Tässä erotappelujen tiimellyksessä olen kuullut tulevan ex-mieheni suusta tuon synkän ennustuksen useammankin kerran.
"Sinä et yksin pärjää."
"Sinä et pysty yksin hoitamaan tätä taloa."
"Sinä et pysty yksin lapsista huolehtimaan."
Minusta tuntuu, ettei tämä ole ensimmäinen kerta, kun mies lohduttautuu ajatuksella, että ex-vaimolla alkaa mennä eron jälkeen erityisen huonosti.
Taloudellisestikaan en ole tipahtamassa mihinkään tuloloukkoon sen kummemmin kuin mieskään, koska meillä on yhtä hyvät tulot. Olen ostanut jo itselleni ja lapsilleni asunnon ja oman auton, joten kaiken pitäisi näyttää yhtä hyvältä kuin onkin. Tietysti mies ennusti ennen pankkiin menemistä, että en saa asuntolainaa. Autoakaan en osannut ostaa, vaikka ilman miestä se yhteinenkin auto ostettiin.
Minä en epäile lainkaan, etteikö mies eron jälkeen pärjäisi, enkä sellaista ajatusta hänelle yritä syöttääkään.
Kertokaapa naiset, oletteko kuulleet samanlaisia hyvästejä exiltänne?
Entäs miehet, oletteko hokeneet tuota sinä-et-pärjää -lorua exillenne?
Miehet: Mitä sitten tapahtuu, kun se ex pärjääkin, ja entä jos pärjää paremmin kuin hyvin?
Minun tulevalla exällä koko elämä perustuu laskukoneeseen, joka raksuttaa euroja ja senttejä ja jakaa niitä mulle-mulle-mulle - tyylillä. Rakkaudesta on turha puhua. Tuttavapiirissäkään ei mieheni mukaan kukaan ole mennyt eron jälkeen uusiin naimisiin missään muussa tarkoituksessa kuin, että nainen ei ole pärjännyt yksin ja on tarvinnut maksajan elämäänsä.
"Sinä et yksin pärjää."
"Sinä et pysty yksin hoitamaan tätä taloa."
"Sinä et pysty yksin lapsista huolehtimaan."
Minusta tuntuu, ettei tämä ole ensimmäinen kerta, kun mies lohduttautuu ajatuksella, että ex-vaimolla alkaa mennä eron jälkeen erityisen huonosti.
Taloudellisestikaan en ole tipahtamassa mihinkään tuloloukkoon sen kummemmin kuin mieskään, koska meillä on yhtä hyvät tulot. Olen ostanut jo itselleni ja lapsilleni asunnon ja oman auton, joten kaiken pitäisi näyttää yhtä hyvältä kuin onkin. Tietysti mies ennusti ennen pankkiin menemistä, että en saa asuntolainaa. Autoakaan en osannut ostaa, vaikka ilman miestä se yhteinenkin auto ostettiin.
Minä en epäile lainkaan, etteikö mies eron jälkeen pärjäisi, enkä sellaista ajatusta hänelle yritä syöttääkään.
Kertokaapa naiset, oletteko kuulleet samanlaisia hyvästejä exiltänne?
Entäs miehet, oletteko hokeneet tuota sinä-et-pärjää -lorua exillenne?
Miehet: Mitä sitten tapahtuu, kun se ex pärjääkin, ja entä jos pärjää paremmin kuin hyvin?
Minun tulevalla exällä koko elämä perustuu laskukoneeseen, joka raksuttaa euroja ja senttejä ja jakaa niitä mulle-mulle-mulle - tyylillä. Rakkaudesta on turha puhua. Tuttavapiirissäkään ei mieheni mukaan kukaan ole mennyt eron jälkeen uusiin naimisiin missään muussa tarkoituksessa kuin, että nainen ei ole pärjännyt yksin ja on tarvinnut maksajan elämäänsä.
Vastaukset 25
Vanhimmat
Minun exäni taas sanoi eron tiimellyksessä, että "omatpahan on lapset, ihan sama", ja että "hoida lapsesi". Hän ei varmasti hetkeäkään epäillyt, ettenkö minä pärjäisi, pikemminkin pelkäsi itsensä puolesta. Sitten kun mitään muuta pelotetta ei minua vastaan ollut, niin uhkasi jättää minut yksin lasten kanssa niin ettei tapaisi heitä. Onneksi uhkakuva ei toteutunut.
Ajattelin silloin, että se oli exän huonoa itsetuntoa. Omaa itseään piti jontenkin pönkittää ja toista mollata.
Kateus on suomalaisen perussairaus.
On kova paikka, jos riidoissa erotaan, että eron jälkeen toinen pärjää hyvin, ellei loistavasti.
Se on oman itsensä lohduttamista ajatella, että toinen kärsii.
Kun tarpeeksi kauan hoetaan jotakin, siihen alkaa itsekin uskoa.
Muista siis, että pärjäät yksin.
Sitä, pärjäätkö, ei päätä sinun ex-miehesi, vaan sinä itse.
Älä kuuntele tuommoisia paskapuheita, kun ukkosi yrittää tosiaan vain pönkittää omaa itsetuntoa polkemalla varmuuttasi alas.
Onnea eron jälkeiseen elämään.
Kyllä sinä pärjäät, muista se!
olette miehille todellisia vitsauksia. Viisas ei mene enää nykyaikana naimisiin, koska naiset
eivät miestä tarvitse, niin menköön vaan ruikauttelemaan itseensä vieraan miehen spermaa ja eläköön onnellisina, lapset vain ovat todella onnettomia, kun ei ole omaa isää.
Mitä te feministit siellä meuhkaatte, hoidelkaa hommanne ja pitäkää se turpanne kiinni, teitä ei kukaan täysijärkinen viitsi kuunnella.
Olette p........stä.
sellaisen minäminäminä-laskutikun kanssa naimisiin ja kaiken lisäksi hankit lapsia.
En ymmärrä, miten helppoa on nykynaisen riistää lapsiltaan isä, sillä vain se on koti, siis koti, jossa on molemmat vanhemmat ja jotka rakstavat toisiaan ja lapsiaan.
On se narsismi nykyisin kukassaan.
Olisit jäänyt vanhaksipiiaksi. sulle se olisi sopinut oikein hvyin, niin itsekäs olet etkä ole ajatellut lapsiasi tippaakaan.
Olen itse ollut naimisissa narsistin kanssa. Meni useita vuosia, ennen kuin ymmärsin miksi hän käyttäytyi kuten käyttäytyi - tilanteissa, joissa hän koki, että hän ei ole vahvoilla, että häntä loukataan tms.. Narsismi on sairaus joka ei näy päällepäin, sitä on hyvin vaikea huomata, joskus voi tosiaan mennä vuosia, ennen kuin kanssaeläjä tai uhri on itse niin lopussa narsistin kanssa elettyään, että alkaa selvittää asioita. Kaikki eivät tällöinkään pääse perille siitä mistä on kysymys.
Kukaan ei tieten tahtoen valitse narsistia puolisokseen. Narsisti osaa olla hyvin vetovoimainen, älyssä ei ole puutteita, hän on usein erittäin fiksu ja hyvinkäyttäytyvä. Hän on oppinut miten pitää käyttäytyä kun käyttäydytään hyvin ja valloittaa siksi helposti. Vasta kun päästään vaiheeseen, jossa narsisti kokee, että jokin asia ei suju kuten hän haluaa sen sujuvan, tullaan alueelle, jolloin narsisti alkaa käyttäytyä sairaudelleen ominaisesti; raivoaa käsittämättömistä asioista, syyttää joko olosuhteita tai muita ihmisiä siitä, mitä itse on tehnyt väärin, jopa puolustuskyvytön vauva voi joutua vihan kohteeksi (olla v-mäinen kakara, koska ei lopeta itkemistä).
Mielestäni haukut nyt väärää puuta eli ketjun aloittajaa - jos tässä jutussa joku on narsisti, ei ainakaan ketjun aloittaja.
t. mietteitä
Tällä palstalla jokainen eronnut nainen on ollut naimisissa narsistin kanssa. Se on kummallista, kun lääkäreiden mukaan narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsii n. 1% ihmisistä, eivätkä nekään kaikki ole naimisissa. Jos lisäksi laskee, kuinka moni on eronnut tätä palstaa harrastavista naisista, niin mistä ihmeestä niitä narsistiaviopuoloisoita riittää?
Ei se, että joku mies on teidän naisten kanssa voimakkaasti eri mieltä tee hänestä narsistia.
Eikä se, että te olette eksyneet yhden katkeran eronneen naisen pitämälle internet-sivustolle tee teistä ammattimaista psykiatria.
kaksi isoa narsistia ja pieni narsisti tulevaisuudessa, koska se mahdollisuus on 100 %, kun molemmat vanhemmat ovat narsisteja.
Itse kanssa ihmettelen näitä eronneiden/eroavien naisten kommentteja miestensä narsismista.
Ikään kuin heillä olisi jonkinlainen pätevyys tehdä dignoosi siitä, että mies tunnehäiriöinen narsisti. Samalla he unohtavat kylmästi sen, että miten he ovat itse käyttäytyneet avioliiton aikana.
Eiköhän tuo narsismi ole asiantuntijoihden tekemä
analyysi eikä mikään itse tehty webbikyselypohjainen päätelmä.
Kuule ihan tuota samaa minäkin olen miettinyt. Jotain vikaa minussa täytyy olla, kun tosiaan menin naimisiin mieheni kanssa.
Totta puhuakseni sitä vikaa onkin löytynyt ja jatkan kaivamista, jotta löytyisi lisää. Kukapa nyt haluaisi itsensä kaksi kertaa löytää samanlaisesta kurjasta tilanteesta. Jospa sitten vaikka oppisi.
Et varmaan tiedä, että yksin ei voi tarjota yhdellekään lapselle kotia, jossa on molemmat vanhemmat, jotka rakastavat toisiaan. Jos tiedät, miten se onnistuu, voisitko ystävällisesti kertoa minullekin.
Kuten sanoitkin, sinä et ymmärrä. Tosin, vaikka ymmärtäisitkin, se ei minun elämääni mitenkään hidasta taikka edistä. Minulla kun ei ole peltoa, niin en tee paskallakaan mitään.
Kumpa mun eukko kerrankin nimittelis mua todistajan kuullen narsistiks.Sehän on kunnianloukkaus.Nääs ei ole tohtorit sellaista tautia minussa todenneet.Sen oon kyllä kuullut että ystävättärelleen on minua nimitellyt milloin miksikin myös narsistiksi.Ehdotin eroa.Ei käy kun mun pitäis ennemmin parantua.Kukahan tässä häiriintynyt on?
Olen kyllä kuullut tuollaisesta. Itselleni ei tullut mieleen, etteikö ex-vaimoni pärjäilisi ilman minuakin. Fiksu ihminen.
Joillekin miehille voi tulla sellainen kaikkivoipa tunne, jos isommat päätökset ja raha-asiat tms. on olleet pääosin miehen harteilla. Itse olen huomasin, että avioliittoaikana vaan tietyt asiat jäivät minun hoitooni, tietyt asiat ex-vaimon.
Varmastii erossa jonkin verran pohdittiin, kuinka toinen selviää niistä asioista, joita ei ole aiemmin hoitanut. Eipä siinä mistään asioista isompaa ongelmaa tullut kummallekaan.
Mun ex pärjää taloudellisesti tasan niin huonosti kuin arvelinkin. En kylläkään hänelle sitä ääneen ennustanut.
Yllätys oli että löysi uuden ukon. Epäilin vähän että ei kelpaa kenellekään. Väärässä olin. Onnea heille!
Talouspuolen kun vielä kuntoon niin ei tarvitsi mua kiusata!
Anopille sanoi exä ihan samoin, kun mies ensin itse oli löytänyt uuden ja nuoremman, jonka mukaan lähti, jättäen anopin kolmen leikki-ikäisen lapsen kanssa keskenään.
Yritti kaikin tavoin vielä lyödä lyötyä väittämällä, että lastentarhanopettaja-anopin, olisi myytävä asunto ja että lapsista olisi väkisinkin tulossa huumeiden käyttäjiä ja sosiaalipummeja anopin hoivissa. Isä olisi ollut valmis ottamaan itselleen yhden tai max. kaksi lasta, mutta ei ollut itsekään valmis ottamaan kaikkia. Ja kun anoppi ei tähän suostunut, rupesi pelottelemaan ja syyllistämään kaikella edellämainitulla.
Onneksi anoppi ei lannistunut, vaan peräti sisuuntui kaikesta tosta skeidasta, mitä exä hänen niskaansa syyti. Ja nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin voi hyvällä mielellä sanoa, että hän hoiti roolinsa paremmin kuin hyvin. Kolme lasta ovat käyneet koulunsa ja elävät tasapainoisina (ja näin ulkopuolisin silmin, voisin väittää että jopa tasapainoisempina kuin jos isä olisi ollut maisemissa) ja onnellisina elämäänsä.
Lastenhoidon ohessa anoppi maksoi rivitalohuoneiston, pienestä palkastaan ja valtavasta lainasta huolimatta ja ehti vielä edetä urallaankin.
Appiukko taas elää elämäänsä edelleen omaan täydellisyyteensä uskoen, joskin hyvin huonoissa väleissä kaikkien lastensa kanssa. Ja tämäkään ei johdu anopista, vaan siitä, miten isä on lapsiaan kohdellut nyt aikuisiässä, kun lapset ovat olleet jo riittävän viisaita nähdäkseen, kuka eron kusipää todellisuudessa olikaan. Anoppi kun ei koskaan pahaa sanaa sanonut lapsille heidän isästään - vaikka syytä olisi varmasti monesti ollutkin.
Joten älä anna miehesi (tai muiden täällä kirjoittavien tampio-miesten) lannistaa mieltäsi, vaan näytä mistä kana pissii. Me naiset kun todellisuudessa pyöritämme maailmaa ja sekös noita munattomia miehiä risoo ;-)
Voimia ja onnea elämääsi! Sinä pärjäät kyllä!
En tunne miestäsi. Mun ex jakeli samanlaisia kommentteja kun oltiin erottiin ja vielä eron jälkeen. Pari kuukautta meni ja se alkoi kysellä tarviinko apua, pärjäänkö, oikein tarjoutui auttamaan. Toki otin avun vastaan silloin kun muualta ei saanut. Rahaa en ottanut. Meidän välit parani puolessa vuodessa mutta yhteen ei palattu. Pari vuotta eron jälkeen kun juteltiin ensimmäisne kerran vähän enemmän. Miehellä oli jo uusi nainen ja vauva. Mies kertoi että ei sitä oikeasti huolettanut mun pärjääminen, että se tiesi mun pärjäävän. Mutta se olis halunnut tietää että tarvitsen sitä edes johonkin, koska se oli aina tuntenut itsensä jotenkin mitättömäksi ja tarpeettomaksi. Olin kuulema usein vähätellyt sen tekemisiä ja osaamista, ja kehunut itseäni ja varsinkin näyttänyt että osaan monia asioita joita mies ei osaa tai osaan paremmin. Olin aivan äimän käkenä kuultuani tuollaista. Ei hän pahalla sitä sanonut vaan hyvällä. Eikä hän vertaillut minua ja uutta vaimoaan (hänestä ei ole koskaan sanonut sanaakaan). Mietin hänen sanojaan pitkään. En tietenkään ensin hyväksynyt. Mutta sitten aloin nähdä sen hetkisissä ihmissuhteissani juuri sitä mitä en ymmärtänyt. Minulla tosiaan oli tarve osoittaa että pärjään yksin. Siihen sitten kaatui seuraavakin suhteeni. En tee sitä tahallani. Jokin sen aiheuttaa. Nyt elän yksin ja mietin miksi maailmassa ei ole miestä joka kestäisi rinnallani. Olisi vaikka sitten niin hiton paljon etevämpi kaikessa. En voi olla maailman "paras". Enkä olekaan. Minusta vain on tärkeää että kykenee tiettyihin asioihin. Muutkin kuin minä. päivänselvä asia. Tai mies voisi olla välittämättä siitä että haluan itse suoriutua jostain ihan vain oman itseni takia. En tee asioita osoittaakseni muille, ja minua ärsyttää jos joku luulee niin. Ehkä elän lopun elämäni yksin. AInakin pärjään.
vuosia sitten emme nyt ehkä olisi tässä. Siis se viisaus, että mies todellakin haluaa tuntea olevansa se, jota ilman nainen ei pärjää. Oma exäni viestitteli asian niinkin ristiriitaisesti, että minun oli mahdottomuus niihin raameihin sopia. Olisi pitänyt olla samalla itsenäinen, oppinut, fiksu, pärjäävä, osaava monitaituri ja toisaalta tarvitseva, riippuvainen, epäitsenäinen, autettava "pikkublondi". Paistatteli kyllä tuttavilleen mielellään "vaimoni sitä ja tätä", mutta kotona olis pitänyt olla avuton. Paitsi, että hänen pitkillä työmatkoillaan ollessaan huolehtia yksin lapsista, niitten harrastuksista, omasta työstä, huushollista, ok-talon talkkarin hommista sun muista juoksevista arkipäivän hommista. Väkisinkin siinä nainen päätyy vahvaksi ja omavoimaiseksi, joka sitten johti eroon miehen kohdatessa töissään nuoren, nätin, miestä ihailevan ja kaikessa tarvitsevan yksinhuoltaja-sihteerikön. Onnea vain heille!
olennainen pointti varmaan meidän "Pohjoismaisten naisten" kanssa. Meidät on nimenomaan kasvatettu pärjäämään, se on meillä ihan tauti, tämä vahvuus. Ja sitten kun pärjää, saa kärsiä.
Oma mieheni on aina kysynyt minulta kaiken ja jättänyt kamalan monet asiat päätettäväkseni. Kuitenkin hän on pohjimmiltaan äärettömän päättäväinen, suoraan sanoen itsepäinen oman tiensä kulkija. Nyt, kun eroasia on puheena harva se päivä, hän syyttää minua jatkuvasti kaiken tietämisestä ja omasta tarpeettomuudentunteestaan. Kuinkahan siinä sitten olisi pitänyt elää, kun kaikki vastuu jätettiin minulle ? En itsekään tästä itsenäisen vastuunkantajan roolistani ole nauttinut, olisin halunnut olla myös heikko, itkeä ja saada apua. Ei kohden koskaan.
että vaimo on mennyt lankaan ja tullut hyväksikäytetyksi. Avioliiton alussa tehtiin yhteinen sopimus, että minä vaimo hoidan kotipesän ja sinä mies saat luoda uraa ja olla vapaa arkisista kotihommista. Uskomus oli, että kaikki tehdään yhteiseksi eli perheen hyväksi. Nyt kun sitä uraa on sitten siunaantunut, olisi minun vaimon pitänytkin olla tyystin erilainen kaikki nämä vuodet. Minä kyllä kelpasin firman tilaisuuksiin, kun osasin esimiestesi läsnäollessa käyttäytyä fiksusti, seurustella ja olla salonkikelpoinen. Asiat oli hoidossa ja miehellä julkisivu kunnossa. Jotain kumminkin mieheltä puuttui...
Luojan kiitos en koskaan luopunut koulutustani vastaavasta työstä, vaikka houkutus oli välillä suuri. Se on ikäänkuin loppuelämäni henkivakuutus.
Oih, miten ihana lukea että kelpasit edustustilaisuuksiin!
Minun vaimo halusi olla osittain kotona lasten kanssa. Se itse valitsi. Minulla oli parempi koulutus ja hänen mielestänsä sain olla talouden ylläpitäjä.
Mulle olis riittänyt 1-2 lasta. Vaimo halusi 4, saatiin kolme. Tuli järkevämmäks rakentaa ok-talo perinnöksi saamalleni tontille kuin ostaa iso kerrostaloasunto.
Minulle tarjottiin hyviä työtehtäviä. Vaimo hyväksyi. Mutta kun työ alkoi edellyttää matkoja ja pitkiä päiviä, se ei sitten sopinutkaan. Vaimo oli jotenkin lapsellinen kun kuvitteli että hänen sanelemana minä voin sanella työehdot työnantajalleni! Kun selvitin meidän menot ja tulot, vaimo ymmärsi että minun oli pakko tehdä sitä työtä, koska hänen tulot oli niin pienet. Hän ei suostunut luopumaan talosta eikä normaaliin työaikaan.
Lapset kasvoi ja alkoi pärjätä kotona iltaisin yksin. Olisin voinut ottaa vaimon mukaan joskus "edustus"tilaisuuksiin. Hän ei lähtenyt. Ei halunnut. Pyysin. Että hän näkisi millaista työni on, tapaisi niitä ihmisiä. Vaimo perusteli ettei halua nähdä niitä naikkosia ketä lirkuttelen! Aivan mielikuvituksellinen väite!
Vaimo muuttui kylmäksi ja etäiseksi, haastoi riitaa joka välissä. Oltais voitu olla pitkä viikonloppu ulkomailla työni merkeissä. Hän ei halunnut. Hän ei myöskään halunnut lomamatkoille ulkomaille. Perusteena koska minä olin jo käynyt siellä työmatkoilla sihteerin kanssa. Hän ei halunnut sanojensa mukaan maata sihteerini sängyssä. (Minulla ei ole ikinä ollut mitään sihteeriä matkoilla. Vain miespuolisia työkavereita joskus harvoin. Mutta selitäpä se..)
Valitti vain kun olin aina poissa enkä koskaan kotona tekemässä kaikkia niitä miljoonaa hommaa jotka yksittäin luetteli. Tein kaikkea niitä kun olin kotona. Silloinkin tein vaimon mielestä väärin, enkä osannut.
Seitsemän vuotta jaksoin kuunnella. Sitten alkoikin episodi joka muutti kaikkien meidän elämän. Kyllä on helpottanut. Rinnalleni olen saanut ihmisen joka ymmärtää. Minusta on ihanaa huomioida ihmistä joka osaa arvostaa sitä. En ole täydellinen. Mutta hän pitää virheitäni ihastuttavina. En muista koskaan edes ennen naimisiin menoa entisen vaimon kanssa, että hän olisi minussa nähnyt mitään hyvää. Muuta kuin rahantuojan. Sekin on kai jotain?
ja tiedän, että niinkin elämässä käy. En minäkään kuvittele virheetön olevani ja seuraus pitkistä yksinoloista oli tietysti se, että tein arkipäivän nopeat päätökset yksin ja totuin itsenäiseen elämääni. Pyöritin arkea ja olin siitä ylpeä. En tuntenut uhrautuvani, koska olin siihen vapaaehtoisesti ryhtynyt ja halusin pitää oman osani sopimuksestamme. Sellaiset asiat ovat minulle tärkeitä. En kieltänyt miestä koskaan matkustamasta tai osallistumasta työhön liittyviin menoihin - vapaa-ajallakaan. Luotin häneen, en tarkistellut menemisiä, en kytännyt kännykkää, en nuuhkinut vaatteita enkä etsinyt merkkejä vieraista naisista. Olisiko sittenkin pitänyt osoittaa olevansa mustasukkainen? Osallistuin pyydettäessä ja usein mielelläni firman tilaisuuksiin ja tutustuin miehen työkavereihin - naisiin ja miehiin.
Sitävastoin pidin omat nuoruudenystäväni, harrastukseni, oman työni (jopa etenin!), yhteydet sukulaisiin, ajatukseni, mielipiteeni, oman minäni ja persoonallisuuteni.
On aivan mahdollista kasvaa erilleen ilman mitään järkevää syytä. On turha pohtia mikä meni väärin, kun elämässä ratkaisut kuitenkin on kai tehty sen perusteella mikä sillä hetkellä on parhaalta tuntunut? Jälkispekulointi on viisasta, mutta turhaa. Uusintaa ei saa. Ei ole väärin jos ei tunne erosta syyllisyyttä vaan helpotusta.
Jokainen ero on jollakin lailla henkilökohtaisen epäonnistumisen kokemus, olkoonkin helpotus. Siksi on oman itsensä ja tulevan elämänsä kannalta itse kunkin tarpeellista selvittää oma osuutensa tapahtuneeseen. Syytön ei ole kumpikaan, vaikka päältäkatsoen niin näyttäisi olevan. Siitä voi jotain oppia ja lähteä puhtaalta pöydältä jopa uuteen yritykseen. Jos ei pöyhi ja selvitä menneitä itselleen, voi käydä niin että uudessakin suhteessa entinen näytelmä jatkuu ja näyttämö vain vaihtuu.
..ettei oma epäonnistuminen sattuisi? Totta vitussa pitää itseään idioottina kun vuosia elänyt väärässä uskossa ja jälkeenpäin tietenkin on sitä mieltä että ne vuodet meni hukkaan. Kun tottuu uuteen elämään se helpottaa. En kadu eroa vaikka siinä oli omat kipeät paikkansa. Ne on käytävä läpi. Vai oletko kasvanut jossain pumpulilinnassa että koskaan ei ole kolikon toista puolta? Minä näen siitä huolimatta mielummin sen paremman puolen, eli helpotuksen kun turha taival on päättynyt.
kiukunpurkauksesi kohde. Mistä moinen sättiminen ja kiroilu?
Jos luet tekstini tarkemmin, huomaat etten sano mitään sellaista, joka oikeuttaisi vetämään johtopäätökset elämästäni jossakin pumpulilinnassa taikka kolikon toisen puolen puuttumisesta. Kirjoitin ja myös tarkoitin sitä, että jokaisen tulee mennä itseensä ja miettiä omaa osuuttaan tapahtuneeseen - myös "syyttömän". Toisen syyttely eron jo tapahduttua on aivan turhaa. Hyvä, kun päästiin toisistamme eroon. Uhriksi ei loppuelämäkseen kannata jäädä. Minä vastaan omasta elämästäni ja exä omastaan. Näin on.
Ainakin kolma lausetta jäi mieleeni.
"Olet fridigi"(sai kyllä kotona aina,kun halusi,mutta vieraissa piti käydä)
"sinusta tulee samanlainen juoppo kuin isäsi".
"Järjestän sinulle/teille ikävyyksiä eli siis lapsille ja miulle"
hakkasi ovea nyrkillään ja huusi herjoja.Ikuisesti tulen muistamaan,varsinkin tuon omaa isääni koskevan herjan(isäni oli juuri kuollut)
Ilmoitin hänelle rauhallisena:"että tämä on sitten viimeinen kerta kun tämän huushållin oven aukaiset ja olen ollut sanojeni fäärtti.
sanoi rahikainen!
Samat lorut olen kuullut ja hieman enemmän. Uhkailut, et pärjää taloudellisesti.
Et, kykene elättämään ja kasvattamaan lasta.
Et, saa mistään näin hyvää miestä, joudut ottamaan vanhan juopon ukon, jostain lähibaarista (en käy baareissa).
Et, osaa huoltaa autoa jne....
Lista oli loputon, mutta näin sitten on käynyt:
- taloudellisesti ei ongelmaa, menot olen osannut laittaa tulojeni mukaan.
- lapsen huolto myönnettiin minulle
- opiskelin uuteen ammattiin
- perustin yrityksen
- autoni huoltaa alan ammattilaiset ja se toimii
- löysin uuden elämänkumppanin, joka on minua nuorempi, hyvin hoidettu ja komea, ei läträä alkon kanssa, jaksaa tukea ja kannustaa puolisoaan.
Eli, älä kuuntele vaan tee, kuten sinusta tuntuu!
Itseäni harmittaa vain se, etten hakenut eroa jo aiemmin!