Anopit ja apet kertokaas mitä tykkäisitte jos saisitte pyörätuolilla liikkuvan miniän?Tai sokean tms?
Tarkoitan kuitenkin että miniä on täysjärkinen,työssäkäyvä ja kykenevä likimain ilman apua kaikkeen normaaliin elämään.
Itse olen tällainen miniä ja oma anoppini on ollut ainakin mahdollisen alkujärkytyksen jälkeen tyytyväinen miniäänsä .
Kertokaa millaisia reaktioita teillä syntyisi jos poikanne rakastuisi "vammaiseen" tyttöön?
Tarkoitan kuitenkin että miniä on täysjärkinen,työssäkäyvä ja kykenevä likimain ilman apua kaikkeen normaaliin elämään.
Itse olen tällainen miniä ja oma anoppini on ollut ainakin mahdollisen alkujärkytyksen jälkeen tyytyväinen miniäänsä .
Kertokaa millaisia reaktioita teillä syntyisi jos poikanne rakastuisi "vammaiseen" tyttöön?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Tervetuloa vaan jos toisistanne kerran tykkäätte se on pääasia! Muut tekijät ja ominaisuudet ovat tyystin sivuseikkoja.
Jos pojan valinta on vammainen, sokea, kuuro tai liikuntavammainen niin ei minua häiritse kun se on pojan vaimo jota hän rakastaa ja hakuaa vaimokseen.
Toivottaisin tervetulleeksi sukuun.
ei ole väliä, kunhan ei ole luonnevammainen.
Oman kokemukseni mukaan ns. vammaiset ovat inhimillisempiä kuin normaalit.
Jos miniä vammaisuudestaan huolimatta pystyy elämään kuten "normaalit" eli en itse yllättäen joutuisi siihen tilanteeseen, että on vastaisuudessa mentävä pojan perheeseen avustamaan nuoren parin arkielämässä, niin kaikki hyvin.
Uskon, että poikani rakastuu hyvää ja iloiseen ihmiseen, ja elää hänen kanssaan onnellisen elämän.
Mutta kuten sanoin, ilman minua.
Mikäs siinä, jos kysymyksesä on MOLEMMINPUOLINEN RAKKAUS, eikä hoiva- tai hoitosuhde, jossa terveemmältä osapuolelta imetään kaikki voimat vuosien saatossa.
Toisaalta, eihän elämää voi ennakoida, eteen voi tulla mitä tahansa "täydellisen unelma miniäkin" taholta, että silleen...
Meillä kyseessä on kyllä ihan normaali arkielämä eikä anopilta olla apua tarvittu,paitsi joskus koiran ottanut hoitoonsa lomamatkamme ajaksi.
Edellinen kirjoittaja kirjoitti että
"Mikäs siinä, jos kysymyksesä on MOLEMMINPUOLINEN RAKKAUS, eikä hoiva- tai hoitosuhde, jossa terveemmältä osapuolelta imetään kaikki voimat vuosien saatossa."
Mitä sillä oikein tarkoitat?
Miksi kukaan ryhtyisi sellaiseen hoivasuhteeseen edes?
Onko itselläsi kokemuksia?
Kiitos kaikile vastanneille!
Oi, oi! Juulia hyvä, ei ollut tarkoitus satuttaa tuolla kommentillani!
Kyllä on kokemusta rakkaudettomasta hoivasuhteesta, joka kävi puoliso-hoitajalle liian raskaaksi. Erohan siitä tuli. Vammainen vaimo ei osannut olla rakastava, saatika kiitollinen tms. tms...
Eikä sellaiseen hoivasuhteeseen "ryhdytäkään" , se voi tulla eteen kenelle tahansa elämän myötä tai ajautua sellaiseen ajan myötä. Siinä saa kyllä molemmat olla kieli keskellä suuta, ettei niin käy. Mahdollinen apu on saatava ulkopuolelta, muuten helposti käy juuri niin, että syntyy hoiva-/hoitosuhde.
Mutta tällaisessa tapauksessa mitä ap kuvaa, on jo alusta saakka täysin selvää, että tasoissa ei fyysisesti olla... riippuu tietysti myös siitä sairaudesta/vammasta mikä pyörätuolissa pitää.
Eihän siinä mitään, kyllä niitä ongelmia ja haasteita on jokaisessa parisuhteessa, eikä pyörätuolin käyttö sinänsä ole mitenkään paha juttu. En minä rakkautta sen vuoksi ketään suositele jättämään, päin vastoin!
Sitä voipi jokainen lukea vaikka elämäkertaromaanin: Bauby, Jean-Dominique: Perhonen lasikuvussa, niin selviääpi jokaiselle se, että hoivasuhteeseen ei "ryhdytä" vaan elämä antaa sen...
En loukkaantunutkaan kirjoituksestasi,jäin vaan miettimään mitä sillä oikeastaan tarkoitit.
Olen samaa mieltä kanssasi että mikäli apua enemmässä määrin tarvitaan,on se hankittava suhteen ulkopuolelta.
Jos olisin siinä tilanteessa (luojan kiitos en ole)että tarvitsisin apua jokapäiväisissä toimissani, jo oman itsenäisyyteni takia käyttäisin siihen avustajaa,en kumppaniani.
Parisuhde on suhde jossa kumpikaan ei ole toisestaan fyysisesti riippuvainen ja näinollen tasa-arvoinen.
Tietysti jokaiseen suhteeseen kuuluu molemminpuolista auttamistakin,minä laitan ruuan,sinä käyt kaupassa periaatteella.
Niin..hoivasuhteeseen ajautuminen onkin sitten asia erikseen,jos sairastunut osapuoli on päästään vielä "ehjä" hänen pitäisi ymmärtää tuo aiemmin mainitsemani itsenäisyyden arvo.
Mikäli sairastunut on sairastunut myös ajatuksiltaan on hoivasuhteessa oleminen auttajan oma valinta...monesti vanhat toisiaan hoivaavat parit elävät kuitenkin jonkinlaisessa symbioosissa,molemmat hellästi riippuvaisia oisistaan kun toinen ei nää eikä toinen kuule:)