Ollaan oltu yhdessä jo kohta 20 vuotta - naimisissakin jo kohta 15 vuotta. Ongelma on, että mieheni ei KOSKAAN yllätä minua olemalla romanttinen. Itse joskus ostan lahjoja, laitan ruokaa, ostan matkoja, järjestelen kaikenlaista. Olen todella kyllästynyt ja tympääntynyt tilanteeseen.
Olen puhunut asiasta miehelleni - mutta ei. Hän on omien sanojensa mukaan TOSIMIES ja tosimiehethän ei vaimoille lässyttele. Huokaus...
Odottelen uljasta prinssiä, joka karauttaa paikalle valkoisella ratsullaan ja vie minut pois...
Olen puhunut asiasta miehelleni - mutta ei. Hän on omien sanojensa mukaan TOSIMIES ja tosimiehethän ei vaimoille lässyttele. Huokaus...
Odottelen uljasta prinssiä, joka karauttaa paikalle valkoisella ratsullaan ja vie minut pois...
Vastaukset 13
Vanhimmat
Sama tilaanne...olemme olleet kohta 10 vuotta yhdessä ja alkuhuuman jälkeen ei ole tapahtunut mitään romanttista! Hän ei osta koskaan minulle mitään, ei yllätä koskaan, emme käy ikinä missään vaan olemme aina kotona...vaikka minä tahtoisin käydä ulkona juhlimassakin, nähdä ihmisiä mutta ei..
Minäkin aikani yritin olla romanttinen, yllättää ja ostaa pieniä lahjoja, mutta eipä sitä kauan jaksa kun ei mitään vastakaikua saa..
Muutenkin elämä jumittaa niin pahasti paikoillaan, että en tiedä mitä tekisi! Rakastan miestäni paljon, vai rakastanko tämän kysymyksen kanssa painin aika-ajoin. Tuntuu, että elämäni valuu täysin hukkaan koska haluaisin nähdä ja kokea niin paljon enmmän, sillä olen elämäniloa ja energiaa pursuava ihminen, mutta tuntuu että pikkuhiljaa ilon kipinä alkaa hävitä kun olen vain vankina! Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi..
Rakastan miestäni, mutta onko hän kuitenkaan se oikea? Tahtoisin löytää ns. sielunkumppanin, mutta onko se vain lapsellista kuvitelmaa? En koe olevani mieheni kanssa sielunkumppani vaan olemme niin erilaisia, niin erilaisia...
Tahtosin muistella vanhana ELETTYÄ elämääni, enkä miettiä vuosia joista en muista juuri mitään, sillä mitään ei tapahtunut.
Tiedän, että jokainen ihminen tekee valintansa joista oma elämä muodostuu. Itse olen valinnut tämän tien, miksi siis valitan?
elämästäni. Repäse ja lähde, helppoa ei ole alkuun, mutta kyllä nyt on elämisen arvoinen elämä elettävänä, ei kannata olla elämässään vankina. Vielä kun sen sielunkumppanin vierelleen löytäisi niin kaikki olisi hyvin.
tuo että pitäisi suhteesta lähteä. Aina pitäisi asioista puhua ja jos oikein vaikeaksi menee, niin vaikkapa perhe-/parisuhdeterapeutin avulla.
Jossain vaiheessa tulee aina suhteeseen se tottuminen. Ei tarvitse enää yrittää ja tehdä toisen eteen paljon, siinähän se pysyy muutenkin. Ja sen, joka toisesta valittaa, pitäisi mennä myös itseensä.
Eihän toisesta voi muokata sellaista mitä haluaa.
Koskaan syy ei ole pelkästään toisessa.
Sinäkin odotat sitä sielunkumppania. Kun hän löytyy niin jonkin ajan päästä hän ei ehkä enää tunnukkaan siltä. Aina on alkuviehätys, sitten tasoittuminen ja suhteen kypsyminen, syventyminen...sitten tuleekin se vaihe, jolloin toinen tulee tavallaan itsestään selväksi. Ja sitten taas uuden hakuun vai ?! Kurjaa jos se niin menee..
Näin tässä lähiaikoinen vanhan, siis tosivanhan pariskunnan, jotka kävelivät puiston polkua. Käsikkäin !! Eikö olisikin upeaa vanheta yhdessä ja löytää aina niitä ihania piirteitä, tapoja, joihin ihastui joskus. Kypsyä yhdessä, selvitä vastoinkäymisistä ja jatkaa matkaa. Se on sitä rakkautta !
Mä olen jo tulossa, jos romanttinen mies vähän vaatimattomammalla kulkupelillä kelpaa? Ei yhtä isoa vaan monta pientä romanttista elettä. Sellasella tyylillä.
nyksästään eroon ensin.
Voihan se nyksä roikkua hännästä sen matkaa, et pääsee jonnekin. Me karautetaan (kuvainnollisesti... muulini ei oo GT-mallia) auringonlaskuun.
Vilpittömästi otan osaa tilanteeseesi. Olen mies itse ja juuri nämä "tosimiehet" saavat vereni kiehumaan. Heidän puheitansa ei jaksa kuunnella ja he pilaavat miehien mainetta, kaiken kaikkiaan tylsiä tyyppejä. Toivon, että jonain päivänä elämäsi muuttuu parempaan suuntaan ja löydät sellaisen miehen, joka osaa olla romanttinen...tuskinpa ukkosi tuosta mihinkään muuttuu, jos kerran suhtautuminen on kuvaamasi tyyppistä, kun uskalsit ottaa asian esiin (se oli hienosti tehty, taisi ottaa äijääsi päähän, kun tuon tosimies-läpän heitti) Hienosti olet myös jaksanut yrittää pitää yllä romantiikkaa tekemällä pieniä, mutta tärkeitä asioita. Onhan se turhauttavaa, kun toiselta ei saa mitään vastakaikua.
Olen 28v nainen ja minulle ei ole koskaan tullut vastaan romanttista miestä tai sellaista joka muutenkin hoitaa suhdetta kunnolla. Jäänen ilman kaikkea koska sama meno jatkuu. Mikäli uskallan mainita/vihjata mistään kenellekkään, niin mies suttuu tai jättää. Taidan jäädä aina jalkoihin tai muuten vaikutan "uhalta" ihan vahingossa. Ja kysymys ei ole vääristä miehistä, se loppuisi heti osaltani.
Minulta on usko mennyt ja olen varma että asia ei ehkä muutu. Vain miehelle arvostettu, tasoltaan paremmassa asemassa oleva nainen saa jotakin. Minä olen itsestäänselvyys aina.
Arvostan itseäni. Myös hyvät eleet mieheltä tuovat onnea, pienikin vaivannäkö.
Siis tämä oli elämäni ajalta, nyt on vaan siis yksi mies mielessä.
Itsekin seurustelin neljä vuotta romantiikkaestoisen miehen kanssa kunnes kyllästyin siihen että ikinä ei mieheltä tule vastakaikua. Yritin itse hemmotella, hieroin hartioita, ostin seksikkäitä alusvaatteita yms. mut tunteet kyllä hyytyy kun ei itse saa mitään vastaavaa osakseen. Yritin myös keskustella asiasta kilttiin sävyyn, en nalkuttanut vaan sanoin esim. et minusta olis niin kiva saada joskus kukkia kultaseni... mut ei. Ei menny perille. Eikä oikeen sanonu niitä kolmee sanaakaan paitsi jos erikseen kysyi. Enkä mä suuria vaatinu, pienet eleet ois riittäny mulle, mut kun näytti olevan mahdotonta niitä antaa niin lähteä piti. Suututtaa kun piti rikkoo muuten hyvä suhde sellaisen asian takia minkä mies ois voinu helposti korjata, mut en kadu. Löysinki sit vähän romanttisemman, ei sekään oo mikään tosiroomeo mut sen verran riittävästi kuitenkin, että koen saavani suhteessa vastakaikua.
Tosi tutun kuulosta. Elin sellaisessa suhteessa 17 vuotta.
Onneksi en enään. Nyt tapailen miestä, joka on aivan erilainen. Tunnen olevani prinsessa. Pelkään kylläkin, että huomioiminen joskus loppuu. Minun on vaikea käsittää, että joku mies olisi luonnostaan romanttinen, mutta pakko siihen on tähän asti ollut uskoa :(
Tänään soitin häneelle. Juteltiin niitä näitä. Sovittiin soittelevamme paremmalla (rauhallisemmalla) ajalla. Alle 5 minuutin puhelin soi uudestaan. Oletin, että hän oli unohtanut jonkin tärkeän asian. Hän sanoi: "Ei mulla mitään erityistä asiaa ole. Haluan vaan vielä sanoa, kuinka paljon susta tykkään...".
Nakkaapa se tosimies pellolle ja jää odottelemaan.
Jos tällä tosimiehellä on tunteita sinua kohtaan niin kyllä ne sieltä kohta esiin tulee ja tosimieskin lemmestä lurittelee.
Pian huomaat, että tosimies valkoisella ratsulla tulee sinua hakemaan.
Vuosien vieriessä puolisoista tulee herkästi itsestään selvyyksiä ja sitten niitä "tosimiehiä" pitää välillä herätellä tähän päivään.
En ole ap. vaan muu. Mutta jos nakkaa ukon pellolle, nii toiset ei kai tuu enää takas... tai no ehkä se jotka oikeasti välittää ja on tosimies. Vai voihan joku loukkaantua lopullisesti?
potku persuksiin ja sano, että mä annoin luvan ;-)