsä aikana! Hämmästyin todella, kun hän kysyi minulta, että onko Titanic sitten jokin elokuva vai.
Sanon sinulle yhden vinkin. ÄLÄ VERTAA ITSEÄSI MUIHIN. Älä mieti, mitä muut ihmiset ovat tehneet ja sinä et, vaan mieti mitä sinä haluaisit tehdä NYT. Juuri nyt.
Kuulostat mukavalta tyypiltä eikä minulle tullut tekstisi perusteella ollenkaan sellaista käsitystä, ettetkö kelpaisi naisille.
Itse olen jossain määrin samanlaisessa tilanteessa. Sairastuin 17-vuotiaana skitsofreniaan ja siinä kyllä jäi railakkaat teinivuodet elämättä. Olen nyt hitaasti toipumaan päin ja pari lyhytaikaista suhdettakin on ollut. Tosin itse näen, että ne olivat ennemminkin ystävyyssuhteita kuin parisuhteita. Sairauteni kuitenkin näkyy jonkin verran päällepäin tietynlaisena jäykkyytenä ja erikoisina liikkeinä, joka ymmärrettävästi saattavat näyttää luotaantyöntävältä ja jopa pelottavaltakin. Satun olemaan nimittäin aika iso mies (195 cm). Kieltämättä tulee hieman viallinen olo tuolla baarissa ollessa.
Uskon kuitenkin että löydän itselleni elämänkumppanin, koska toimivassa parisuhteessa tärkein asia on ymmärrys ja myötätunto. Ei oikeassa rakkaudessa menneisyyden arvilla ole mitään merkitystä. Rehellinen pitää kuitenkin aina olla, niin itselleen kuin kumppanillekkin.
Terveisiä muuten kaikille naisille. Jos näette baarissa tällaisen hitaanoloisen mörököllin niin tulkaa juttelemaan. En minä pure. Haluan vain tutustua teihin.
kiitos vastauksista...
saan ainakin jonkinlaista käsitystä siitä missä mennään...
mitä normaalit henkisesti terveemmät ja ehjemmät ihmiset ajattelevat asioista...
Oon sua pari vuotta vanhempi, kokenut suunnilleen samanlaista. Mun elämästä leikattiin ikävuodet 15-19 käytännössä pois. Alan nyt olla muuten aika kunnossa, mutta henkinen läheisyys pelottaa vieläkin, se tuhoo aika hyvin kaikki seurusteluyritykset... - Uskon ja toivon et sekin tulee silti viä jotenkin kuntoon.
Oikeastaan kiva nähdä että on muitakin "kävin alhaalla - yritän tulla ylös" -tyyppejä, oon pitkään surrut sitä kun oon niin outo lintu =)
Olen kolmikymppisenä jo monta kertaa ehtinyt huokaista että nyt olen valmis, nyt on kaikki ookoo ja sitten kai olen kuvitellut jatkavani muuttumattomassa tyytyväisyyden tilassa loppuelämäni. Ei se mene niin. Ihminen muuttuu ja oppii ihan kokoajan.
Olet huolissasi kasvavasta kyynnisyydestäsi? Väittäisin että melko moni on iässäsi aivan samassa tilanteessa siinä suhteessa. Parikymppisenä alkaa lapsenusko ja idealismi karista jokaiselta. Jos paha maailma onkin tullut jo hyvin ajoissa ihmistainta vastaan niin silti usko parempaan joutuu suurinpiirtein tuossa iässä jokaisella koetukselle. Siinä prosessissa sitten muutamat saattavat suoritella ylilyöntejä.(kun ei kerran täällä muutenkaan pärjää niin alanpa itsekin kyyniseksi kusipääksi...yms.) Menee aikaa ennenkuin oppii uuden tavan suhtautua maailmaan. Että saa senverran varmuutta olemiseen ettei toisaalta mene ihan joka retkuun, ei pääse pettymään niin pahasti. Ja että olisi sen verran vahva ja aikuinen että pettymykset eivät aiheuttaisi suoranaisia luonteenmuutoksia niinkuin tämä jokaista aikanaan huolestuttava kyynnistyminen tulkitaan olevan. Jonkinasteinen kyynnistyminen on aivan normaalia, jopa suotavaa.
Kun olet lapsi saat hirveät kiksit pelkästä kyläreissusta tai säästä tai mistä vain. Mutta eihän kukaan ole nähnyt viikkokausia onnesta pomppivaa aikuista ihmistä koska tämä on päässyt käymään vaikkapa korkeasaaressa?
Olet siis päässyt aivan samaan pisteeseen kehityksessäsi kuin muutkin, vaikka reittisi olisikin ollut vähän erilainen.
Toinen ällistytävä asia minkä oppii vanhemmiten on se, että ei ehkä olekaan ainoa maailmassa jolla on mennyt vähän heikommin. Joillain on ollut vielä pahempaa. Toisilla tietty parempaa. Keskiverto kai tekee asiat aikanaan, mutta sen ulkopuolelle jää aivan hervoton joukko jengiä jotka ovat kulkeneet omia polkujaan, kuten sinäkin. Syystä tai toisesta. Kukaan ei vain kiinnitä huomiota juuri niihin "koulupihan hiljaisempiin." Jos vertaamaan lähdetään niin tuijotetaan kateellisena sitä joukon suosituinta (ja onkohan silläkään niin kivaa, et voi tietää sitäkään?)
Meillä Suomessa on aikalailla vapaus tehdä elämällään mitä huvittaa, joten ne normit joita yritetään kovasti seurata ovat oikeastaan ihan jokaisen omassa päässä. Kenenkään ei TARVITSE tehdä mitään juuri tietyssä ajassa. Katsot perhettä (kateellisena?) mutta et voi tietää vaikka mies olisi seurustellut ensimmäistä kertaa vasta parikymppisenä. Katsot kauniita menestyviä ihmisiä ja kuvittelet että heillä on elämä ollut silkkiä vaan. Mistä tiedät? Kuuntelet kavereiden höpinöitä ja jokainen niistä on poikuutensa menettänyt jo kaksitoista vuotiaana vähintään. Noinkohan?
kaikki ei pääse rakkaudesta osallisiksi, elämä ei ole mitään filmiä jossa kaikki saavat toisensa ja elävät onnelisina elämänsä loppuun saakka...
ei ole vielä elämänsä loppusuoralla. Rakkaudesta pääsee elämässään osalliseksi jokainen. Eri asia, jos elää vangittuna autiolla saarella.