Oletteko miettineet mikä oli eronne todellinen syy. Siis sellaisissa tapauksissa joihin ei sisältynyt pettämistä tai väkivaltaa.
Siis tarkoitan syvempää pohtimista, eli syyksi ei kelpaa joku puolison "huono ominaisuus" ts. toisen syyttely, koska parisuhde on nimenomaan kahden ihmisen yhteinen "yritys".
Esim. syyksi ei käy vaikka että miehen kanssa ei voinut keskustella, vaan että miksi keskusteluyhteys ei toiminut. Tai että vaimo pihtasi, vaan miksi seksielämä oli kuihtunut.
Eli tarkoitus on miettiä, miksi niihin ongelmiin ajauduttiin, eikä luetella mitä vikaa toisessa oli.
Siis, mikä oli eronne todellinen syy?
Siis tarkoitan syvempää pohtimista, eli syyksi ei kelpaa joku puolison "huono ominaisuus" ts. toisen syyttely, koska parisuhde on nimenomaan kahden ihmisen yhteinen "yritys".
Esim. syyksi ei käy vaikka että miehen kanssa ei voinut keskustella, vaan että miksi keskusteluyhteys ei toiminut. Tai että vaimo pihtasi, vaan miksi seksielämä oli kuihtunut.
Eli tarkoitus on miettiä, miksi niihin ongelmiin ajauduttiin, eikä luetella mitä vikaa toisessa oli.
Siis, mikä oli eronne todellinen syy?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Kyky kasvaa ja muuttua suhteessa tai siis sen kyvyn puuttuminen..
Olimme yhdessä 7 v ennen ekan lapsen syntymää. Toinen syntyi siitä parin vuoden päästä. Yöt uuden vauvan kanssa olivat todella rasittavia ensimmäiset 8 kk ja esikoisella oli paha uhmaikä. Mielestäni olimme onnellisia siihen saakka kun mieheni alkoi menettää hermojaan lasten kanssa toisen lapsen ollessa 3-4 kk ikäinen. Jouduin liian usein menemään väliin ettei esikoiseen olisi sattunut. Vauvaakin mies ravisteli, ja kerran löi. Silloin löin miestä. Yritin auttaa miehen jaksamista hoitamalla itkevää vauvaa öisin. Tuntui kuin ihana mieheni olisi muuttunut hirviöksi ja pikkuhiljaa siirryin "lasten puolelle" miestä vastaan.
Mieheni mielestä tosin lakkasin rakastamasta häntä jo ensimmäisen lapsen synnyttyä. Olin kuulemma siinä vaiheessa saanut mitä elämältä halusin, miehen ja lapsen, ja en enää välittänyt hänestä. Mielestäni meillä oli yhteistä aikaa ja rakastin häntä vielä toisen lapsen synnyttyä todella paljon.
Kuitenkin, etääntyminen johti miehen toistuviin pettämisiin ja lopulta eroon. Tässä yritetään opetella uutta elämää...
Vauvan vaikutus yllättää monen miehen. Äiti on täysin sidottu vauvaan. Molemmat ovat väsyneitä. Vaimo ei oikein tunnu syttyvän seksille. Tuntuu, että oma vaimo, joka ihan vasta vakuutti rakastavansa on nyt ihan toisissa maailmoissa. Ei mies mitään mustasukkaisuutta vauvasta tunne, mutta aika ulkopuoliseksi siinä itsensä tuntee.
Jos mies vauvan synnyttyä jatkaa samaa työkeskeistä elämäntapaansa; aikaisin töihin, illalla väsyneenä kotiin, telkka auki ja sohvalla lehden luku, niin äiti puolestaan vetää herneet nenäänsä. Vauva vaatii ihan oikeasti huolenpitoa koko ajan, eikä siinä jaksa toisesta aikuisesta huolta pitää. Pikemminkin odottaisi, että mies kävisi kaupassa, tekisi ruoat ja puistelisi matot ja vähän imuroisikin. Mies taas on töistä väsynyt, eikä oikein jaksaisi..
Minulle ainakin vauvan vaikutus parisuhteeseen tuli yllätyksenä. En muista, että missään minua olisi asiasta varoitettu. Luin tietenkin kaikki asiaan kuuluvat kirjat, mutta aika varovaisesti siellä asiaa sivuttiin.
Nyt meillä on toisen vaimoni kanssa vauva. Tähän asiaan suhtaudun nyt niin, että on vauvan aika. Vaimoni ehtii helliä minua sitten myöhemmin. Minä keskityn vauvan hoitoon, kodin hoitoon ja vaimoni hoitoon. Teoriani on, että saan tämän uhrauksen parisuhteessa takaisin monin verroin tulevaisuuudessa. Töitä en tee niin paljon kuin muulloin. Olen asiasta keskustellut työnantajani kanssa ja yllätyin asenteesta. Se oli yltiöpositiivinen.
Olin aikoinaan suhteessa miehen kanssa, joka oli minua aika paljon vanhempi. Tällä miehellä oli silti paljon vähemmän kokemuksia suhteessa olosta kuin minulla. Kun 'intohimovaihe' oli ohi, mies muuttui tyytymättömäksi kaikkeen; hän ei voinut koskaan hyväksyä sitä, että suhteemme ei ollut jatkuvaa 'auvoa'. Tästä ei päästy eteenpäin, vaikka mies itse myönsi, ettei hän osaa olla koskaan tyytyväinen, vaikka hänen asiansa olisivat hyvinkin.
Eli tässä minun tapauksessani negatiivisuus ja epärealistiset, liian suuret odotukset suhteelta, ja ennen kaikkea koko oman hyvinvoinnin laittaminen pelkästään suhteen varaan (- onhan elämässä nyt muutakin...) olivat 'todellisia' syitä eroon.
Syitä on useita. Miehen joka viikonloppuinen juominen. Ei läheisyyttä. Ei yhteistä aikaa. Henkinen väkivalta. Miehen mustasukkaisuus. Lopulta minun rakkauteni kuoli pois. Aikani yritin muuttua miehelleni mielusammaksi, mutta mikään ei riittänyt ja ikinä ei ollut tyytyväinen. Käänsi asiat aina niin, että minä olin syyllinen. Syyllinen hänen juomiseen, syyllinen etten ansainnut läheisyyttä. Syyllinen kaikkeen. Ja päälle ihmetteli miksi en halua hänen kanssaan seksiä. Ei ymmärtänyt sitä, etten halunnut seksiä koska en tuntenut itseäni rakastetuksi. Yritin puhua hänen kanssaan asiasta, mutta vastaus oli vain "tämmöinen minä olen, jos en kelpaa niin etsi parempi". Se kaikki yhdessä aiheutti sen, että se minun rakkaus loppui ja lopetin yrittämisen. Yksin ei parisuhteen koossa pitäminen onnistu, kun toinen ei tule puolitiehen vastaan. Jälkeen päin ajateltuna voin vaikka vannoa, että mieheni petti myös minua ryyppyreissuillaan, mutta minun korviini se ei ole ikinä kantautunut. Pääsyy meidän eroon on se, että minulta loppui rakkaus ja väsyin yksin yrittämiseen. Lapsetkin kärsivät tilanteesta niin, että päätin tehdä siitä tilanteesta lopun ja erota. Ero pelotti minua, pelotti, että pärjäänkö yksin lasten kanssa. Pärjäänkö taloudellisesti. Tein päätökseni, erosin, enkä ole katunut päivääkään. Henkisesti voimme kaikki paljon paremmin nykyään.
rakkauden loppuminen ja mies paljon töissä joten ei sitä yhteistä aikaa juuri ollut.
Hoitelin kodin, lapset ja kaikki tarvittavat asiat...
Alkoi vaan sitten tuntumaan että elämässä pitää olla muutakin.
Toki asiasta keskustelimme ja päädyimme siihen että parempi erota.
Viisivuotta riideltyäni jokaisesta happilitrasta jonka toisen huoneista keuhkoihini varastin, totesin että ehkä ero on kuitenkin fiksu ja looginen ratkaisu.
Näin en enää huononna toisen elämänlaatua olemassa olollani. Ihme ja kumma, voin huomattavasti paremmin yksin.
Kysymys oli siitä, että emme kumpikaan uraa rakentaessamme huomanneet hoitaa toisiamme emmekä suhdetta.
Minä ainakin väsyin, kun mies ei osallistunut muuhun kuin omiin työ- ja harrastusjuttuihinsa ja jouduin siis hoitamaan opiskelun ja uran tekemisen lisäksi kodin ja lapset. Enkä siis mitenkään jaksanut olla kovin viehättävä vaimo. Eikä mieskään jaksanut yrittää. Hän näki roolikseen vaan rahan tekemisen ja syytti minua sen "tuhlaamisesta"; ei huomannut lainkaan sitä, että tienasin melkein yhtä paljon kuin hän ja kaikki rahat menivät kodin pyörittämiseen.
Mutta mitäs menin naimisiin miehen kanssa, jonka äiti oli koko ikänsä ollut kotiäitinä ja hyysännyt kahta poikaansa ja miestään.
Rahaan suhde lopulta kaatui. Ei sen puutteeseen vaan siihen, että sen määrä meni miehelle päähän! Ja lähtikin sitten varsin tukevan pankkitilin kanssa, me kun asuimme minun omistamassani asunnossa ja avioehto oli tehtynä...
Meillä todellinen syy oli raha. Olin yrittäjänä joutunut tilanteeseen, jossa koko omaisuuteni oli mennä. Kun asia selvisi silloiselle vaimolleni, hän haki heti eroa ja halusi osituksen tehtäväksi heti, jotta sai puolet tekemästäni omaisuudesta itselleen.
Eukko sai rakastamansa rahat. Minäkään en tehnyt konkurssia. Tapasin vielä kivan naisenkin. Kaikilla menee mainiosti.
Pyysin lukemattomia kertoja vaimoa sanomaan mikä häntä eniten minussa pännii.
Yhtään vastausta en saanut.
Raahasin häntä kymmeniin eri instannssehin neuvoja saadaksemme, mutta hän oli päättänyt erota, eikä suostunut edes harkitsemaan muuta vaihtoehtoa, kuin ero.
Joka paikassa ihmettelin, mitä olisin voinut tehdä toisin, voisin muuttaa itsessäni, tai ylipäätään pyytää anteeksi?
Ei vastausta.
Sosiaalivirkailijan luona vasta viimeisillä tapaamisilla, kun piti päättää lasten asumisesta, hän reväytti sen kuuluisan "normaalin" listan. Olin ollut äärimmäisen väkivaltainen, alkoholisoitunut sekakäyttäjä ja aivan vaikka mitä!
Mistään hänellä ei ollut minkäänlaista todistusta, eikä tietysti voinutkaan, koska lista oli täysin keksitty alusta loppuun.
Asiat jotka hän esitti, olivat niin vakavia, että niistä kaikista olisi väkisinkin jäänyt todisteita, ja päinvastoin pystyin kumoamaan jokaisen!
Siitä huolimatta sosiaalivirkailijalle jäi mielikuva huonosta isästä. Eihän kukaan kai ilman syytä esitä toisesta tuollaista, ellei siinä ole jotakin perää. Mutta kun ei ollut.
Kävimme listan läpi kohta kohdalta, esim. väkivaltaisuuteni, "Minusta vain tuntuu sellaiselta". En ole eläessäni koskaan lyönyt ketään, etenkään vaimoani!
Hän myönsi kaiken, että yhdessäkään syytteessä ei ole perää.
Hän vain halusi varmistaa, että saa lapset.
(Minusta tuon olisi päinvastoin pitänyt estää lasten luovuttamisen patologiselle valehtelijalle!)
Keksippä tuohon käytökseen syy! Hän vain halusi eron? Oli päättänyt sen kauan, kauan sitten?
Meillä ei riidelty, kun ei keskusteltukaan.
Kaikki oli päällisin puolin aivan mainiosti.
Paitsi että vaimo vaati eroa joka käänteessä, ja se oli ainut mistä hän suostui keskustelemaan.
Yritys oli 99,9% minun puoleltani, mutta se ei riitä, koska pitäisi tietysti olla 50/50!
Puhukaa ihmiset! Ettei tarvitse katua, niinkuin ex-vaimoni nyt, kun on huomannut, että elämä yksinhuoltajana ei olekaan mitään ruusuilla tanssimista.
"Esim. syyksi ei käy vaikka että miehen kanssa ei voinut keskustella, vaan että miksi keskusteluyhteys ei toiminut"
Kuvitteletko että täällä olisi jollailn kristallipallo mistä voi selvittää miksi kaksi ihmistä ei ymmärrä toisiaan ?
Ei kyse ole yksistään parisuhteesta vaan kaikista ihmissuhteista. Miksi jotkut ihmiset ymmärtää toisiaan ja jotkut ei ? Miksi jotkut ovat ystäviä ja jotkut ei ?
Mielestäni tärkeämpää on se että kumpikin osapuoli ymmärtää että ei olla samalla aaltopituudella, ja toinen on silti samanarvoinen ihmisenä, ehkä parempi on elää erillään ehkä jonkun toisen kanssa tai vaikka yksin mutta ei ainakaan sellaisen ihmisen kanssa jonka kanssa joutuu ainoastaan riitelemään kun ei ole kommunikointiyhteyttä.
sanomaan, koska ex-mies (47 v.) ei ole omalta osaltaan mitään todellista syytä ilmoittanut. Vain sen, että haluaa erota ja kokea elämässään vielä jotain...? Minussa ei kuulemma ole mitään vikaa ja ansaitsen parempaa...? Ei tule kuulemma koskaan moittimaan tai haukkumaa minua kenellekään, koska mitään syytä ei ole...? Hän on siis ollut pääosin minuun tyytyväinen, mutta...?
Voitte kai kuvitella, että olen ymmällä ja epäuskoinen. Kyllähän nyt jotain on pakko olla vai onko mies, jonka kuvittelin tuntevani jonkun sortin masokisti, homoseksuaali, masentunut vai onko syynä toinen nainen...?
Valistunut arvaukseni on, että mies on elänyt kaikki nämä vuodet selvittämättömän edellisen avioeronsa kanssa, syyllisenä. Petti törkeällä tavalla exäänsä, jäi kiinni ja exä heitti pellolle. Heidän toivottu ainokaisensa oli silloin pieni vauva, joka jäi äitinsä kanssa ja välit exään ovat olleet koko ajan tulehtuneet. Nämä asiat kokonaisuudessaan ovat selvinneet minulle vasta myöhemmin. Mies ei niistä ymmärrettävistä syistä kovin auliisti kertoillut.
naimisiin, jos sinulle ei ollut selvinnyt millaisia piirteitä miehellä/naisella on vai tulivatko piirteet esiin vasta monen avioliitto vuoden jälkeen(yleensä varmaan näin..)? ja kuinka nopeasti ensi tapaamisen jälkeen menitte "vannomaan valanne" ikuisesta liitosta?