Niin sitä sitten taas jouduin eroon kullastani ja kolmeksi viikoksi..yleensä eroa on ollut ainoastaan kaksi viikkoa, mutta nyt tuli sitten kolme viikkoa erinäisten menojen vuoksi. Mietin että voi olla hyvin rankkaa nämä tulevat viikot ja haluiaisin kannustavia kommentteja ja toisten kokemuksia parantamaan oloani. Kaikki piristävä ja positiivinen ja rohkaiseva kommentti on tervettullutta! kiitos!
ikävä!
onneton_
193792
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 3 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 19
Vanhimmat
... jos se nyt sinun oloa auttaa ;) Mutta melko lailla samassa tilanteessa ollaan. Kolme viikkoa kestettävää täälläkin. Minä koitan, ainakin koitan, keskittyä ajattelemaan kaikkea ihanaa, yhteisiä juttuja ja omiakin mukavia asioita. Ja yritän touhuilla kaikenlaista, jotta aika kuluisi nopeammin. Ja ainahan, kun oikein ikävä iskee, voi omalle kullalle laittaa viestiä tai soittaa.
Tällasella reseptillä minä koitan selvitä, koita sinäki :)
Täällä päin ollaan jouduttu olemaan erossa jo 2,5kk ja vielä jotain 8kk jäljellä! Että teillä voisi olla pahemminkin.. Mutta kun tekee omia juttuja, eikä liikaa murehdi sitä ikävää jne, ni kyllä se aika menee loppujen lopuksi tosi nopeesti. Ja erossa oleminen kasvattaa suhdetta kyllä paljon, ainakin itse oon huomannu sen, että arvostaa toista paljon enemmän, kun on huomannut kuinka tärkeä se oikeesti on, eikä suinkaan mikään itsestäänselvyys! :) Tsemii teille!
Ensimmäiset päivät/viikko (minun tapauksessani viikot) on aina vaikein, mutta se helpottaa pikku hiljaa ja sitten voit jo alkaa odottamaan päivää jolloin taas näet hänet.
Linnassako nämä teidän rakkaanne istuvat vai miksi kuukausien, vuoden mittaisia eroja? Vai ulkomaillako?
Joo'o, oma mieheni linnassa tällä hetkellä, siksi monen kuukauden odottelua nytten. Ollaan jo yli 2 vuotta yhdessä oltu ja asuttu, niin arki meni kertaheitolla uusiksi. Mutta kuitenkin suht helppoa tää odottelu, kun tietää millasta sit on taas, kun saa taas sen 'normaalin elämän' yhdessä. Sit sijottivat ukon niin kauas, että ei oikein jaksa mennä tapaamisiin, kun melkein 300km matkaa.. Eikä olisi edes mahdollista kovin usein. Mut se on sit entistä mukavempaa nähdä pitkän ajan jälkeen, ja onhan puhelin ja kirjeet sentään piristämässä!
Näistä kommenteista..huomaan että monilla tilanne selvästi meitä huonommin. Mutta haluaisin kuulla lisää teidän suhteistanne. Ei siis mitään tivaamista vaan esim. kuinka kaukana asutte toisistanne ja niin edelleen. Voisi auttaa muiden samassa tilanteessa olevien kanssa keskusteleminen. Mutta jaksamista myös kaikille muille ja kiitos. Vastailkaa toki lisää!
että minkälaisesta kaukosuhteesta teillä suhteissa on kyse? Esimerkiksi jos näette vasta 10-12 kk:n päästä, niin pääsettekö sen jälkeen olemaan yhdessä jatkuvasti eli kyse on vain tuosta kerran tapahtuvasta erosta? Vai onko kyseessä suhde, jossa nähdään vain kerran vuodessa? Asuvatko kumppaninne esimerkiksi pysyvästi ulkomailla vai ovat vaikka väliaikaisesti töissä tai vaihdossa?
Ikäväähän tuo, viikonkin ero minulla ja omalla kullallani on tuskaa, saati sitten kaksi viikkoa! Mutta sitä ihanammalta tuntuu kuin näkee taas, pidä se mielessäsi. Kyllä se siitä. :)
täälläkin, kaksi jo kestetty ja yksi jäljellä. Itse tapaan osoittaa ikävääni olemalla kamalan herkkänahkainen ja itkemällä koko ajan. Olen myös mustasukkainen ja vaadin huomiota. Pelkään koko ajan pahinta ja suutun pienistä.
Kaikkien kannalta olisi siis parempi, että elettäisiin vaan yhdessä. :D
Meillä myös kaksi-kolme viikoa aina erossa. Välimatkan ja töiden takia. Kestetty kuitenkin jo kaksi vuotta. Eikä loppu häämötä.
Minulla on selvästi vaikeampaa kuin miehellä. Hän ajattelee jotenkin niin käytännöllisesti. Minä taas tunteilen ja ajattelen usein pahinta, tosiaan. Ja tykkään myös huomiosta ja odottaisin aina viesteissä jotain kivaa. Mutta ei kai sitä joka viestissä kukaan jaksa kun monta kertaa päivässä kuitenkin viestit lentää. :) Nyt kun oikein ajattelen, olenkin vähän lapsellinen, mutta sitä se rakkaus teettää ja varsinkin kaukorakkaus!
En kuitenkaan tästä luopuis, en millään.
Olen muutaman vuoden opiskellut eri paikkakunnalla kuin mieheni. Vaikka näimmekin aina viikon tai kahden päästä se tuntui kuitenkin vaikealta. Varsinkin lähdöt olivat hankalia...soittelimme paljon ja illalla textailimme. Näkeminen olikin sitten aivan ihanaa. olemme menneet naimisiin tänä kesänä ja asumme sammassa kaupungissa. tuntuu ihanalta saada käpertyä joka ilta oman miehen kainaloon. pidemmän päälle olisi ollut raskasta olla viikot erossa ja vain v.loput yhdessä. tsemppiä kuitenkin kaikille...tiedän miltä tuntuu kun ikävä painaa
Mä en oikeastaan aina ymmärrä tuota itkua ikävästä 2-3 viikon erossa. Itse olen ollu sekä kaukosuhteessa että ihan avoliitossa. Kaukosuhteessa olen itse voinut paremmin, kun voi tehdä omia juttuja niin ettei tarvitse pelätä toisen loukkaantumista.
Ja silti tietää, että rakastaa ja toinen rakastaa, eikä ole tarvetta muihin syleihin. Sitten yhdessäolo onkin ihanaa, kun kumpikin haluaa keskittyä laatuaikaan, eikä toisaalta mieti, että "mä kyllä haluisin poikien kaa kaljalle" tai "nyt on pakko tehdä sitä ja tätä".
Ikäväkin on mun mielestä positiivinen tunne, kun sen kokee rakastuneena, voi muistella ihania hetkiä ja haaveilla tulevista. Fiilistellä jälleennäkemisen riemua. Tee ikävästä nautinto!
Toinen ihminenhän on hengissä, rakastettusi, hän tuntee samoin, teillä on yhteinen tulevaisuus. Rakastettu kun ei ole kuollut, eikä sydämiä ole särkynyt.
Tuo laatuaika on menneen talven lumia...sellainen keksittiin kun piti korvata puuttuvaa aikaa. Esim lapsille vanhemmat sanoivat että ovat kiireisiä, mutta antavat sitten laatuaikaa. Heh, se ei vaan riitä...joka hetki pitää elää täysillä, huomioida, rakastaa.
Laatuaika on veruke, kaukosuhdetta kehutaan kun parempaan ei ole mahdollisuutta, voidaan muka paremmin kun ei olla jatkuvasti yhdessä jne. Excuses, excuses...
Avo-/avioliitossakin voi tehdä omia juttujaan ja toteuttaa itseään ja jos pitää pelätä toisen loukkaantumista...huh - silloin ei ole tunteita, aitoa rakkautta, avoimuutta, ei mitään. Silloin ollaan väärillä raiteilla. Kyllä elämänkumppanin kanssa pitää pystyä puhumaan kaikesta, kertoa omista tunteistaan ja olla pelkäämättä toisen loukkaantumista.
En usko todellakaan että oikeasti kukaan haluaisi elää kaukosuhteessa mikäli vain olisi mahdollista elää toisen kanssa arkea ja täyspainoisesti !!
Se joka väittää kaukosuhteen toimivan paremmin - se valehtelee !!! Myös itselleen. Ja jos pitää itselleenkin valehdella niin asiat on jo melko huonossa jamassa.
Mielestäni sinä yleistät hieman liikaa sanoessasi:
"En usko todellakaan että oikeasti kukaan haluaisi elää kaukosuhteessa mikäli vain olisi mahdollista elää toisen kanssa arkea ja täyspainoisesti !!"
Voin nimetä tuosta poikkeavaksi esimerkiksi äitini. Hän on ollut naimisissä kahteen kertaan, kokenut niin kauko- kuin lähisuhteitakin, ja kaikkea siltä väliltä. Hän ei enää koskaan halua asua miehen kanssa saman katon alla, "elää toisen kanssa arkea ja täyspainoisesti", kuten sinä asian ilmaiset. Sen sijaan hän toivoisi löytävänsä miehen, jonka kanssa voisin tavata viikonloppuisin, juuri tuon muutaman kerran kuukaudessa, aivan kuten kaukosuhteessakin. Hän myös joskus sanoi ensimmäisestä avioliitostaan jotakuinkin näin: "hyvinhän meillä meni niin kauan kuin mies oli armeijassa ja nähtiin vain muutama kerta viikossa, mutta ei siitä sitten enää mitään tullut, kun asuttiin taas yhdessä..."
Toisaalta, voin myös kertoa, että äitini onkin aivan ääritapaus, erakkoluonne, joka huomattavasti mieluummin samoilee koiran kanssa metsässä, kuin on toisen ihmisen kanssa sosiaalisessa kanssakäymisessä. ;)
Ajattelin kuitenkin vain sanoa, että ei kannata noin kärkkäästi ruveta yleistämään, yhtään missään asiassa, sillä yleistykset harvoin pitävät paikkansa. Sen sijaan suurimman osan ihmisistä kohdalla kirjoituksesi pitänee varmasti paikkansa.
Tuossa otsikossa oli se positiivinen. Nimimerkkisi oli kuitenkin "onneton", meinaatko nyt olla koko kolme viikkoa onneton, ikävä voi olla, mutta että olet niin riippuvainen toisesta ihmisestä, että olet onneton.
Tuollainen spanielin asenne ja riippuvuus toisesta ihmisestä ei ole tulevaisuutta ajatellen hyväksi. Ensin tuntuu kivalta, mutta sitten rupeaa ahdistamaan.
Sinulla on kolme viikkoa aikaa tehdä omia asioita, eikä tarkoita bilettämistä, kohenna kuntoasi, opettele jokin kiva resepti, kutsu ystävä iltakahville, pane kynttilä palamaan ja tee joulukorttilista (paljon mukavampi kuin ne ikuiset tekstarit), kudo sille rakkaalle vaikka hullunkuriset sukat joululahjaksi. Älä nyt käperry johonkin ja odottele vain rakkauden tunnustuksia. Tuon pituisen eron kestää ja sen pitäisi vain kasvattaa itsetuntoa ja aikuisuutta.
Tosi harmillista kuulla. Mutta pakko nyt myöntää ettet todellakaan ole ainoa. Mulla ja mun poikaystävällä oli viime syksynä n. 4kk:n tauko ja silti suhde on nyt kestänyt yli puolitoista vuotta.
Mulle olis luksusta jos mä näkisin mun poikaystäväni edes kolmen viikon välein, mutta meillä saattaa olla joskus jopa kuukauden tauko, ylikin. Niin kannattaa vähän miettiiki välillä, et mistä pikku asioista tulee vinkumaan kaikille.
Mut hei toivottavasti näätte jatkossa useemmin ku se kolme viikkoahan on niin pitkä aika!
Moi, itse olen täällä maailmalla ja tyttöne PKS-seudulla. Meille tulee ensimmäiseen settiin eroa viisi viikkoa ja uskon lujasti, että kestämme sen vaikka se välillä tiukkaa tekeekin. Rakastakaa toisianne ja pitäkää yhteyttä puhumalla, tekstaamalla, kirjeitse, sähköpostilla ja kirjoitelkaa kortteja. Muistakaa jutella iloisista asioista ja tunteistanne, älkäkää missään nimessä kinastelko/riidelkö puhelimessa tai muissa edellä mainitsemissani yhteydenpito muodoissa. Mukavaa talvenalkua teille ja hyvää jatkoa :)
Oliskin erossa vaan kolme viikkoo ja sit näkis rakkaansa...mut oma kulta asuu ulkomailla eikä noin vaan nähä.
Itse poikaystäväni kanssa piti olla kesä töissä eri paikkakunnilla, joten ei nähty kuin kolmen viikon välein suunnilleen.. ja sitten heti töiden päätyttyä kultanu lähti ulkomaille vuodeksi.. Joten näemme enää n. 3kk välein :( Ikävä on jatkuva ja toinen on koko ajan mielessä, mutta asialle ei mitään mahda, täytyy vain yrittää sinnitellä. Täytyy vain yrittää ajatella positiivisesti vaikka se joskus tuntuukin äärettömän vaikealta.. Kyllä rakkaus kuitenki tälläiset vastoinkäymiset kestää :)