Te, joilla on uusi kumppani eron jälkeen, paraniko vaihtamalla?
Eli mitä uudessa kumppanissa on parempaa kuin ex-puolisossa?
Oliko entisessä jotain parempaa?
Eli mitä uudessa kumppanissa on parempaa kuin ex-puolisossa?
Oliko entisessä jotain parempaa?
Vastaukset 16
Vanhimmat
Olin naimissa 16 v, erosin vuosi sitten. Näin jälkeenpäin ajatellen pitää ihmetellä miksi pitkitin eroa noinkin kauan ja mihin kaikeen alistuin. Liittomme oli teiniliitto, mies tuli äidin helmoista vaimon passattavaksi. Meillä ei oikeastaan koskaan ollut kovin paljon yhteistä, miehellä paljon omia harrastuksia, eikä hän arvostanut minun työtäni tai opiskeluani. Eikä mikään yhteinen työnteko sujunut. Läheisyys supistui vuosien varrella siihen, että hän 1-2-kertaa kukaudessa tahtoi seksiä. No se jotakuinkin sujui, olisin voinut kyllä olla ilmankin, ajettelin etten taida yleensäkään olla kovin seksuaalinen ihminen. Eli lopulta erotessani olin vain hyvin helpottunut, oli hyvä elää lasten kanssa. Olin tehnyt eroon liittyvän surutyön jo vuosia aiemmin, tajunnut, ettei tästä mitään koskaan tule.
Pari kuukautta erilleen muuton jälkeen menin työkaverin kanssa tanssikurssille ja siellä muutaman kerran jälkeen parikseni sattui kiva mies, ikäiseni poikamies. Kuljin hänen kyydillään, samalla suunnalla kun asumme, eikä minulla ole autoa. Kävimme muutaman kerran tanssimassakin, ihan vaan kavereina. Minulla oli niihin aikoihin jotain muitakin "viritelmiä", enkä häntä edes ajatellut kuin kivana tanssikaverina. Joskus tanssikurssilla havahduin siihen, että pitelimme toisiamme kädestä silloinkin kun vaan katselimme opettajien tanssimista. Samoin hänen sylissään alkoi tuntua tosi hyvälle ja turvalliselle.
Reilu kuukausi tutustumisesta aloimme seurustella, nyt on oltu 9 kk yhdessä ja aina vain paremmalle tuntuu. Avioliitossani en olisi saanut olla heikko sairas tms, joten nyt miesystäväni huolehtiminen tuntuu tosi ihanalle. Samoin läheisyys, suukot. Ilmeisesti olemme molemmat olleet elämässämme niin paljon läheisyyttä vailla, ettei siitä tunnu nyt tarpeeksi saavansakaan. Seksi on ihanaa. Myös kaikki yhteiset työt sujuvat tosi hyvin, ihan sama siivotaanko, leivotaanko vai rakennetaan. Hän on toki poikamiehenä tottunut taloutensa huolehtimaan. Jotenkin heti tuntui, että hän on se oikea. Ja, että ehkä sittenkin onni on myös minua varten..
15 v jälkeen erosin. Lapset olivat syy pitkittää eroa. Jotenkin jaksoin toivoa hänen kuulevan minun toiveita yhteisen elämän osalta, mutta sain pettyä kerta toisensa jälkeen. Hän ei arvostanut ajatusmaailmaani, eikä mikään yhteinen työskentely sujunut. Läheisyys oli kauppatavaraa, jolla hän suostui 1-2 kertaa kuukaudessa rakasteluun. Kuulemma ei jaksa kun on niin paljon kotitöitä.
Kokeilin kerran kaksi kuukautta, josko hän joskus jaksaisi. Minä mies ryhdyin "kotipiiaksi" ihan piruuttani: tiskasin, pesin pyykit, imuroin, pesin lattiat, kävin kaupassa, tein ruuat ja hieroin vaimon kipeät hartiat sekä hoisin lapset. Arvatkaa mitä sain kaiken "vaivan" palkaksi...kyllä haukkumiset ja älyttömät syyttelyt kotitöiden jakamisen puutteesta. Eikä rakastelua silloinen vaimo siltikään jaksanut. Jep odotin jaksamista edes kerran kk, mutta kun ei, sitä päivää ei tullut.
Unohdin rakastelun ja koetin käydä kauppaa minäkin. Palvelus vastaan palvelus periaatteella, enkä tarkoita normaaleja kotitöitä ollenkaan. Nappikauppakaan ei sujunut, vuoden verran odotin paidan napin ompelua :D Siinä se napiton paita oli ja oli ompelukoneen päällä vaikka muistutin häntä siitä, joka kerta kun ruuvailin hänen hyllyjään ja koukkujaan. Paita sivuun vaan ja omia ompelemaan toimi entinen muija, ja paita pysyi napittomana. Siitä sivusta sen aina palautin ompelukoneen päälle, ei auttanut. Ei vaikka lupaukset olivat annettu ompeluksen suorittamisesta, jokaisen "työkaupan" yhteydessä.
Olin ajatellut odottaa eron ottamista kuitenkin vielä pari vuotta, ajattelin lasten parasta. Mutta sitten ei asiat menneetkään enää piirrustusten mukaan. Oltiin puhuttu tanssimisesta toisten ihmisten kanssa. Minusta aviopuolison tulisi etukäteen tietää, jos puoliso yksin reissatessaan aikoo tanssia muiden kanssa. Ei sellaiseen kuulemma ole mitään tarvetta, tanssimisessa ei kuulemma ole mitään. Olin eri mieltä, sanoin etten voi mennä tanssimaan. Sain tietää hänen tanssineen matkallaan, eipä ollut kerrottu silloin reissun jälkeenkään. Mene vaan tanssimaan seuraavalla reissulla kehoitti hän, no minä menin kun kerta käskettiin kokeilemaan. Sille tielle jäin.
Päätin siinä ravintolassa tanssittaa erään pöydän kaikki naiset ihan kohteliaisuuden vuoksi. Siinä tanssien välillä istahdin aina hetkeksi juttelemaan pöytään. Sormusta en piilotellut, enkä jättänyt kertomatta perheestänikään. Lopulta vein tansiin hänet, joka oli minulle tarkoitettu. Siinä tanssittiin ja juteltiin, eikä käsi irronnut kädestä ollenkaan. Kumpikaan meistä ei halunnut päästää irti. Lopulta vain katsoimme muiden tanssia käsikkäin seisten.
Vaihdoimme yhteystiedot. Saattelin hänet kotiinsa käsikkäin kävellen ja jutellen, halasin ja menin hotelliini. Kotona kerroin tanssineeni ja tavanneeni kivan naisen tanssipaikalla, ei kuulemma muuttanut hänen mielipidettään. Kerroin, että ystävystyimme ja että ehkä soittelemmekin vielä; "joojoo saahan sitä ystäviä olla".
Eipä sitä sitten saanutkaan olla kun tosissaan aloimme soitella ja jutella. Kuulemma piti moinen ystävyys lopettaa, sanoin ettei ystävyyttä niin vain lopeteta. Silloinen vaimo lopulta kutsui hänet kotiimme "puhumaan" kanssaan, siis vaatiakseen ystävyyden lopettamista. Jep sen hän tekikin, siis vaati. En ollut paikalla kun en tiennyt tuosta, mutta siitä se helvetin esikartano aukesi minulle.
Eipä ollut kotielämä kummoista sitä ennenkään, mutta ystävykset saivat paljon paskaa niskaansa. Ystävään hädässä turvataan, joten ystävyytemme koettelu vain vahvisti sitä. Eikä tuolta kotipuolesta armoa annettu, joten lopulta pyysin nimeä avioero papereihin. Ei kuulemma koskaan suostu eroon. Ystävyys on kielletty ja minä "päästä vialla". Terapiaa ja psykologia vailla koko mies :) Onneksi eron voi hakea yksinkin.
Muutin pois. Noin kahden kuukauden kuluttua eron vireilletulosta aloimme tapailla ystäväni kanssa. Muutin hänen luokseen sen jälkeen kun eron II-vaihe meni hakuun. Avioero tuli viralliseksi siitä parin viikon kuluttua. Aito rakkaus on tosiasia, mies ja nainen voivat parhaimmillaan jutella toisilleen kaikesta. Rakastelulle on voimia koska vaan, jos hereillä ollaan ;)
Menimme sitten naimisiin. Saatiin lapsi, kaksi vuotta olemme jo yhdessä olleet. Kaikki on parempaa, kaikki sujuu, yhdessä tehdään mitä vaan. Riita, milloinhan sen saamme kokea? (ei kai sen väliä, jos jäämme siitä paitsi) :) Keskustelemme ja kuuntelemme toisiamme, molemmat joustaa (eikä olla ihan kaikesta samaa mieltä). Kuljemme yhä käsikkäin.
todella hienoa kuulla,että on onnellisia parisuhteita!joskus kun tuntuu,et jokainen vain tyytymättömyyttään näil palstoil käsittelee.. itse olin eronnut pari kk aiemmin vuoden seurustelusuhteesta,ja asunut yksin n.5vuotta avioeron jälkeen,kun löydettin toisemme mieheni kanssa. puoli vuotta seurusteltiin,ja 2v asuttukin yhdessä,tunteet vain syvenee..ei taida läheisyys ja erotiikkakaan vähentyä,kun kaksi samanhenkistä löytää toisensa..se minun kokemukseni asiasta.ja parisuhde aina kahden kauppa,vaatii ymmärrystä molemmilta.hyvää jatkoa teille !
Oikeastaan mihinkään,vaimo vaan on eri näköinen.Niin se vaan on ettei se vaihtamalla parane.
20vuotta yhdessä,eli myös teini-iästä asti.
Yhdessä kasvettiin mut aivan erilleen.
Eron jälkeen olen miettinyt,katsoinko liian läheltä,vai muuttuiko mies idiootiksi myöhemmin.
Nyt 3vuoden jälkeen kun olen jo uusissa naimisissa ja vuoden vanha lapsi,soittaa ja kiukkuaa minulle kuin olisin hänen omaisuutta.
yhdessä olon aikana ei kertaakaan käynyt kaupassa,hoitanut puutarhaa,huonosti kotitöitä,pitkiä työpäiviä ja omia menoja.
Nyt uuden naisen ottaa aina mukaansa,hoitaa puutarhaa ja näkyy kaupassa.pitäisi varmaan katsoa peiliin minunkin,vaan en osaa???
Uusi mies ihan eri maata,on huomaavainen,osallistuu ja muistaa.Hoitaa omat ja minunkin asiat mallikkaasti vaikka tekee pitkää työpäivää hänkin.
Onni on siinä et vihdoin tajusin vaihtaa,vaikka pitkään se oli vastoin mun kaikkia periaatteita.
Kyllä parani huomattavasti. Nykyinen ottaa huomioon muutkin kuin itsensä. Viettää vapaa-aikaansa myös kotona, eikä ole joka viikonloppu juomassa. Osoittaa välittävänsä.
Ex-miehen kanssa olin naimisissa reilut neljä vuotta. Suhteemme oli etenkin loppuaikoina täynnä ristiriitoja. Henkinen väkivalta; haukkuminen, uhkailu, vallankäyttö, syyttely, välinpitämättömyys, oli pahinta. Itse olisin halunnut viimeiseen asti yrittää ratkoa ongelmiamme ja opetella rakentavampia tapoja kommunikoida, mutta ex ei koskaan ottanut mitään vastuuta omasta osuudestaan vaikeuksiin, vaan kaikki oli aina minun syytäni. Eron jälkeen ex on hylännyt lapsensa lähes totaalisesti, tapaa heitä muutaman tunnin ajan korkeintaan kerran kuussa, jos sattuu huvittamaan. Eli hänestä lopulta paljastui totaalisen vastuuntunnoton ja itsekäs ihminen, harmi ettei kaikki se tullut esille ennen kuin ehdin hänen kanssaan naimisiin ja hankkia lapset.
Uuden miesystäväni kanssa olen seurustellut reilun vuoden ja kaikki on aivan ihanaa. Seksi on todella upeaa, mies hellä, kiltti ja huomaavainen. Pystymme puhumaan asioista ja selvittämään erimielisyydet ilman mitään dramaattisia huuto- ja haukkumiskohtauksia. Hän tulee loistavasti toimeen lapsieni kanssa ja yrittää parhaansa mukaan paikata heidän biologisen isänsä jättämää aukkoa ja tukea minua kasvatustyössä. Hän osaa tarvittaessa myös myöntä virheensä ja pyytää anteeksi pelkän toisen syyttelyn sijaan ja on halukas omalta osaltaan kehittämään suhdettamme. Tiedän kyllä, että olemme vasta alkutaipaleella ja alussa kaikki yleensä on niiiin ihanaa, mutta uskon että tällä kertaa kaikki menee hyvin. Tämä uusi ihmissuhde tuntuu terveeltä ja hyvältä.
Jotenkin tuntuu siltä, että kirjoituksesi ei ole kovin objektiivinen? Tiedähäntä.
Vuosi uudessa suhteessa ei taida (taaskaan) riittää?
Toivottavasti olen väärässä.
Onnea yritykseen!
Tiedän, että vuosi suhteessa on vähän, mutta mikä sitten on tarpeeksi, että se riittää siihen, että voi todeta uuden olevan parempi kuin entinen - 5 vuotta vai 10 vai 20?. Joka tapauksessa vuotta pidemmälle emme ole vielä ehtineet eikä tulevaisuudesta kukaan tiedä, mutta silti katson voivani jo nyt sanoa että uusi miesystäväni on aivan toista maata kuin ex. Tällä hetkellä olen onnellisempi kuin koskaan. Ja riippumatta siitä, miten nykyisen suhteeni lopulta käy, sen tiedän etten enää koskaan halua enkä aio elää niin sairaassa parisuhteessa, joka meillä exän kanssa oli.
Mitä objektiivisuuteen tulee, en väittänyt, että kaikki ongelmamme olisivat olleet pelkästään exän syytä, otan kyllä vastuun omasta osuudestani asioihin, jotka johtivat eroon. Mutta ex ei ollut missään vaiheessa halukas ottamaan vastuuta omasta osuudestaan suhteemme tilaan eikä muuttamaan omaa käytöstään, kaikki oli hänen mielestään vain minun syytäni. Ei sellaisella asenteella parisuhdetta pidetä kasassa.
Ja minusta sekin, että joku eron jälkeen käytännössä hylkää lapsensa, kertoo kyllä oman tarinansa kyseisen henkilön persoonasta.
samaa mieltä...toisen haukkuminen ei johda mihinkään. Tuntuu että toisilla miehillä ei yksinkertaisesti ole kykyä keskustella rakentavasti. Jos yrittää keskustella niin se koetaan syyllistämiseksi.
Olen kohdannut samaa...rikki.
Onnea sinulle. Varmasti onnistutte kun muitatte puida kaikki riidat ennen nukkumaanmenoa ja osoittaa toisillenne läheisyyttä !
parani varmaan.entinen muija makas sänkyssä kun lahna.maatkoon nyt yksin.nyt virkeää ollut kymmenen vuotta.neuvoksi kaikille muistakaa halata joka ilta
Olet oikeassa siinä, että kaikki muukin läheisyys kuin pelkkä seksi on todella tärkeää. Etenkin naisille. Samoin keskinäinen kunnioitus ja arvostus.
ilman läheisyytä ja toisen huomioimista ei voi olla hyvää seksiäkään.perustuu hyvään oloon.yhdessä eteenpäin minä ainankiin melkein 60 mies
Minun tapaukseni on kutakuinkin vastaava kuin tuossa yllä "Ikuisuuskysymys"-tekstissä.
Helpotukssen tunne oli jotain aivan käsittämätöntä, kun ero oli lopullisesti selvä.
Ex kostaa sen minkä iknä keksii, toinen toistaan järjettömämpiä temppuja, mutta minua vain naurattaa sillä tiedän kuinka hän kärsii. Sinänsä inhottavaa ajatella näin, mutta itse hän tiensä valitsi ja temppunsa tekee.
Uusi kumppanini on hänen täydellinen vastakohtansa. Kilpailemme toinen toistemme kunnioittamisessa.
Samoin luulin tekeväni ensimmäisessä liitossani, mutta se osoittautuikin vain yksipuoliseksi.
Joskus siis kannattaa vaihtaakin.
Kyllä parani!
Tosin minulta meni eron jälkeen kymmenen vuotta ennen kuin löysin HÄNET, mutta hyväähän kannattaa odottaa aina.
En kuuna päivänä olisi voinut uskoa, että parisuhde voi olla tällainen kuin tämä nykyinen on. Kysymyshän on siitä, että löytää sen "sielunkumppanin", jonka kanssa ollaan samalla aaltopituudella.
Siedin vuosia ex-mieheni jatkuvaa ravintolassa huitelua ja pettämistä. Hoidin yksin kodin ja lapset ja kovetin itseni, jotta olisin kestänyt kaiken sen nöyryytyksen ja pahan mielen jota mieheni käytös aiheutti. Pidin kulissia pitkään yllä lasten ja "avioliittoa on vaalittava hinnalla millä hyvänsä"-päähänpinttymän vuoksi. Onneksi ex-mies jätti minut lopulta ja sain mahdollisuuden aloittaa puhtaalta pöydältä uudelleen.
Nyt uudessa tasapainoisessa suhteessa elettyäni en voi ymmärtää, miksi jatkoin aikonani niinkin pitkään. En sano, että uusperheissä elämä olisi aina helppoa, mutta ongelmia on huomattavasti helpompi ratkoa yhdessä toinen toista kunnioittaen ja tukien.