Olen tässä harjotellut sinkkuelämää ekaa kertaa elämässäni. Erosta on kohta puol vuotta takana. Ensin biletin vaan hulluna, enkä halunnut ajatella koko eroa. Nyt alkaa kyllästyttämään tää elämänmeno... Himassa on yksinäistä, iltasin tulee aina paha mieli. Teen töitä aika paljon, tuntuu, ettei energia riitä töiden jälkeen urheiluun tms. Mitähän tässä itselleen tekisi. Onko ideoita? Toisaalta on ollut kiva maistaa sinkkuutta, mutta jaksaako sitä pidemmän päälle.
En kykene sinällään esim. käymään treffeillä uusien miesten kanssa. Tuntuu väärältä, kun edelleen rakastaa exää. Loppuen lopuksi olen miettinyt, että onko ainoa keino päästä entisestä yli, ottamalla uusi tilalle. Mitä mieltä olette semmosista paikkailusuhteista? Entäs seksisuhde, toimiiko semmonen?
En kykene sinällään esim. käymään treffeillä uusien miesten kanssa. Tuntuu väärältä, kun edelleen rakastaa exää. Loppuen lopuksi olen miettinyt, että onko ainoa keino päästä entisestä yli, ottamalla uusi tilalle. Mitä mieltä olette semmosista paikkailusuhteista? Entäs seksisuhde, toimiiko semmonen?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Minäkin tässä opettelen sinkkuelmän "ihanuutta", kun seurustelin tätä ennen nelisen vuotta! Mulla on erosta noin kolmisen kuukautta. Bilettäminen ja kavereiden kanssa oleminen kyllä auttaa oloon ja tavallaan ihan kivaakin olla ja elää vapaasti, mutta kyllä tuokin elämäntapa jonkin verran välillä kyllästyttää. Himassa yksin istuminen ja nukkumaan meno on kyllä raskasta, kun on niin tottunut, että ennen on ollut joku vierellä ja juuri kotona exä tulee kaikkein helpointen mieleen, siksi sielä oloa kannattaa välttää, ainakin yksikseen ;). Mutta kyllä sitä välillä haluaa kotonakin olla eikä koko ajan jaksa ja halua pyöriä jossain.
Kokeilin uutta seurustelusuhdettakin, mutta ei siitä mitään tule, jos on vielä exä mielessä, on vain itsensä pettämistä hankkia toinen vain olkapääksi ja sentakia, että on joku. Toki treffeillä varmaan kannattaa joskus käydä, jotta näkee itsestään sen pystyisikö olemaan kiinnostunut jostain ja ihastumaan.
Erot on kyllä tosi ikäviä, mutta nähtävästi (kavereita seuranneena) viimeistään vuodessa sitä selviää ja pystyy taas rakastumaan palavasti johonkin toiseen. Tsemppiä, uskon että aika auttaa ja juuri se että keksii itselleen tekemistä ja muuta ajateltavaa!
ps. minkähän ikänen oot ja kuinka pitkä suhde teillä oli?
Olenkin koittanut aika paljon järjestää itselleni muuta tekemistä kun kotona nyhjöttäminen, kuitenkin yksinäisetkin hetket on väistämättömiä. - Silloin iskee masennus. Epäilyttää se, oliko eroratkaisu sittenkään oikea, kun aika kultaa muistoja. Ja tuntuu, ettei voimia uuden harrastuksen alottamiseen tms. ole.
Olen käynyt aika paljon uusien ihmisten kanssa ulkona. Miespuoliset kaverit tuntuvat vaan olettavan muutakin kuin ystävyyttä, mikä on tavallaan aika stressavaa.
Itse olen reilu parikymppinen ja seukkasin yhtä kauan kun säkin, joten haparoivat on askeleet sinkkuelämän tiellä vielä :)
Kiitos rohkaisusta!
Meillä näyttää olevan aika samanlaiset fiilikset. Haluisitko alkaa meilailemaan Viivi?
Joo, voishan sitä: [email protected]
Hommaat uusia ystäviä, vaikka miespuolisia. Sitten vietät aikaa niiden kanssa. Toimii ainaki mulla (tai siis ne on kyllä naispuolisia).
Paljo mukavempaa välillä käydä vastakkaisen sukupuolen kans vaikka ryyppäämässä. Ei oo mitää jännitteitä tai vipinää, kunhan vaan pidetään hauskaa. Sitte sitä vaan huomaa jossain vaiheessa, että alkaa silmät taas viipyä kauemmin jossain naisissa. Siitä tietää että "parantuminen" on käynnissä kovaa vauhtia. Eli noi kaverit auttaa sen pahimman ajan yli. Miks istua kotona yksin, ku voi laskee kännissä mäkeä kaverien kanssa?
Seksisuhdekin auttaa kummasti ;)
Minulla erosta on nyt yhdeksän kuukautta. Alussa olin aivan rikki, olin reppana kihloja odotellut, kun sainkin lähtöpassit. Mutta pikkuhiljaa päivä kerrallaan olo on todella helpottanut. Nyt voin sanoa hiukan jo katsovani miehiä "sillä silmällä", vaikken vieläkään ole välttämättä niin valmis uuteen suhteeseen. Mutta eihän sitä koskaan tiedä, mitä kevät tuo tullessaan.
Seurusteluaika ja oma ikäni on samaa luokkaa kuin sinulla. Alkuun en olisi millään uskaltanut olla yksin, mutta loppujen lopuksi se oma aika on eniten parantanut. Välillä tuli kelattua asioita todella paljon ja se sattui, mutta nyt ei enää itketä. Seurustelu oli ajanjakso elämässäni, pitkä ja hyvä, enkä päivääkään vaihtaisi pois, mutten haluaisi kyllä palata vanhaankaan. Nyt tämän uus-sinkkuuden (ihana termi, kuvaava) aikana olen oppinut todella tuntemaan itseni. Tiedän mitä haluan ja kuka olen. Tuskin minulle enää toista vastaavaa rauhallista itsetutkiskelun aikaa enää toiste tulee.
Kyllä minä uskallan myöntää olevani onnellinen. Olen sinut itseni kanssa, enkä pelkästään läheisyyden tarpeesta ketään ristikseni ottaisi (edellisestä kerrasta lapsi olisi jo syntynyt). Uskalla Viivi olla itsesi kanssa. Ne kivut on käytävä läpi, jotta voit nousta kuin feeniks-lintu tuhkasta: koettelemusten jälkeen entistä upeampana!
Kiitos rohkaisevista sanoistasi! Nyt taas olo on vähän parempi :) Se hyvä puoli, mitä sanojesi jälkeen aloin tosiaan pohtia, on juuri itsensä löytäminen. Kun olen periaatteessa ekaa kertaa todella yksinäni, olen tosiaankin oppinut tuntemaan itseni paremmin ja löytämään itsestäni uusia puolia!
Moi, itse erosin n.4kk sitten. Tuskissani etsin apua ystävistä ja löysin myös loistavan kirjan joka kolahti, Bruce Fisher: Jälleenrakennus ja toinen hyvä John Gray, Mars ja Venus Uusi Rakkaus. Tutustupa näiden antiin, saat itsellesi uuden varmuuden ja elämän jos ne vain voit olla itsellesi rehellinen. Minuun kolahtivat ja uskon että ystävien tuen ja itseeni tutustumisen myötä elämä alkaa näyttää hyvältä. Uusi suhde tai treffit ei tunnu hyvältä jos et ole tuskaasi surrut ja ex-suhdettasi hyvästellyt. Anna itsellesi aikaa... Tsemppiä sulle!