Ajattelin kirjoittaa tänne pienen otteen päiväkirjastani..Mies lähti,ei kertonut syytä mutta epäilen että toinen nainen ja meillä on 3 kk vanha poika.Itse olen niin loppu että jouduin psykiatrille.(nimet muutettu)
Eli: 8.11.2006
Ahistaa olla täällä yhteisessä kodissa,kaikki täällä muistuttaa Miikasta ja itkulle ei näy loppua.
Illat ja yksin oleminen on kaikista vaikeinta,kun ei ole mitään tekemistä.
Riku näyttää välillä niin Miikalle että itku tulee kun ees kattoo sitä.
Rakastan Miikaa ja en ois halunnu erota. Mun mielestä meillä ei niin isoja ongelmia ollu ettei niistä ois selvitty.
Minkä takia ihmisten täytyy vaihtaa ja vaihtaa paria,eikö ne jo ymmärrä että jokaisessa on omat "vikansa" ja niiden kanssa täytyisi vaan opetella elämään!
Pitää yrittää ajatella vain tulevaa eikä menneitä,mutta tuntuu niin vaikeelle yrittää jatkaa yksin Rikun kanssa.
Tuntuu että joku kuristaa mua koko ajan ja henki loppuu kohta!
En usko että oisin tässä edes enää ilman Rikua..
On vaan niin vitun katkera ja paha mieli kun tuntuu ettei toinen välitä paskaakaan ja itse on antanu kaikkensa!
Siitä on nyt 12 päivää kun Miika lähti ja olo sen kun pahenee.
On niin typeriä ajatuksia päässä,että oikein pelottaa.Ihan kun ois tulossa hulluks,mutta eipä sitä ihminen voi kaikkea kestää,eihän?
Toivottavasti sais pian niitä lääkkeitä,jos ne edes vähän helpottas.
On niin jumalattoman paha olla!!
Miikan pitäs perjantaina tulla käymään,mutta en tiiä kestänkö nähä sitä.Voi olla että hajoon,mutta minkäs sitä tunteilleen voi?
Vittu kun vois vaan lakata välittämästä!
Jotenkin sitä vaan syyttää itseensä kaikesta ja välillä toista,tunteet menee yhtä vuoristorataa.Välillä tekis mieli halata ja olla lähellä toista ja välillä tuntuu että jos Miika kävelis eteen niin tappasin sen,oikeesti,kirjaimellisesti.
Kai se on vaan pakko toivottaa Miikalle onnea elämään ja yrittää itsekkin jatkaa.Ois vaan niin saatanan paljon helpompaa jos Rikua ei ois.Oisin jo päätökseni tehnyt mitä elämälleni teen.
En tiiä,koskee vaan niin perkeleesti!!Ei vittu oo järkee!!
Koko ajan vaan miettii että JOS oisin tehny niin tai näin niin oisko Miika vielä täällä?
En jaksa enempää kirjottaa,mutta sellasta..
Eli: 8.11.2006
Ahistaa olla täällä yhteisessä kodissa,kaikki täällä muistuttaa Miikasta ja itkulle ei näy loppua.
Illat ja yksin oleminen on kaikista vaikeinta,kun ei ole mitään tekemistä.
Riku näyttää välillä niin Miikalle että itku tulee kun ees kattoo sitä.
Rakastan Miikaa ja en ois halunnu erota. Mun mielestä meillä ei niin isoja ongelmia ollu ettei niistä ois selvitty.
Minkä takia ihmisten täytyy vaihtaa ja vaihtaa paria,eikö ne jo ymmärrä että jokaisessa on omat "vikansa" ja niiden kanssa täytyisi vaan opetella elämään!
Pitää yrittää ajatella vain tulevaa eikä menneitä,mutta tuntuu niin vaikeelle yrittää jatkaa yksin Rikun kanssa.
Tuntuu että joku kuristaa mua koko ajan ja henki loppuu kohta!
En usko että oisin tässä edes enää ilman Rikua..
On vaan niin vitun katkera ja paha mieli kun tuntuu ettei toinen välitä paskaakaan ja itse on antanu kaikkensa!
Siitä on nyt 12 päivää kun Miika lähti ja olo sen kun pahenee.
On niin typeriä ajatuksia päässä,että oikein pelottaa.Ihan kun ois tulossa hulluks,mutta eipä sitä ihminen voi kaikkea kestää,eihän?
Toivottavasti sais pian niitä lääkkeitä,jos ne edes vähän helpottas.
On niin jumalattoman paha olla!!
Miikan pitäs perjantaina tulla käymään,mutta en tiiä kestänkö nähä sitä.Voi olla että hajoon,mutta minkäs sitä tunteilleen voi?
Vittu kun vois vaan lakata välittämästä!
Jotenkin sitä vaan syyttää itseensä kaikesta ja välillä toista,tunteet menee yhtä vuoristorataa.Välillä tekis mieli halata ja olla lähellä toista ja välillä tuntuu että jos Miika kävelis eteen niin tappasin sen,oikeesti,kirjaimellisesti.
Kai se on vaan pakko toivottaa Miikalle onnea elämään ja yrittää itsekkin jatkaa.Ois vaan niin saatanan paljon helpompaa jos Rikua ei ois.Oisin jo päätökseni tehnyt mitä elämälleni teen.
En tiiä,koskee vaan niin perkeleesti!!Ei vittu oo järkee!!
Koko ajan vaan miettii että JOS oisin tehny niin tai näin niin oisko Miika vielä täällä?
En jaksa enempää kirjottaa,mutta sellasta..
Vastaukset 16
Vanhimmat
asioita yksin. Mene jonkun tutun luokse ensialkuun keskustelemaan.
Voimia
Olen kyllä koettanut puhua ja puhua,itkee ja itkee. Mutta tuntuu vaan että ei mikään auta ja kun on vaan jaksettava välillä hymyilläkkin ja esittää ihmisille,että kaikki on "hyvin"..
Luulen, että on vain hyvä antaa tulla tuutin täydeltä. Se vaihe ei kestä ikuisesti, joskus se vesi loppuu hanasta. Mitä suoremmin asian kohtaa, sitä nopeammin siitä pääsee eroon. Pidä huolta itsestäsi :) Syö hyvin, ulkoile, käy tuoksuvassa suihkussa, koita tehdä jotain kivaa? Saatat yllättyä iloisesti ja saada itsesi huijatuksi ajattelemaan jotain muuta... Edes vähäksi aikaa...
Kyllä sitä hetkittäin pystyykin ajattelemaan muuta ja olemaan jopa iloinen,mutta hetket kun on yksin kun kaikki tuki ihmiset töissä/koulussa niin iskee se ahdistus ja kovaa..
Päivät menee,mutta hetket satuttaa..
Minulle kävi aivan samalla tavalla n. 5 vuotta sitten. Mies lähti toisen naisen mukaan ja poikamme oli silloin juuri 4 kk. Haluaisitko jutella kanssani henkilökohtaisesti?
Tässä mun maili osoite jos haluat laittaa postia,olisi ihan kiva keskustella jonkun samanlaisessa tilanteessa olleen kanssa..eli:[email protected]
olin 19 ja puolivuotias vauva.silloinen mieheni,sielunkumppanini päätti että haluaa viettää vielä nuoruuttaan.jalat meni alta,päiväkirja on täynnä samanlaista kirjotusta kun sulla...no siitä on 4 vuotta ja olen onnellisesti kihloissa ollut parhaan ystäväni kanssa jo 3 vuotta.nykyään en voisi olla entiselle miehelleni,poikani isälle enempää kiitollinen.hänen epäkypsäkäytöksesnä ja lähtemisensä auttoi minua syntymään uudelleen ihmisenä,parempana ja vahvempana.itsetunto löytyi kuukauden kuluttua lähdöstä.
älä vaivu masennukseen,vauvan kanssa ei varsinkaan ole helppoa,ja exää pitää lapsen takia nähdä.ja se katkeruus menee ohi,kun annat anteeksi ja yrität ymmärtää.jopa se mustasukkasuus siitä kun ex löytää uuden..
kuulostaa varmaan kaukasilta asioilta nyt,mutta aika kuluu nopeasti.ja usko tai älä,mutta vaikka minulla ja exälläni oli kaiken kaikkiaan todella dramaattinen ero(hänen äitinsä tyhjensi exän kanssa jopa asuntomme,jopa vauvan sängyn!)niin nykyään olemme todella hyviä ystäviä hänen kanssaan.jopa vietämme aikaa keskenämme uusien puolisoidemme ja kaikkien lasten kanssa.yhteisen poikamme lisäksi meillä kun on saman ikäiset lapset uusien kumppaniemme kanssa.
kaikki on anteeksi annettu ja puhuttu läpi,kyllä sinäkin siihen pystyt.
omat vanhempani olivat todellinen apu erossa.samoin kun sisarukseni ja ystävät.he tukivat ja kannattelivat minua,hoitivat lastani kun minä oksensin ja itkin.ssepaha olo oli aluksi niin kipeää ettätuntui että menin ihan turraksi.mutta vain 3 kuukautta,sen jälkeen ymmärsin kuinka onnekas olin ja että elämäni vasta alkoi.muista vain että kaikelle on tarkoitus.sinun onnesi odottaa vielä löytämitä,sinun on vain valittava että jaksat sitä luovuttamatta etsiä kunnes löydät.
koita jaksaa,tiedän kuinka kauhea olo sinulla on,mutta yritä jaksaa.ja jos joku voi sinua lapsen hoidossa auttaa niin että pääset kavereiden kanssa vaikka ulos,niin käytä tilaisuudet hyväksesi.
toivon sydämmestäni sinulle kaikkea hyvää ja onnea sinun ja poikasi elämään!!!
Kyllä tuntuu aika kaukaiselle tuollainen onnellinen elämä tällä hetkellä,mutta tiedän kyllä että pakkohan sen on joskus helpottaa vaikka nyt tuntuu toivottomalle.
Onneksi minulla on ystäviä jotka jaksavat tukea,kuunnella,katsoa mun vollotusta ja auttaa vauvan hoidossa.
Tällä hetkellä on kyllä vaan niin pirun katkera olo että en tiennyt tälläistä olevankaan..
Olen pahoillani, että sinut on jätetty ja vielä pienen vauvan kanssa! Se aika kun on muutenkin raskasta ja vauvanhoito vie kaikki mehut. Onneksi olet hakenut apua ja saat sitä mm. neuvolan kautta. Sinun jaksamisesi on tärkeää, että Rikukin voisi hyvin.
Sinuun sattuu nyt, mutta selviät kyllä. Päivä kerrallaan kunnes olo helpottuu. Ne kyyneleet kuivuvat jossain välissä ja jonain päivänä voit katsoa lastasi tuntematta tuskaa. Jonain päivänä voit tuntea sääliä, ettei miehesi halunnut ja saanut kokea pienen miehenalun kasvua pieneksi pojaksi.
Sinä olet onnekas, sillä sinä olet saanut pitää lastasi sylissäsi niinäkin hetkinä, kun on ollut vaikeaa. Olet ollut jakamassa ensiaskeleiden ihmeen ja puhaltanut sormessa olevaan pipiin. Katsonut värähtävää ripsen kaarta, kun lapsesi illalla antautuu uneen.
Usko, että jonain päivänä voit katsoa taaksepäin ja olla kuitenkin onnellinen siitä mitä sinulla on. Sinne on pitkä matka, mutta se on matka sinuun itseesi. Sen matkan jälkeen tiedät, että mikään ei sinua kaada, olet vahva ja selviät kaikesta niin halutessasi. Sen matkan päässä voi odottaa syli, joka on sinua varten sitten kun olet siihen valmis. Sellainen syli, joka ei jätä sinua silloin kun tarvitset tukea.
Itke, huuda, sure ja ennenkaikkea puhu. Tuska hellittää pala kerrallaan. Sinun ei tarvitse jaksaa kuin päivä kerrallaan juuri nyt.
Voimia sinulle!
t: jätetty kahden lapsen äiti, jonka nuorempi oli 2-v eron tapahtuessa
Se on varmasti totta että ajan kanssa helpottaa,mutta kun tietäisi kuinka kauan aikaa se vaatii..
Tuntuu että nyt alkaa vasta se pahin aika kun Miika on ollut jo jonkin aikaa poissa.
Tulee toisen ikävä aika ajoin,mutta toisaalta taas pettymys ja ehkä "vitutuskin" kun ei toinen yrittänyt riittävästi vaikka lupasi aina olla meidän luona ja auttaa un on paha mieli.
Minulla meni ehkä ensimmäiset kaksi kuukautta ihan shokissa, takana oli kuitenkin 12 vuoden avioliitto. Ihan alussa sain unilääkkeitä että pystyin nukkumaan ja käymään töissä. Itkin iltaisin itseni uneen ja aamulla tuntui etten halua herätä ollenkaan.
Kehoni muistaa vieläkin sen ahdistuksen ja ihan fyysisen pahoinvoinnin. Muistan sen valtavan surun ja sen jälkeen petetyksi tulemisen tunteen, kun toinen ei pitänytkään lupaustaan pysyä rinnalla niissä vastamäissäkin. Jossain vaiheessa tuli ihan valtava raivo sitä jättäjää kohtaan, kun jätti minut yksin kahden pienen lapsen kanssa selviämään kaikesta. Sen raivon ja vihan myötä alkoi paraneminen. Ensimmäisen talven jaksoin pyörittää pientä perhettämme sen raivon voimalla pelkästään ;-), on se kumma voima. Olo rupesi muutenkin helpottumaan sitä mukaa kun kykeni hyväksymään tapahtuneita asioita. Ennen lopullista eroa vielä selvisi, että osaltaan kaikkeen vaikutti myös toinen nainen, johon exäni oli ihastunut ja josta tuli hänen avovaimonsa myöhemmin.
Kesti kuitenkin reilusti yli vuoden ennenkuin pystyin antamaan anteeksi exälleni, että oli minut jättänyt. Siihen väliin mahtui kuitenkin burnout oman vakavan sairauden, lapsen korvatulehdukierteen ja työn liiallisesta kuormituksesta. Vaikka hän olikin jättänyt minut pahimmalla hetkellä, kun olin sairastunut ja diagnoosia ei ollut tehty vielä, niin silloin hän auttoi lasten kanssa, että jaksoin toipua loppuunpalamisesta ja sairaudestani. Se auttoi antamaan anteeksi ja päästämään irti. Se kaveruus joka liiton aikana oli, niin palasi, koska pystyin luottamaan, että hän pitää lapsista tarvittaessa huolta.
Tänä päivänä, kolme vuotta tuon kaiken jälkeen, pystyn katsomaan taakseni ilman katkeruutta ja surua. Olemme hyvissä väleissä exän ja hänen uuden perheensä kanssa. Minullakin on uusi miesystävä.
Mietin juuri tuossa viime viikolla, että pitäisi olla joku tukihenkilösysteemi ihmisille näissä tilanteissa. No, voihan sitä netinkin kautta auttaa kertomalla omista kokemuksistaan ja selviämisestään.
Muista Tipi pyytää apua kanssaihmisiltä, sukulaisilta ja ystäviltä. Ihmiset haluavat auttaa kunhan tietävät, että tarvitset apua. Minä tein sen virheen, että olin liian ylpeä ; ) ja en halunnut vaivata muita. No, oli se hyvä oppitunti omista jaksamisen rajoista :o).
Tsemppiä! Uskon, että olosi helpottaa viikkojen kuluessa.
Toivon vain että aika kuluu nopeasti,tuntuu että koko ajan on vaan pahempi olla..
Mutta apua olen pyytänyt ja saanutkin.Onneksi on paljon kavereita,mutta tuntuu ettei ne voi tätä kipua ymmärtää kun eivät itse ole kokeneet.
olet aivan oikeassa tuossa kun sanot että "ei tätä kipua voi ymmärtää jos ei ole itse samaa kokenut". Omasta erostani (exä lähti huomattavasti minua nuoremman naisen luo, muutti hänen luokseen asumaan heti siitä hetkestä, kun ilmoitti minulle että haluaa erota) on myös kulunut vasta vähän aikaa - tuska ja ahdistus on hetkittäin niin suurta että oikeasti tuntuu että tukehdun. Minullakin on poika ja hänen vuokseen olen päättänyt jaksaa, ei ole muuta vaihtoehtoa. Tällä hetkellä syön masennus- ja unilääkkeittä ja käyn myös terapiassa - oli pakko hakea apua etten hajoaisi ihan lopullisesti. Kuukaudessa olen laihtunut kuusi kiloa mutta nyt hiljalleen alkaa ruoka jo pysyä sisällä. Sinulle, Tipi, haluan sanoa, ettet ole yksin, muista se!! Meitä on täällä muitakin saman kokeneita, pääasia tällä hetkellä on, että keskitytään selviämään yhdestä hetkestä kerrallaan, ei yritetäkään mennä eteenpäin liian isoin askelein. Oikein paljon voimia sinulle - muista, että et ole yksin.
Joku aika sitten minullakin oli tosi paha olo. Viikon olen joka aamu käynyt rukousmarssilla. Aamulla aikaisin lähden lenkille. Kiipeän keinomäelle ja samalla rukoilen jopa vihamiesteni ja kaupungin psta. Ei enää ahdista, eikä tarvitse syödä lääkkeitä. Yritä päästä ulos siitä pikku ympyrästäsi!
Sitten on annettava anteeksi, muuten istuu omatekoisessa vankilassa vaikka vuosia.
kannattaa puhua monille tahoille, psylologi. psykiatri ym..
mulle kävi kans noin ja meinasin ihan kuolla siihen yksinäisyyteen ja yksinhoitamiseen.
Lopultahan kaikki onkin hyvin, sulla on lapsi joka on tärkeintä elämässä, lähdet vuoden päästä työelämään ja saat taas uusia haasteita.
pahinta on käsittää se, että joku itselle tärkeä ihminen tekee noin raukkamaisen tempun. Joskus vielä hyväksyt sen, että sulle kävi noin. Koskaan ei tarvitse hyväksyä tuon miehen tekoa!!!!
Rakkaus ja yhteinen lapsi saavat sut varmaan vielä kauan kaipaamaan, vihaamaan ja rakastamaan. Muista tuntea myös vihaa ja paljon,se on oikeutettu tunne tuossa tilanteessa.
pitkä prosessi, mutta lopulta olet onnellinen. Mihin sä sellasta raukkamaista miestä olisitkaan tarvinnut? siitä olisi ollut sulle vaan vaivaa. Sitten sä olet itsenäinen, käyt lapsen kanssa uimassa ja viet sitä piirustuskouluun.
Toivottavasti pystyt jossain vaiheessa antamaan isälle mahdollisuuden tavata lasta, lapselle isä on tärkeä.
mutta jos se mies palaa sun luo takasin, mieti tarkkaan onkose järkevää. Kerran raukkis aina raukkis...
ps. kostonhimoakin saat tuntea kunhan et toteuta. Elämä kostaa niille jotka sen ansaitsevat. Usko mua.
t. selvitynyt kohtuullisesti
Juu,olen kyllä puhunut ja puhunut,psykiatrille 2 kertaa viikossa ja kavereille joka päivä.
Nyt tuntuu että alkaa jo hieman helpottamaan,kun sain pari vkoa sitten masennuslääkkeet.
Kyllä sitä on vaan pirun katkera mieli!
Kyllä se mies on pari kertaa lasta käynyt katsomassa ja on ruennut ruinaamaan että ottaisin hänet takaisin,mutta miksi ottaisin?
Raivostuttaa kun heti kun minulla alkoi olla helpompaa niin sillon just pitää sen paskiaisen ruveta vannomaan taas rakkauttaan..