Olemme 3-kymppinen pariskunta ja minun sekä avovaimoni puolitoista vuotta kestänyt parisuhteemme on tullut umpikujaan. Olemme riidelleet aivan liikaa (melkein joka toinen päivä) ja usko huomiseen on karissut kummaltakin.
Näkemyseromme asioista ovat joskus valtavia, ja nämä aiheuttavat välillemme riitoja. Lisäksi minä olen sosiaalinen ja hän ujo. Hänen mielestään kaikkien kaveri ei tarvitse olla ja minä puolestani vierastan hänen epäsosiaalisuuttaan.
Olen ehdottanut hänelle, että kävisimme ystävillämme kyläilemässä ja istumassa iltaa, mutta hän on sanonut minulle, että hän ei pidä tilanteista, joissa istutaan ja jutellaan. Hän, kun on ujo ja hieman erakoitunut. Hän on myös sanonut parista tuttavapariskunnastani, ettei halua tutustua heihin, vaikka on nähnyt heidät vain "vilaukselta". Hänen mukaansa hänellä ei ole heille mitään sanottavaa. Hän ei pelkästään vierasta minun kavereitani, vaan häntä ei kiinnosta sen enempää nähdä omiakaan kaveraitaan, kuin vain paria parasta.
Olen lisäksi tottunut elämäni aikana siihen, että kodissani on käynyt vieraita, kuten tupaantuliaisissa tai illanistujaisissa. Avovaimoni ei taas voisi kuvitellakaan kutsuvansa kotiinsa ketään kyläilemään. Hän, kun ei ole siihen tottunut. Minun mielestäni olisi mukavaa kutsua ihmisiä kylään ja viettää heidän kanssaa aikaa. En kuitenkaan tarkoita mitään ryyppäjäisiä, vaikka toki esim. tupaantuliaisissa on tapana hiukan törpötellä. Tästä johtuen kotonamme ei ole järjestetty esim. tupareita.
Ongelmanahan on se, että haluaisin minulle normaalia sosiaalista elämää esim. yhteisten tuttavien muodossa ja hän puolestaan tavata ystäviä vain omina itsenämme ilman puolisoita. Hän myös ihmettelee, kun olen parin kaverini vaimon kanssa hyvissä väleissä. Peli on aivan selvä. En ole heistä kiinnostunut, vaan minulle se on normaalia, että tuntee myös kaverin vaimot, varsinkin, kun olen ollut heidän häissään ja tuntenut heidät monen vuoden ajan.
Minua onkin harmittanut niin monta kertaa, kun ystäväni ovat sanoneet minulle, että ota seuraavalla kerralla tyttökaverisi mukaan. Joka kerta minun on täytynyt keksiä jokin tekosyy enkä ole voinut sanoa, että ei häntä kiinnosta kyläily saati uusiin ihmisiin tutustuminen.
Erosta olemme puhuneet monta kertaa, mutta jokin siinä on ollut, että olemme aina yrittäneet jatkaa. Haluaisimme olla toistemme kanssa, mutta tästä ei näytä tulevan "valmista".
Tämä sosiaalisuusasia ei ole se ainoa, josta ajattelemme eri tavalla, mutta yksi suurimmista.
Sana on vapaa, joten ottakaa kantaa.
P.S. Itse olen aiemmin toitottanut kovaan ääneen, että mielummin yksin kuin huonossa suhteessa. Jos jotain huonoa, niin jotain hyvääkin. Ei silti pitäisi olla niin ehdoton asioissa, joista ei vielä tiedä mitään.
Näkemyseromme asioista ovat joskus valtavia, ja nämä aiheuttavat välillemme riitoja. Lisäksi minä olen sosiaalinen ja hän ujo. Hänen mielestään kaikkien kaveri ei tarvitse olla ja minä puolestani vierastan hänen epäsosiaalisuuttaan.
Olen ehdottanut hänelle, että kävisimme ystävillämme kyläilemässä ja istumassa iltaa, mutta hän on sanonut minulle, että hän ei pidä tilanteista, joissa istutaan ja jutellaan. Hän, kun on ujo ja hieman erakoitunut. Hän on myös sanonut parista tuttavapariskunnastani, ettei halua tutustua heihin, vaikka on nähnyt heidät vain "vilaukselta". Hänen mukaansa hänellä ei ole heille mitään sanottavaa. Hän ei pelkästään vierasta minun kavereitani, vaan häntä ei kiinnosta sen enempää nähdä omiakaan kaveraitaan, kuin vain paria parasta.
Olen lisäksi tottunut elämäni aikana siihen, että kodissani on käynyt vieraita, kuten tupaantuliaisissa tai illanistujaisissa. Avovaimoni ei taas voisi kuvitellakaan kutsuvansa kotiinsa ketään kyläilemään. Hän, kun ei ole siihen tottunut. Minun mielestäni olisi mukavaa kutsua ihmisiä kylään ja viettää heidän kanssaa aikaa. En kuitenkaan tarkoita mitään ryyppäjäisiä, vaikka toki esim. tupaantuliaisissa on tapana hiukan törpötellä. Tästä johtuen kotonamme ei ole järjestetty esim. tupareita.
Ongelmanahan on se, että haluaisin minulle normaalia sosiaalista elämää esim. yhteisten tuttavien muodossa ja hän puolestaan tavata ystäviä vain omina itsenämme ilman puolisoita. Hän myös ihmettelee, kun olen parin kaverini vaimon kanssa hyvissä väleissä. Peli on aivan selvä. En ole heistä kiinnostunut, vaan minulle se on normaalia, että tuntee myös kaverin vaimot, varsinkin, kun olen ollut heidän häissään ja tuntenut heidät monen vuoden ajan.
Minua onkin harmittanut niin monta kertaa, kun ystäväni ovat sanoneet minulle, että ota seuraavalla kerralla tyttökaverisi mukaan. Joka kerta minun on täytynyt keksiä jokin tekosyy enkä ole voinut sanoa, että ei häntä kiinnosta kyläily saati uusiin ihmisiin tutustuminen.
Erosta olemme puhuneet monta kertaa, mutta jokin siinä on ollut, että olemme aina yrittäneet jatkaa. Haluaisimme olla toistemme kanssa, mutta tästä ei näytä tulevan "valmista".
Tämä sosiaalisuusasia ei ole se ainoa, josta ajattelemme eri tavalla, mutta yksi suurimmista.
Sana on vapaa, joten ottakaa kantaa.
P.S. Itse olen aiemmin toitottanut kovaan ääneen, että mielummin yksin kuin huonossa suhteessa. Jos jotain huonoa, niin jotain hyvääkin. Ei silti pitäisi olla niin ehdoton asioissa, joista ei vielä tiedä mitään.
Vastaukset 13
Vanhimmat
mulla sama vika ei vaan kiinosta käydä sukulaisten tai kavereiden luona en tykkää istua kylässä.baariin kyllä lähen välillä,kun pitää päästä tuulettuun,mutta kyläreissut ei kiinnosta pätkääkään eikä mun ukko siitä ole hernettä nenääsnä vetäny.jos sitä kiinnostaa kylässä juosta,niin juoskoot mulle on aivan sama mitä muut aattelee,kun en ole mukana.hyvä vaan,kun saa väliin olla kotona omissa oloissaan ukko aina siinä vieressä kyyläämässä näin meillä.
No minulla on täysin sinun kaltainen tilanne, mutta minä naisena olen se seurallinen, mieheni taas ihan erakko tapaus. Miehellä ei ole yhtään ystävää keneen pitää yhteyttä, minulla kymmeniä.
Sinun ja minun ero taasen on se, ettei minua haittaa tämä tilanne. Hyväksyn mieheni tuollaisena kuin hän on, koska häntä rakastan ja selvästi hänen kanssaan haluan olla, enkä kenenkään muun, joten turhaan sitä alkaa mitään valittamaankaan, siitä millainen toinen on, itsehän hänet haluan.
Minusta jotenkin haiskahtaa siltä, että sinun tilanteessasi sinua ärsyttää olla hänen kanssaan jo muutenkin, etkä ole enää niin rakastunut. Koska jos rakastaa, niin keksii keinot, eikä tuollaiset sinänsä tuo mitään ero ajatuksia.
Minun mielipide silti on, että vastakohdat menevät yhteen. Sinä et viehäty elämässäsi samanlaisista naisista, vaan vedät puoleesi noita erakoita, siksi, että kummankin täytyy tulla toisen suuntaan elämässään. Minun mielipide on se, että rakkaus kasvattaa meistä täydellisempiä ihmisiä ajan myötä, ja tulemme tutuiksi monien eri luonteenpiirteittemme kanssa, toisten kautta.
Parhaimmassa tapauksessa naisesi pitäisi tajuta opettelemaan sinun kanssasi sosiaalisuutta, ja sinun hänen kauttaan hiljentymistä yksin, erakoitumista. Pahimmassa tapauksessa vastakohtanne erottavat teidät.
Teidän asianne on, kumpi vaihtoehdoista tulee toteen.
Meillä tuo menee niin, että minä olen silti se seurallisempi, mutta ksoka olen selittänyt asian noin miehelleni (että meidän tulee täydentää toisiamme eikä repiä hajalle) niin hän tekee myönnytyksiä siinä missä minäkin. Jos oma naisesi ei tajua tehdä mitään, vaikka sinulla on huono olla, niin voit kutsua häntä erakko nimen lisäksi myös itsekäs. Ja päättää sitten lähdetkö vai jäätkö. Turhaan kuitenkin riitelette asiasta.
Lopettakaa siis riitely, olkaa ystäviä keskenänne!!
"Sinun ja minun ero taasen on se, ettei minua haittaa tämä tilanne. Hyväksyn mieheni tuollaisena kuin hän on, koska häntä rakastan ja selvästi hänen kanssaan haluan olla, enkä kenenkään muun, joten turhaan sitä alkaa mitään valittamaankaan, siitä millainen toinen on, itsehän hänet haluan."
Nuo lauseet voisi kopioida vastaukseksi useimpiin tämän palstan kirjoituksiin. Niin täydellisesti kirjoittaja nyt osui asian ytimeen.
Kumpa useampi ihminen ymmärtäisi opetella rakastamaan. Omaa tapaansa ajatella nimittäin voi muuttaa. On turha hakata päätään seinään, pyrkiä muuttamaan toista, valittaa ja vaatia. Ihmeitä tapahtuu kun luopuu itsekkyydestään ja rakastaa ehdoitta, hyväksyy toisen sellaisena kuin tämä on. Itsehän olemme kumppanimme valinneet. Kokeilkaapa vaihteeksi kunnioittaa toisianne, hyväksyä, ihailla, arvostaa, rakastaa, sopeutua. Saattaa tulla itsellekin ihan erilainen fiilis noin niin kuin loppuelämäksi :).
En sanoisi noin. Kyllä jotkut asiat vaan voi tehdä toisen onnettomaksi tai vaikuttavat liiaksi ja rajoittavasti elämään. Ei silloin auta "olkaa ystäviä!". Tuo on juuri tuollaista loputonta ymmärtämistä, missä se tavanomaisemmilla toiveilla varustettu syyllistetään kun ei ymmärrä toisen erilaisuutta (omasta mielestä usein erinomaisuutta). Kyllähän se nyt hitto vaikuttaa toisenkin elämään, jos toinen karttaa muita ihmisiä, laumaeläimiä kun tässä kuitenkin luonnostaan ollaaan.
Tottakai on asioita jotka tekevät toisen onnettomaksi tai vaikuttavat rajoittavasti toisen elämään.
Pointti olikin siinä että itsehän puolisosi olet valinnut! Mikset sitten hyväksy häntä sellaisena kuin hän on? Tuskin kenellekään yllätyksenä tulee että puoliso "karttaa muita ihmisiä"? :)
Sillä "loputtomalla ymmärtämisellä" päästään sitä paitsi useimmiten tuloksiin joista ne "tavanomaisemmilla toiveilla varustetut" vain haaveilevat.
Jos sinun puolisosi ei ole niin sosiaalinen kuin sinä mutta yhteiselämä muuten sujuu ja rakastat kumppaniasi - miksi tekisit molempien elämästä hankalaa vaatimalla toista muuttumaan ja kulkemalla päivästä toiseen naama "norsun vi**lla"? Kuka sinua kieltää olemasta yhteydessä ystäviisi?
Lasi on joko puoliksi tyhjä tai puoliksi täynnä :).
Onhan tuossa nyt muustakin kysymys kuin "hyväksykää se toinen sellaisena kuin se on".
Toisesta on mukavampi käydä yhdessä kylässä, kutsua ystäviä kylään ja tehdä yhdessä asioita. Se on hieno asia. Monestihan naiset valittavat, että heidät jätetään yksin, mies ei ota heitä mukaan mihinkään.
Toinen taas haluaa eristäytyä.
Se on aika iso ongelma koko elämän mittaista suhdetta ajatellen, jos kompromissiin ei pääse. Niitä joutuu tekemään elämässä, että eteenpäin pääsisi. Ei kannata itsepäisesti hakata päätänsä seinään.
Jonkunlaisen kompromissin ehkä voisi nainenkin joskus sentään tehdä ?
Ystävät ovat kuitenkin yhteisiä (parhaassa tapauksessa) tai muodostuvat sellaiseksi aikaa myöten. On aika epäkohteliasta jäädä kotiin aina, jos molemmat on kutsuttu ja noloa toiselle osapuolelle.
En voisi kuvitella loukkaavani kutsujia ja asettavani miestäni kiusalliseen asemaan, kieltäytymällä menemästä. En silti tunne tekeväni suurtakaan uhrausta.
Meillä ystävät ja sukulaiset ovat yhteisiä. Vaikka emme ihan jokaisesta toistemme ystävästä tai sukulaisesta niin kovasti pitäisikään, niin teemme mielellämme joskus pikku kompromisseja toinen toistemme hyväksi, onhan se itsemmekin hyväksi, pienillä joustoilla puolin ja toisin, suhde toimii.
Asiasta ei kannata tehdä suurempaa ongelmaa kuin se on. Onko niin kauheaa käydä pari tuntia rupattelemassa ihmisten kanssa ?
Elämää ilman ihmisiä ei kuitenkaan ole.
Yksi pointti tuli mieleen, miksi toinen ei ehkä halua lähteä, hän saattaa tuntea itsensä ulkopuoliseksi niissä toisen ystävien tapaamisissa. Toisaalta jos joskus suostuisi lähtemään mukaan, voisi tutustua paremmin ja saada itsekin uusia ystäviä.
Sinun täytyy muistaa huomioida naisesikin, kun olette kylässä ystävillänne, ettei hän keskustelun innostuksessa jää taka-alalle. Hän ehkä tuntee ja ajattelee, että teillä on omat juttunne vanhastaan, joihin hän ei kuulu.
Ketään ei voi mihinkään tietenkään pakottaa.
Silloin on mietittävä kaikki uusiksi, mille antaa painoarvoa.
kannattaa ja on pakkokin opetella, ilman niitä taitoja ei oikein pärjää ja niitä tarvitaan myös elämässä ja muuallakin kuin parisuhteessa. Mitä aikaisemmin sen tajuaa, sen parempi.
Jokainen pystyy varmaan vähän petraamaan, jos haluaa ja viettämään silti sitä "hiljaista omaa elämäänsäkin".
Elämä on taitolaji, pitäisi aina nähdä asioita itseään suuremmassakin mittakavaassa. Siten saa elämältä enemmän ja mahdollisesti on onnellisempikin.
Moni onkin itse oman onnensa pahin este.
---työelämässäkin sosiaalisen kanssakäymisen taidot ovat ehdottoman tarpeelliset. Ei voi olla omituinen mörökölli omassa nurkassaan.
Se leiman saa helposti, vaikkei sitä tarkoittaisikaan olla.
Pitääpä nyt laittaa tähän vielä tällainen lisäys...
Mitäpä jos kumppani on ensin ollut sosiaalinen ja puhelias ihmisten seurassa, mutta suhteen aikana muuttuu täysin? Itse elän juuri sellaisessa tilanteessa...Kolmessa vuodessa miehestäni on tullut rehellisesti sanottuna todella passiivinen. Ei kiinnosta kavereiden näkeminen, ei omien eikä minun, eikä takuulla vapaaehtoisesti poistu kotoa, ellen itse ole asiaa puolestapuhunut. Toisaalta rakastan miestäni aivan mielettömästi, mutta sosiaalinen ja höpötteleväinen ihminen kun olen, välillä raastaa sisintä katsoa, kun mies nököttää seurueessa omissa oloissaan, ja puhuu muille korkeintaan kerran tunnissa, ja silloinkin vain tyyliin kysyäkseen että missä on vessa...Ja kyse ei ole siitä, ettäkö hänet jätettäisi porukan ulkopuolelle, hän itse sinne jättäytyy, ja teilaa kaikki häneen kohdistetut keskustelunavaukset. Mitäs sitten tällaisessa tilanteessa? Onhan se suloinen ajatus rakastaa ehdoitta, mutta se vaan nyt aina ei niin helppoa ole...Varsinkaan jos toinen ei edes suostu myöntämään, että on muuttunut...
Näitäpä asioita on paljon tullut viime aikoina mietittyä, joten pitipä se tosiaan tähän liittää...
Jos olet niin hössö seurallisuudessasi, huomaamattasi, kun ulkona käytte, että häntä ei kiinnosta enää lähteä ? Jääkö hänelle tilaa todellakin oikeasti vai edustatko pelkästään sinä teitä molempia suuna päänä ? Nämä asiat ovat aika hienovireisiä asioita nimittäin....jotain on joka tapuksessa tapahtunut ja makkaralla on aina kaksi päätä, joskus kolmekin. Tai onkohan kumppanisi jollain tavalla pettynyt odotuksiin, joita hänellä oli suhteestanne ja vetäytyy alitajuisesti taka-alalle miettiessään asioita ? Voi olla kysymys aivan muusta, mutta myös kaikki raa'atkin kysymykset pitää esittää myös itselleen.
Miten hänellä menee töissä ? Puhutteko yleensä asioista kunnolla keskenänne kotona vai onko sinun "sosiaalisuutesi" vain pinnallista höpötystä ? Oletko koskaan syventynyt kuuntelemaan hänen ajatuksiaan, toiveitaan ?
Ehdotan näitä mietittäväksi ensi alkuun vain sen takia, kun sanot tavallaan, ettet miehestäsi saa enää mitään irti eikä hän halua juuri puhua.
Hän väittää, että hän ei ole muuttunut. Se voisi vaikuttaa kiertoilmaisulta, että sinä olet muuttunut, mutta hän ei tohdi sitä sanoa.
Tosiasia on, että ihminen ei muutu noin paljon ilman jotain syytä.
Ensinnäkin, et tainnut lukea tuota kirjoitustani kunnolla. A) Jos olisin noin "hössö" pintaliitäjä, mitä annat ymmärtää, miksi mieheni sitten karttaisi enemmän niitä tilanteita, missä minä EN ole mukana? Eikös hän silloin juuri haluaisi olla vapaammin, ilman että olen seurassa "hössöttämässä"? Kun ongelma on juuri siinä, että hän ei pahemmin enää halua olla muiden kuin minun kanssani tekemisissä. Ja B) Se, että tykkää puhua, ei tarkoita sitä, etteikö osaisi kuunnella. Mielestäni puheliaisuus ja ymmärtäväisyys eivät sulje toisiaan pois. Ja keskusteltu on tosiaan joka kannalta, on ollut keskusteluja A:sta Ö:hön, mistään vaan ei tunnu pääsevän eteenpäin. Tuskinpa muuten asiasta niin turhautunut olisin. Mieheni kun vaan ei suostu myöntämään, että mitään ongelmaa olisi. Mutta kun minä tosiaan en ole ainoa, joka on asian huomannut, asiasta on huolensa ilmaissut jo moni mieheni ystäväkin. Ja voit olla varma, että olen pohtinut puhki kaikki mahdolliset asiat, jotka minussa saattaisivat vaikuttaa mieheni muuttumiseen, ja keskustellut niistä myös mieheni kanssa. Mutta yhtään lähempänä asian ratkaisua ei olla. Tästä toki voi vääntää kaikki mahdolliset johtopäätökset, missä se ongelma voi ulkopuolisen silmissä olla, mutta voin sanoa, että noin helpot johtopäätökset, joita kirjoituksessasi esitit, on kaluttu läpi jo aikoja sitten...
sinua pintaliitäjänä, jotkut vain ovat "iloisia karjalaistyttöjä" luonteeltaan, juttua tulee kuin tuutista, siinä voi jäädä joku tärkeä asia huomaamatta.
Täällähän on vain ehdotuksia ja kommentteja tuntemattomalle ihmiselle, ei tarvitse kimpaantua, jos emme osaa sinua neuvoa ja ratkaista on ongelmiasi. Jos olet kaikki keinot kokeillut, niin ei jää kuin kaksi vaihtoehtoa jäljelle.
Ärhäkkä vastauksesi antoi vähän kuvaa, miksi teillä on ratkaisematon ongelma.
Joo, eihän tuo normaalilta käytökseltä kuulosta. Kyllä se mielestäni kuuluu elämään istua iltaa ystävien/kavereiden kesken, kuulla toisten elämästä, jakaa kokemuksia, nauraa porukalla jne. Itse en olisi valmis uhraamaan tuota osaa elämästä kenenkään takia. Oletko ajatellut, että kumppanisi voi olla sairaalloisen mustasukkainen, tai ei pysty siksi rentoutumaan, koska ajattelee koko ajan reviirinsä (sinä, koti..) turvaamista. Se on ikävä kyllä sellainen vika, mikä ei helpolla (epäilen jos millään) parane. Tietysti kaksi erakkoa sopii paremmin yhteen kuin normaalisosiaalinen ja erakko, mutta mahtaa erakollakin olla sitten eron tullen kivaa yksin. Itselläni on kaveri (tyttö), joka on tuon tyylinen: jättänyt yhteydenpidon ystäviin ja haluaa vain keskittyä mieheensä koska pelkää kai tämän kiinnostuvan jostain toisesta, jos muita naisia näköpiiriin livahtaa. Yleensä kyllä edestään löytää..