Onko kukaan koskaan ikinä tavannut yli 50 v miestä, joka tekee kaiken niinkuin äiti haluaa? Minä tutustuin mieheen runsas puoli vuotta sitten. Aluksi mies suri kuollutta vaimoaan, mutta vähitellen suru alkoi asettua. Sitten kuvaa astui miehen äiti (79 v), joka alkoi vaatia poikaansa luokseen itkemällä puhelimessa ja tekstaamalla viikonloppuisin rakkaan poikansa kännyyn. Tänään poika meni sekaisin, kun äiti ilmoitti etten minä ole sopivaa seuraa hänen pojalleen. Pyysin poikaa sanomaan äidilleen, että lopettaa tekstareiden kirjoittamisen ja antaa meidän elää omaa elämäämme. Poika ei kuitenkaan suostunut, vaan sanoi keskustelun päätteeksi valitsevansa äitinsä. Annoin pojan lähteä äitinsä luokse, mutta jäin miettimään ..Onko edellä kuvaamani käytös teistä miehistä ihan normaalia??
Minun käsitykseni mukaan kukaan ns. normaali äiti ei vahdi poikansa parisuhdetta, ja vaadi päivittäin raporttia kuinka parisuhteessa menee. Edelleen en ymmärrä miksi poika kertoo parisuhteemme asioita äidilleen, joka kertoo ne edelleen kaikille sukulaisille. En myöskään mitenkään käsitä sitä, miksi minun pitäisi hyvitellä ko. äitiä, ja selvittää ja kertoa parisuhteestamme, jotta tämä rauhoittuu. Äiti on niin levoton poikansa puolesta, että uhkaa saada sydänkohtauksen! Elämme ihan normaalia elämää, emme juo emmekä mitenkään muutenkaan rellestä. Ainoa toiveeni oli, että poika pyytäisi äitiään lopettamaan tekstari-terrorinsa. Tämä oli kuulemma liikaa, ja äiti kuulemma saa tekstata pojalleen ihan milloin haluaa. Minun tehtäväni olisi rauhoittaa äitiä, mutta en siihen suostunut. Sanoin, että riidelköön keskenään. Minähän en loppujen lopuksi ole kunnolla edes jutellut arvon rouvan kanssa. Olenkohan teidän mielestä ihan kohtuuton??
Minun käsitykseni mukaan kukaan ns. normaali äiti ei vahdi poikansa parisuhdetta, ja vaadi päivittäin raporttia kuinka parisuhteessa menee. Edelleen en ymmärrä miksi poika kertoo parisuhteemme asioita äidilleen, joka kertoo ne edelleen kaikille sukulaisille. En myöskään mitenkään käsitä sitä, miksi minun pitäisi hyvitellä ko. äitiä, ja selvittää ja kertoa parisuhteestamme, jotta tämä rauhoittuu. Äiti on niin levoton poikansa puolesta, että uhkaa saada sydänkohtauksen! Elämme ihan normaalia elämää, emme juo emmekä mitenkään muutenkaan rellestä. Ainoa toiveeni oli, että poika pyytäisi äitiään lopettamaan tekstari-terrorinsa. Tämä oli kuulemma liikaa, ja äiti kuulemma saa tekstata pojalleen ihan milloin haluaa. Minun tehtäväni olisi rauhoittaa äitiä, mutta en siihen suostunut. Sanoin, että riidelköön keskenään. Minähän en loppujen lopuksi ole kunnolla edes jutellut arvon rouvan kanssa. Olenkohan teidän mielestä ihan kohtuuton??
Vastaukset 1
Vanhimmat
Miehesi on kohtuuttoman riippuvainen äidistään,
äiti sekaantuu kohtuuttomasti poikansa elämään, ja
sinunkin on opittava, että jollakin kohtuudella sukulaissuhteet ovat olemassa ja niitä on siedettävä.
Nyt kohtuutta ei ole, mutta voisiko siihen päästä ?
Yli seitsemänkymppisiä on vähän pakko ymmärtää, ehkä järki ja muisti ei enää oikein pelaa ja kauhistuttavaa, mutta joka toinen päivä yksi vanhus tekee itsemurhan Suomessa esimerkiksi yksinäisyyden takia.
Miehesi surutyö on ehkä vielä kesken, äidin on helppo horjuttaa hänen tunnetilaansa. Miehesi saattaa tuntea voimakasta velvolllisuutta huolehtia äidistään, sen ei tarvitse olla välttämättä sairaalloista riippuvaisuutta, usein se on vähän molempia, toinen on syy, toinen on seuraus.
Auttaiskohan, jos kaikesta huolimatta, kävisitte yhdessä äidin luona silloin tällöin, juttelemassa ja huolehtisitte vähän hänen tarpeistaan ? Veisitte kukkia, joisitte kahvit hänen kanssaan ja juttelisitte hänen kanssaan, ennenkaikkea kuuntelisitte häntä.
Ettekä hermostuisi, vaikka hän olisi kuinka "känkkäränkkä".
Äiti ehkä rauhoittuisi, hyväksyisi sinut aikaa myöten ja terrorismi laantuisi. Kaikki suhteet saisivat normaaliolotilan.
Miehesikin voisi vapautua riippuvuudestaan ja muutenkin vaikkapa keskittyä välilllä ja enemmän sinuun, kun suhteet äitiin olisi kunnossa.
Jaksaisitteko niin paljon yhdessä miehesi kanssa ?
Tällainen "ihmissuhdetyö" on raskasta, mutta palkitsevaakin vaikka tuloksia ei ole luvassa kädenkäänkäänteessä.
Kartoittakaa tilanne, puhukaa asiasta, tehkää rauhallinen pitkän tähtäimen suunnitelma, jos teistä tuntuu, että se on vaivan arvoinen, vai oletko sinä jo ehkä katsonut parhaammaksi väistyä ja luovuttaa ?
Se sinun täytyy ensin itseksesi päättää.
Varmaan saat muitakin ehdotuksia mietittäväksi !
Vähän ehkä tuntuu, että haet tukea sille, että liukenet koko sakista ? Olenko kovin väärässä :)