Olen miettinyt pitkään tätä kysymystä eli miksi ihmiset oikein hankkivat ja saavat lapsia.
Tarkoitukseni ei ole mitenkään vihjata suuntaan eikä toiseen että pitäisi tai ei pitäisi hankkia vaan yksinkertaisesti motiiveja...
Välillä tuntuu, että jokainen joka on saanut lapsia, painostaa lapsettomia tuttaviaan kyselemällä, että milloinkas teille... Ihan kuin lapset olisivat jotain tuotteita, jotka tilataan itselle mieluisena aikana oman elämän viihdytykseksi...
Kuinka suuri osa maailman lapsista lienee suunnittelemattomia...?
Jos joku yrittämällä yrittää hankkia lapsia, mikä on perimmäinen motiivi sille?
Kuitenkaan kun ei tiedä, mitä niistä lapsista tulee aikuisena, että välittävätkö he pätkän vertaa vanhemmistaan sitten kun olisi tarvetta huolenpidolle toisinpäin...
Lapset ja moni muu asiahan ovat loppujen lopuksi vain elämän väliaikaista nautintoa - tai miksei koettelemusta, jos joku kokee asian niin...
Eli jos teillä on lapsia tai haluatte niitä, miksi haluatte tai miksi teillä on...?
Itse ainakin toistaiseksi lapsettomana, välillä vauvakuumeilevana, tunnen ristiriitaisia tunteita kun en tiedä haluanko sittenkään lapsia ja mietin miksi oikein haluaisin niitä... Onko se vaan sitä, että kun kaikilla muillakin on niin sitten pitäisi olla minullakin että olisi sosiaalisesti jotenkin hyväksytty ja normaali...?
:)
Tarkoitukseni ei ole mitenkään vihjata suuntaan eikä toiseen että pitäisi tai ei pitäisi hankkia vaan yksinkertaisesti motiiveja...
Välillä tuntuu, että jokainen joka on saanut lapsia, painostaa lapsettomia tuttaviaan kyselemällä, että milloinkas teille... Ihan kuin lapset olisivat jotain tuotteita, jotka tilataan itselle mieluisena aikana oman elämän viihdytykseksi...
Kuinka suuri osa maailman lapsista lienee suunnittelemattomia...?
Jos joku yrittämällä yrittää hankkia lapsia, mikä on perimmäinen motiivi sille?
Kuitenkaan kun ei tiedä, mitä niistä lapsista tulee aikuisena, että välittävätkö he pätkän vertaa vanhemmistaan sitten kun olisi tarvetta huolenpidolle toisinpäin...
Lapset ja moni muu asiahan ovat loppujen lopuksi vain elämän väliaikaista nautintoa - tai miksei koettelemusta, jos joku kokee asian niin...
Eli jos teillä on lapsia tai haluatte niitä, miksi haluatte tai miksi teillä on...?
Itse ainakin toistaiseksi lapsettomana, välillä vauvakuumeilevana, tunnen ristiriitaisia tunteita kun en tiedä haluanko sittenkään lapsia ja mietin miksi oikein haluaisin niitä... Onko se vaan sitä, että kun kaikilla muillakin on niin sitten pitäisi olla minullakin että olisi sosiaalisesti jotenkin hyväksytty ja normaali...?
:)
Vastaukset 45
Vanhimmat
tääläkin!!!!!
Kun mentiin miehen kanssa naimisiin ni häissä jo joku täti tuli kysyyn et onko nyt sitten lasten aika... häistä nyt jo pari vuotta eikä vieläkään ole aika hankkia...
Taistelen (taistelemme) aika useinkin samoilla linjoilla kun sinäkin...en ymmärrä miksi heti pitäisi olla lapsia hankkimassa kun vasta oltiin yhteinen elämä aloittamassa!???
Olen koko nuoruuteni kamppaillut sen ajatuksen kanssa että haluanko/saanko ikinä lapsia... en halua täytää elämääni lapsilla. Liian monelle käy niin, että lasten jälkeen koko oma elämä jää taka-alalle ja kaikki tehdään lasten ehdoilla!!!
En myöskään halua "tehdä" lapsia vanhuudenturvaksi, kun siitä todellakaan ei ole takeita, että ne siinä olisivat kun niitä todella tarvitsisi...
Emme ole päättäneet puoleen eikä toiseen että tuleeko lapsia, (yritetäänkö ees koskaan - eihän se ole taattua että aina onnistuu), ja jos tulee niin koska!! Kovasti ahdistaa vaan paine joka suunnalta että "eikö jo olis lasten aika" tai "saakohan ne ollenkaan" kuiskailut selän takana!!! Niin se varmaan menee ettei ole sosiaalisella tasolla hyväksytty ennen kuin menee samaa kaavaa muitten kanssa.. ???
Nyt ainakin toistaiseksi nautimme toisistamme ja pohdimme tulevia elämänkuvioita yhdessä :)
tulleet ajatelleeksi, että jos teijän omat vanhemmat olisivat jättäneet tekemättä lapsia teitä ei olisi edes olemassakaan!:op Ja ei kai siihen nyt mitään kauheen suurta syytä tarvitse olla, että haluaa oman lapsen tai lapsia! Minäainakin olen tehnyt lapseni koska rakastan lapsia ja minulla on mahdollisuudet kasvattaa ja elättää heidät!
Mitä ihmeen väliä sillä on vaikka meitä ketään ei olisi olemassa??
Perimmäinen tarkoitus lienee ihmislajin jatkuminen ja suurimmalla osalla ihmisistä on se luontainen tarve lisääntyä. En kuitenkaan tarkoita, että olisi jotenkin luonnotonta olla haluamatta lapsia. Ei niitä minkään sosiaalisen hyväksymisen takia tarvitse hankkia. En voi ymmärtää perheellisten ihmisten kommentteja, etteivät he käsitä miten joku ei halua lapsia. En minäkään halua kilpikonnaa. Makuasioista on tyhmää kiistellä.
Eihän sitä voi tietää millainen lapsesta tulee isona, mutta siinäkin on oma viehätyksensä. Minkä ammatin hän valitsee, mitä harrastuksia jne. Kunnon kansalainen ihmisestä mitä todennäköisemmin kasvaa (ja myös isästään ja äidistään tarpeen mukaan huolehtiva, kun ikä alkaa painaa), kun turvataan hyvä ja turvallinen kasvuympäristö ja on aidosti rakastavat vanhemmat.
Hmm.. lapset ovat lapsiamme loppuelämämme ajan, ei kyse ole väliaikaisesta nautinnosta. On sillä aikuisellakin lapsella vanhemmat :D
Ja se perimmäinen syy hankkia lapsia oli meillä se tunne siitä, että niitä halutaan. En osaa sen tarkemmin analysoida. En kuulu siihen joukkoon, jonka ns. oma elämä jää lasten myötä unholaan. Ja olen aika nuori kun lapsemme ovat aikuisia, joten sitten jää loppuelämä aikaa esim. matkustella, silloinhan se on helpompaakin kun on enemmän rahaa siihen touhuun :)
Ihmeessä se oma elämä jää taka-alalle?Jääkö esimerkiksi eläinrakkaan ihmisen oma elämä taka-alalle kun hän hoitaa eläimiä?Tyhmä esimerkki...;)
Dalai laman mukaan ihmisen ainoa tapa tulla onnelliseksi on pitää huolta muista.Ja se vanhuuden turva!Ajattelitteko jättää omat vanhempanne heitteille?Minulle on itsestään selvyys että huolehdin vanhemmistani, mutta en odota sitä omilta lapsiltani.Tekevät mitä tekevät kunhan ovat onnellisia.
..sillä omalla elämällä esim. harrastuksia yms. Toki jos joku ei ole kiinnostunut muusta kuin kotona tai lasten kanssa tapahtuvasta toiminnasta, niin ok. Koti ihminen itse olen ollut jo ennen vauvaa ja kyllähän sitä voi matkustella ja mennä lastenkin kanssa :)
>>>En voi ymmärtää perheellisten ihmisten kommentteja, etteivät he käsitä miten joku ei halua lapsia. En minäkään halua kilpikonnaa.>>>
Heh... Jännä juttu, että sinäkin otit esimerkiksi kilpikonnan. Itse olen verrannut kyynisinä hetkinä lasten hankkimista kilpikonnan hankkimiseen. Yhtä vähän tiedän molempien hoidosta ja molemmat liikkuvat hitaasti - ainakin aluksi...! Lapsena minulla oli pari marsua ja kissa. Kaikki kuolivat. Yksi marsu piti lopettaa rotanmyrkyllä kun sille tuli kapiainen ja kissa juoksi auton alle... Siitä on jäänyt jotenkin trauma, että pysyisikö mikään elävä olento hengissä minun hoidossani. :D
Jotkut ovat luonnostaan hyviä lastenhoidossa, kun ovat saaneet elää monilapsisessa perheessä ja suvussa on riittänyt vauvoja jatkuvasti. Itselleni ei ole sitäkään iloa suotu. Olen ainoa lapsi. Senkin vuoksi lapset tuntuvat aika eksoottisilta. En ole kovin montaa kertaa elämässäni pitänyt edes pientä vauvaa sylissä. Toisaalta, joskus iskee kaipuu ns. normaalia perhe-elämää kohtaan. Olisi mukava tietää, millaista se olisi, jos perheessä olisi isä, äiti ja monta lasta... Tietysti kaikki ihanan idyllistä. Mutta mikään noista ei ole itsestäänselvyyksiä.
Sitäkin mietin, kun oma sukuni on niin pieni. Tunnen lähinnä vain äitini lähisukulaisia, koska äitini on ollut yksinhuoltaja. Sekin mietityttää, että miltä mahdollisesta lapsesta tuntuisi, kun hänellä ei olisi äidin (minun) puolelta yhtään tätiä, enoa eikä serkkua... Olen miettinyt joskus, että ehkä se olisikin parempi, jos en saisi lapsia.
Tämän elämän väliaikaisella nautinnolla tarkoitin sitä, että elämä itsessään on väliaikaista. Eikä sitä tiedä, kuka lähtee ensimmäisenä...
Harva ajattelee pidemmällä tähtäimellä sitä, miten moneen sukupolveen meidän valinnat vaikuttavat. Joku päivä me saatamme olla isovanhempia tai iso-isovanhempia... Jos me kannamme mukanamme omia traumojamme, miten pitkälle ne siirtyvät eteenpäin, jos lapset on hankittu tai saatu aivan vääristä syistä? Ja on todella vaikeaa aloittaa aivan uusia traditioita nollasta, jos on valinnut täysin erilaisen elämäntavan ja -arvot kuin muu suku.
Jos me kuvittelemme, että lasten kuuluisi tuottaa iloa, niin entä jos lapset ajattelevat samalla tavalla? Ovatko he katkeria, kun eivät ole saaneet mielestään riittävästi hauskanpitoa vanhempien kanssa?
Tuolla kun luin isien palstaa, tuli ajatus, että viettävätkö ihmiset isien ja äitien päiviä itsensä vai lastensa vuoksi. Olisi joskus mukavaa, jos vietettäisiin todellista lastenpäivääkin, jolloin vanhemmat muistaisivat lapsiaan ajatellen, että onpa ihanaa kun olet olemassa! Just joo... On niin teennäistä, jos se on vain yksi päivä vuodessa.
..tuo sun tekstisi.
Hih, kilpikonnia meille ei varmasti ikinä tule mutta muita karvakuonoja on aina ollut.
Ei minullakaan ollut mitään kokemusta ihan pienistä vauvoista eikä ne päiväkoti-työharjoittelutkaan sitä kerro, miten kotona lapsen kanssa ollaan. Pohdin raskaana kaikkia hassuja juttuja, kuten mistä sitä tietää minkä verran lapselle milloinkin pukee päälle, milloin se vaippa aina vaihdetaan yms. Ajattelin noista mietteistä huolimatta, että kun muutkin äidit osaavat vauvansa hoitaa, niin varmasti minäkin. Eka päivä synnytyksen jälkeen oliln ihan öönä ja kyselinkin apuja osastolla, mistä tiedän mitä milloinkin teen. Seuraavana päivänä uusi huonekaveri sanoi, että näytin käsittelevän vauvaa ihan niinkuin olisin aina hoitanut! Se tuntui mukavalta kuulla. Se rohkeus ja itsevarmuus löytyi jo heti alussa ja lisää sitä tuli ajan myötä, tulee yhä. Kyllä se luonnostaan onnistuu vaikkei mitään aiempaa kokemusta olisi :)
Minullakaan ei käytännössä ole omia sukulaisia, enkä usko että lapsi sitä sen kummemmin pohtii. Miten hän kaipaisi ihmisiä, joitten mahdollisesta olemassa olosta ei pienenä edes ymmärrä että heitä voisi olla.
Lapsille löytyy hauskanpitoa ihan tavallisesta arkielämästäkin. Ei sitä jatkuvasti tartte olla jossain huvipuistossa tms. Sitä voi itse luoda kotiin hauskan ilmapiirin :)
Mielestäni isien-, äitien- ja toivomasi lastenpäivienkin tulisi olla joka päivä. Kyllä meilläkin isi sai eilisen kunniaksi kortin ja lahjan, mutta sen kummemmin se päivä ei eronnut muista. Meillä näytetään tunteita joka päivä ja vauvakin saa kuulla jatkuvasti olevansa ihana kultanuppu ja vaikka mitä x)
Arvostan tosi paljon sitä minulla on (juuri mitään kun ei ole aiemmin ollut) ja senkin johdosta koen joka päivä näistä asioista onnen tunnetta.
"Yksi marsu piti lopettaa rotanmyrkyllä kun sille tuli kapi"
Että oikein PITI inhimillisesti ja "kivuttomasti" rotanmyrkyllä. Eipä paljon järki päätä pakottanut. Mielummin vaikka niskat nurin.
Mutta asiaan. Lasten hankkiminen on mielestäni yleensä puhtaasti tunneasia. Mitään järkeä lasten hankkimisessa ei todellakaan nykypäivänä ole. Itse halusin lapsen mielenkiinnosta. On erittäin mielenkiintoista nähdä samoja piirteitä lapsessa kuin itsessä. Muutenkin lapsen kehityksen seuraaminen siittäminen mukaanluettuna on mielenkiintoista puuhaa. Mielestäni verrattavissa mielenkiintoiseen harrastukseen.
sen alkuperäisen pointin tajusin...Mutta tuolla tyhmällä esimerkilläni haluan sanoa että elämä muuttuu muutenkin.Jos otat esim.koiran niin et voi lähteä tuosta noin vaan viikonlopuksi pois.Ethän?Asia vaatii erityisjärjestelyjä, mutta kuka oikeasti ajattelee että nyt oma elämäni on ohi kun en voikkaan näin tehdä:)Että näin...Pointti tuli selväksi.Ihme että istun koneella vieläkin...Hauska tuo kilpikonnajuttu kun meillä sellainen on ja siitä pitää pitää huoli...Raukka parka vaan jotenkin tänne löysi eikä meillä ikinä ollut aikomustakaan sellaista ottaa.Siinäkin on jotain elämän omituisuuksista.
Ja kun noita erityisjärjestelyjä on jossain tehty jo ennen vauvaa, ne eivät ehkä niin suurilta erikoisjärjestelyiltä tunnukaan kaikille kuten jollekin toiselle.
Riippuu paljon siitä, millaista se elämä on ollut ennen lapsia, että miten paljon se sitten muuttuu. Meillä ei ole muuttunut mitenkään. Jotkut asiat ovat järjestelykysymyksiä, mutta niihin on totuttu jo aiemminkin :)
>>>Että oikein PITI inhimillisesti ja "kivuttomasti" rotanmyrkyllä. Eipä paljon järki päätä pakottanut. Mielummin vaikka niskat nurin.>>>
Niin, minähän en tiedä tarkalleen, mitä sille marsulle tapahtui kun minua ei päästetty katsomaan. Oletin että rotanmyrkyllä, kun sellainen mielikuva siitä jäi. Sinne se vietiin puuliiteriin... Saattoihan se saada palikasta päähänkin. Nyyh... :(
Ainiin, se toinen marsu kuoli omia aikojaan. Sattui nimittäin niin, että ostettiin eläinkaupasta marsu, joka oli raskaana. Sitähän me ei tiedetty. Löydettiin vain eräänä aamuna häkin lattialta kuollut marsun poikanen, jota mummo luuli ensin banaaninkuoreksi! Tuli nimittäin kysymään, että olenko syöttänyt marsulle banaania, heh... Joku opaskirjanen sanoi, että marsu saattaa tappaa poikasensa hädissään... Mehän ei sitä tiedetä, kun ei edes tiedetty koko marsun olevan raskaana, mutta löytyipähän syy sille, miksi se oli niin lihava eikä jaksanut liikkua eteenpäin... ;)
Miten tämä liittyi lasten saamiseen? No, ainakin se yksi marsu sai poikasen. Isästä ei tietoa... :D
sitä varmaan lapsia tehdään kun ostetaan koiria.Eihän niistä kummastakaan "hyötyä" ole. Kuolaavat,sotkevat,rikkovat paikkoja ja hermoja,haisevat,vievät tilaa,tuovat järjettömän vastuutaakan elämään,sitovat jne jne..Eli kyllä niitä negoja puolia löytyy vaikka kuinka, mutta yks positiivinen kumoaa ne keikki; NE VAAN ON NIIN IHANII!
Niin ja tosin lapsi kasvaa joskus aikuiseks,koira ei....
Hei!
Samojen ajatusten kanssa painiskelen oikeastaan jatkuvasti!
Tykkään kyllä lapsista, sillä lähipiirissä on useita sukulaislapsia ja rakastan heidän kanssaan leikkimistä ja peuhaamista, mutta jossain syvällä sopukoissani rakastan myös sitä rauhaa, kun lapset ovat lähteneet. Jotenkin vain nautin hiljaisesta menosta ja omasta elämäntahdistani, enkä todellakaan kaipaa kakkavaippoja ja liian aikaisia aamuja. :D
Ja mietin myös, että millaisia me olisimme vanhempina: miten kasvattaa lapsesta tasapainoinen ihminen, joka pärjää omillaan tässä yhteiskunnassa? Olemmeko itse hyviä esimerkkejä? Miten selvitä, jos tulee vakava sairaus/kuolema/vamma? Miten pitää parisuhde kunnossa kaiken keskellä? Ja miten rahat riittävät?
Toisaalta biologinen kello tikittää pahasti (olen vielä alle 30-vuotias) ja tiedän, että pikapuoliin "pitäisi alkaa hankkimaan", jos lapsia joskus aikoo saada. Ei tästä nimittäin nuorennuta enää! Eikä lasten saaminenkaan ole niin itsestäänselvää.
Siinä mielessä kyllä haluan lapsia, että olisi omia jäkipolvia ja "vanhuudenturvaa". Olisi myös kurjaa huomata eläkeiässä, että onkin katkeroitunut muiden perheistä ja lastenlapsista.
Omat vanhempani juuri totesivat, että on hauskaa, kun käymme kaikki kyläilemässä, osa (vielä?) lapsettomia, osa lapsiperheellisiä... Ja kuulemma sen varjolla hankalatkin ajat jaksaa, kun tietää, että lapset kasvavat aikuisiksi ja hankkivat omia lapsiaan.
Lapsi/lapsia saa meille tulla, jos on tullakseen, mutta eipä ole vielä kuulunut. Mutta millään stressillä ja pakolla lasta ei hankita: se on sitten tämän tarinan ja meidän kohtalomme, jos jälkipolvia ei tule.
eivät ole aina eläimiin verrattavia olioita, niin uskon kyllä, että lisääntyminen on yksinkertaisesti ihmisilläkin vahva viettitoiminto.
Sen lisäksi se tuo elämään sellaista tunne-eoämän rikkautta, jota ei voi verrata mihinkään muuhun. Eli en yhdy keskustelijoihin, jotka vertaavat lapsia harrastukseen tai kilpikonnan hankintaan.
Lapsettomana elää tavallaan vain itselleen koko elämänsä. Elämän perimmäinen päätarkoitus on silloin omien tarpeiden tyydytys.
Lapsen vanhempana tämä teesi murtuu jo odotusaikana. Elämän pääasiaksi muodostuu jälkeläiset ja tätä kautta koko elämän jatkuvuuden turvaaminen.
Väheksyä ei myöskään pidä sitä laajaa toiminnan kirjoa ja sosiaalista verkkoa, jonka lapset tuovat mukanaan. Olen varma, että olisin huomattavasti yksipuolisempi ihminen ilman kolmea lastani ja heidän kanssaan koettuja myötä- ja vastoinkäymisiä.
Lasten haluamista ei mielestäni tarvitse mitenkään perustella. Se on luonnollista kuten hengittäminen. Pikemminkin se, ettei missään tapauksessa halua lapsia on perustelemisen arvoinen asia. Ei ulkopuolisille, en tarkoita sitä, mutta itselleen.
Tunnen paljon katkeroituneita (etenkin naisia), jotka huomaavat viisikymppisenä olevansa paitsi jotain todella olennaista. Ikätoverit ympärillä odottelevat jo lapsenlapsia, samat riekkumiset ravintoloissa ja matkaillessa eivät enää yksinkertaisesti innosta. Kaksiossa on oudon tyhjää, jouluna ei aina tiedä mihin menisi.
Menopaussin masennusoireet ovat tutkimusten mukaan todella paljon yleisemmät lapsettomilla naisilla. Joten ei ihan tyhjästä nyhjästy tämä juttu.
suunnitellut raskautta, mutta kun sitten lapsi oli tulossa, en voinut kuin yrittää mahdollisimman hyvin elää niin, että lapsellani olisi jo vatsassani hyvä olla. Se oli tärkeä jo ennen syntymäänsä ja nyt syntymänsä jälkeen jokapäiväinen ilon aihe, jota kohtaan saan tuntea aivan uudenlaisia rakkauden tunteita.
En siis "hankkinut" lasta, "sain" sen.
Niinpä niin: lapsettomat ovat itsekkäitä baarissariekkujia, joita odottaa katkera ja yksinäinen vanhuus. Juuri tällaisia stereotypioita vastaan vapaaehtoisesti lapsettomat naiset saavat taistella vuodesta toiseen. Ja vielä 2000-luvulla.
Onko onnellinen ja seesteinen parisuhde ilman lapsia sula mahdottomuus? Mielestäni ei, elän sitä joka päivä -omasta tahdostani.
Ymmärrän kyllä pointin, että saattaa olla sitten vanhempana katkera, jos ei ole lapsia tai lapsenlapsia, mutta sehän riippuu siitä, miten asian ajattelee omassa päässään. Jokaisen pitää elää elämänsä niillä eväillä, jotka on annettu, muuten elämä menee hukkaan.
Mielestäni näistä ajatuksista kuitenkin paistaa läpi jonkinlainen ajattelutapa, että lapset olisivat jotain olennaista ja itsestäänselvää. Entä sitten, jos joku ei todellakaan saa lapsia haluamisesta huolimatta? Jostainhan se elämänilo pitää hankkia. Se on vain hankalaa, jos suurin osa tutuista korostaa perheen tärkeyttä. Tietysti lapsia omaavat ihmisetkin ymmärtävät sen, ettei lapsia niin vain hankita. Kaikki eivät vain saa haluamaansa.
Vaikkei Suomi olekaan ehkä niin perhekeskeinen maa kuin jotkut muut, niin täälläkin korostuu mielestäni aivan liikaa ydinperhe tai vähintään parisuhteet. Tuntuu, että ystävyyssuhteet jäävät vähemmälle huomiolle tai ovat loppujen lopuksi kovin pinnallisia.
Jos on vaikka joku juhlapäivä, niin moniko kutsuu yksinäisiä ihmisiä luokseen? Pitäisi muistaa, ettei kaikilla ole puolisoa, lapsia ja sukulaisia... Jäljelle jää ystävät, jos niitä on ja jos he välittävät. Silti yleensä oma perhe menee muiden ihmissuhteiden edelle.
Olisi hyvä, jos ihmiset jaksaisivat miettiä muitakin ihmissuhteita kuin parisuhdettaan tai ydinperhettään. Nykyään tuntuu, ettei ole mitään muita ihmissuhteita kuin nuo kaksi pääkohdetta.
Nuorilla korostuvat kaverisuhteet, mutta kummasti kaverit unohtuvat, kun joku (nainen) kaveriporukasta rakastuu! Mikä siinä on, että miehet eivät yleensä jätä kavereitaan, mutta naiset jättävät? Sitten naiset istuvat yksin kotona odottamassa omaa miestään kotiin saapuvaksi.
Tämä välinpitämättömyys ystävien suhteen ei tietysti päde kaikkiin, mutta tällaisia ilmiöitä olen ollut havainnoivinani.
Ei ihme, että ihmisiä ahdistaa, kun ainoat tavoiteltavat ihmissuhteet ovat puolison löytäminen ja ehkä lapset tulevat siinä sivussa. Kaverit ja ystävät ovat lähinnä vain ajankulua ja viihdykettä, jotka voi unohtaa...
"Lapsettomana elää tavallaan vain itselleen koko elämänsä. Elämän perimmäinen päätarkoitus on silloin omien tarpeiden tyydytys."
Millä hiton oikeudella sinä tuollaisia latelet? Sinulla ei voi olla mitään käsitystä siitä, miten esim. minä elän elämäni, ja elänkö sen vain omalle itselleni ja hedonismille. Ja äiti tai isäkö ei koskaan ole itsekäs? Voi hyrysysy mitä paskaa.
Laitapa vielä tähän siitä tutkimuksesta, jonka mukaan lapsettomilla on pahemmat menopaussioireet. Siskoni on gynekologi, ja itsekin vaihdevuosissa, eikä ole ollenkaan samaa mieltä kanssasi.
>>>Lapsettomana elää tavallaan vain itselleen koko elämänsä. Elämän perimmäinen päätarkoitus on silloin omien tarpeiden tyydytys.>>>
Täytyy sanoa, että tämä riippuu täysin ihmisestä. Onhan jotkut naimattomat ja lapsettomat uhranneet koko elämänsä jollekin yleishyödylliselle työlle.
Kärjistäen: Täytyyhän jonkun tehdä ne asiat, joita perheelliset ja pariutuneet eivät ehdi tekemään... kuten lähteä ex-tempore katastrofi-alueille pelastamaan ihmisiä useiksi kuukausiksi. :)
Kuten aiemmassa viestissä sanoinkin, ihmisten pitäisi ajatella myös muita ihmisiä kuin omaa puolisoaan, lapsiaan jne. Maailmassa on paljon muitakin ihmisiä, joilla ei ole ketään... tai on, mutta tarvitsee myös muita ihmisiä kuten ystäviä.
Olisi aika ikävää, jos jonkun koko elämäntarkoitus olisi tavoitella vain puolisoa ja perhettä, ja pitää perheensä tyytyväisenä. Ajatelkaa, miten ahdistuneita jotkut ihmiset ovat, kun eivät löydä puolisoa tai saa lapsia yrityksistä huolimatta.
Ne, jotka ovat oikeasti yksinäisiä voivat olla eri mieltä siitä, miten upeeta-mahtavaa on ajatella aina vain itseään, hoitaa itsensä, kun kukaan suvun ulkopuolinen henkilö ei auta, koska kaikilla on oma perhe eikä aktiivista huomiota riitä kuin omalle perheelle ja ehkä parille lähikaverille silloin tällöin...
minusta se, elääkö itsekkäästi vain omaan napaansa tuijottaen ei ole kiinni siitä, onko henkilöllä lapsia vai ei.
vielä siitä vaihdevuositutkimuksesta. Kiinnostaa.
mikään mielipide, vaan tutkimustulos. Jos jaksan voin linkittää tänne kyseiset tutkimukset, mutta googlettamista se vaatii nyt ensin..
Eihän kukaan väitä, että jokaisen yksilön kohdalla on juuri tätä katkeroitumista...Mutta kyllähän se on yleisempää lapsettomien kohdalla.
Eivät nämä "vanhapiika" -puheet ihan tyhjästä tule.
Kyllä se kireänutturainen, naapureitaan kyyläävä, verhon takaa tirkistelevä eukko on huomattavasti todennäköisemmin lapseton kuin monen lapsen äiti ja vielä useamman mummi.
Silloin on paljon muutakin ajateltavaa kuin naapurin opiskelijapojan parveketupakointi ja musiikin kuuntelu. Ai niin..ja sen naapurin eläkeläispapan kapakassa käynnit ja uusi naissuhde..huih!
Ihan sillä samalla oikeudella latelen kuin kaikki muutkin tänne kirjoittavat.
Jokamiehen oikeudella. Tee rikosilmoitus, jos koet, että minulla ei tähän ole oikeutta.
Mistä päättelet, että katkeruus on yleisempää lapsettomien vanhusten keskuudessa? Mistä sinä tiedät, onko sillä naapurin kyylä-mummulla lapsia vai ei?
Mitäpä, jos sillä on vaikka viisi lasta ja kymmenen lastenlasta, jotka eivät vain ehdi tai viitsi mummo-parkaa käydä katsomassa. Siinäpä vasta ainekset katkeroitumiseen! Etenkin jos lapsensa on tehnyt ajatuksella, että niistä on sitten seuraa ja turvaa vanhuudenpäivinä.
Vapaaehtoisesti lapseton kyllä varmasti tiedostaa valintaa tehdessään, että sitten vanhuksena ei ole niitä lapsenlapsia seurakoirina. Mutta miksi he katkeroituisivat tietoisesta valinnastaan? Tahattomasti lapsettomat ovat toki asia erikseen, heillä on varmasti rankkaa elää vanhuus ilman lapsia.
Ja ole kanssasi täysin samaa mieltä ystävien merkityksestä. Mielestäni tässä ketjussa on kuitenkin kyse lasten hankkimisesta/hankkimatta jättämisestä, joka on täysin riippumaton muista ystävyyssuhteista.
ihmisellä ei ole oikeutta halveksia tuntemattoman ihmisen elämäntapaa, ja väittää hänestä asioita, jotka eivät ole totta.
Jos katsot sen oikeudeksesi, niin sitten olen surullinen lastesi puolesta, enkä oikeastaan välitä keskustella kanssasi. Maailmassa on parempaakin seuraa.
Inhottaa tuollaiset stereostypiat. Anoppini esim. sanoo aina, jos puhutaan jostain hankalasta naispuolisesta henkilöstä, että "se on varmaan vanhapiika". Minusta se on vastenmielistä, suorasataan törkeää!
Ja todellakin: Suomi on täynnä yksinäisiä vanhuksia. Suurimmalla osalla heistä on lapsia. Minä esim. käyn paljon mieluummin kylässä lapsettoman tätini luona, kuin isoäitini. (Jälkimmäinen on kyllä jo kuollut) Ihan siitä syystä, että tätini on hauska ja lämmin ihminen, toisin kuin isoäitini oli.
laittaa sen linkin tänne? Olen tosiaan keskustellut asiasta asiantuntijan kanssa, sekä myös googlannut. Kumpikin lähde on sitä mieltä, että vaihdevuosivaivat ovat yleisempiä synnyttäneillä kuin ei-synnyttäneillä.
Esim. rintasyöpä on toki yleisempi synnyttämättömillä, mutta sitä ei lasketa vaihdevuosioireeksi.
Kyse oli muistaakseni pelkästä masennuksesta, ei välttämättä muista vaihdevuosivaivoista.
Palaan, jos löydän sen.
ei tarvitse olla surullinen. Suomen kärkeä parissakin asiassa, kivoja ja tasapainoisia. Tunnetaan naapurustossa "hienoina lapsina".
Voin antaa nettiosoitteeni, jos haluat. En ole ollenkaan niin huonoa seuraa kuin ehkä ajattelet.
hyvä pointti! Todella hyvä kirjoitus, sillä kaikki eivät todellakaan sovi vanhemmiksi eikä edes parisuhteeseen. Itselläni on perhe ja mies, mutta en voi sanoa sopivani ainakaan parisuhteeseen. Sitten jos ero vaikka tulee (syystä että liitot ovat niin hemmetin hankalia), jää taas yksi rikkoinainen perhe nuolemaan haavojaan.
Mielestäni meidän tulisi todellakin olla oikeasti suvaitsevaisia. Suvaita erilaiset ihmiset. Nyky-yhteiskunnassa suvaitsevaisuus luetaan sellaiseksi, että pitää hyväksyä porno, tupakointi ja vaikkapa pettäminenkin- jonkun kun vaan on vaikea elää suhteessa-kuulemma. Tupakoitsijat siis penäävät suvaitsevaisuutta ERILAISIA ihmisiä kohtaan- siis heitä, jotka savustavat allergikkoja. Omaatuntoa ei enää kuunnella, sillä se kyllä kertoo, mikä on eettisesti ja moraalisesti oikein tai mikä väärin. Se kertoo sen siitä huolimatta, haluammeko me uskoa siihen. Sen voi toki vaientaa, mutta mielestäni juuri toisen ihmisen kuunteleminen omana puhtaana itsenään haavoineen kaikkineen, on oikeaa suvaitsevaisuutta. Kuten yllä kerrottu. Miksi kaikkien pitäisi elää juuri tiettyä mallia? Onko ihminen, joka ei tietoisesti hanki lapsia kylmempi kuin vanhempi, joka laiminlyö lastaan; ei anna rakkautta tms tai jopa pahoinpitelee?
On toden totta tuo, että naiselle (poikkeus vahvistaa säännön) on se yksi ja ainoa Oikea ystävä, mies. Olen tämän niin usein kokenut itsekin, vaikka parisuhteessa elänkin. Mutta vaikka olen apua hätäni hetkellä huutanut, apuun on tullut vain ystävä, jolla ei puolisoa tai perhettä ole. Muilla ei ollut aikaa. Itselläni on aina aikaa ystäville, vaikka koenkin aika harvoin saaneeni jotain.
asiasta sellaisen puolen, että kun minulle on aina ystävät olleet hirveän tärkeitä, niin en ole heitä ikinä hylännyt, olin sitten parisuhteessa tai en. Minulla jostain syystä on aina aikaa ihmisille, jos he sitä tarvitsevat. Jos ystävä haluaa apua tai muuten vain seuraa, niin kyllä siinä siivoaminen jää kakkoseksi. Sen voi hoitaa huomennakin. Ja lapsi kulkee kyllä mukana, kunhan ei baariin odoteta (sekö siinä onkin ongelmana, että minusta ei enää saa helposti ryyppyseuraa?).
Ystävistäni en ikävä kyllä voi sanoa samaa. Kummasti yhteydenotto unohtuu, kun on uusi hoito löytynyt. Sitten kun ero tulee kuukauden päästä, niin kas kummaa, taas löytyy aikaa minulle ja onhan minut hyvä pitää siksikin varalla, että saa kariutuneen suhteen jälkeen tilittää, mitä kaikkea vikaa siinä exässä taas olikaan...
Vaikka olen itse perheellinen, suurin osa ystävistäni on sinkkuja tai ainakin lapsettomia. Jotkut heistä vain eivät ole enää olleet meikäläisestä kovin kiinnostuneita, kun sain lapsen (huolimatta siitä, että osaan edelleen keskustella muustakin kuin vaipan vaihdosta). Olen kutsunut kylään tai kysellyt, voinko mennä käymään, mutta kun ei sillä sinkulla enää olekaan aikaa tai sitten on joku muu este. Niin, että käy se näinkin päin. Harmittaa, että en ole sellainen, että unohtaisin kaverini, kun olen parisuhteessa. Olisi elämä varmaan paljon helpompaa kuin nyt, kun on tullut monen taholta hylätyksi, vaikka ei mielestään ole sitä mitenkään ansainnut... Kyllä varmasti suurin osa ihmisistä kaipaa perheen lisäksi myös ystäviä, vai olenko kummajainen?
Niin, on myös niitä sinkkukavereita, joiden kanssa on jotenkin tullut läheisemmäksi lapsen saamisen jälkeen. Kaikki eivät siis onneksi ole hävinneet kuvioista. Samoin olen huomannut, että on ihmisiä, joilla on aina aikaa toisille, vaikka olisi mies, työ, pienet lapset ja harrastuksiakin. Aina edes sen verran aikaa, että soittavat ja kysyvät, miten voit. Sitten on niitä, joilla ei luulisi olevan lainkaan niin paljon kiirettä, ja silti heiltä ei aikaa irtoa koskaan. Että taitaa olla ihan ihmistyypistä kiinni, miten toimii...
"Menopaussin masennusoireet ovat tutkimusten mukaan todella paljon yleisemmät lapsettomilla naisilla."
Mahtoikohan siinä tutkimuksessa olla eritelty vapaaehtoisesti lapsettomat ja tahtomattaan lapsettomat?
Voisin kuvitella että tahtomattaan lapseton masentuu kun asialle tulee "lopullinen piste". Useita vapaaehtoisesti lapsettomia (ja pirteitä & elämäniloisia ;) 40-70 -vuotiaita naisia tuntien on vaikea uskoa, että jos lapsettomuuden on tietoisesti valinnut, se alkaisi yks kaks niin kamalasti masentaa...
"Suomen kärkeä parissakin asiassa, kivoja ja tasapainoisia. Tunnetaan naapurustossa "hienoina lapsina"."
Ohhoh! Näin epäitsekästä jälkeläisillä pätemistä en olekaan vähään aikaan nähnyt :)
Eiköhän lapsen hankkiminen ole ihan luontaista jokaiselle eläinlajille, jokaisen lajin elämän tarkoitus on lisääntyminen ja omien geenien jatkaminen. Ihmisillä on nykyään mahdollisuus päättää itse haluavatko he lisääntyä vai ei, on hyvät ehkäisyvälineet eikä lapsia tarvita enää vanhuuden turvaksi. Entisaikojen naisella elämä oli toista, naimisiin oli mentävä ja siinä sivussa ne lapset sitten tulivat ilman sen kummempia miettimisiä. Nykyajan ihmiset elävät paljon itsekkäämpää elämää ja lapset koetaa usein rajoitteeksi. Minä luulen että se on suurin syy jättää lapset hankkimatta eli niistä on liikaa vaivaa.
Itse en ollut aikonut lapsia hankkia, mutta kuitenkin tulin vahingossa raskaaksi. Se olikin elämäni paras vahinko. Kyllä lapsista on paljon iloa vaikka on paljon vaivaakin. Nyt ymmärrän täysin miksi lapsia hankitaan. Harvalle lapsi on niin iso rasite että sen saaminen kaduttaisi.
elävää, olemassa olevaa ihmistä katua?
näin, että henkilö, jolla jo on lapsia, on jäävi arvioimaan lastenteon järkevyytä tai mielekkyyttä. Lisääntymisen tärkeys riippuu paljon omasta maailmankuvastakin.
Äitini on monta kertaa sanonut katuvansa sitä, että teki lapsia. Mutta siihen aikaan se oli tapana, eikä hän voinut etukäteen tietää jäävänsä leskeksi varsin nuorena. Eihän meitä kadu, vaan harmittelee sitä, että olisi voinut elää elämänsä toisinkin. Parempaa äitiä en olisi voinut saada!
ihmiseen joka ei jaksa huolehtia lapsestaan, kyllä niitä on kuule paljon heitteille jätettyjä lapsukaisia, joiden äidit ja isät tekevät mieluummin jotain muuta kuin ovat lapsensa kanssa.
Varmaankin lapsien haluaminen johtuu useimmiten ihan tiedostamattomista biologisista ja sosiaalisista paineista. Hyvä, että olet pysähtynyt miettimään motiiveja. Kaikkien ihmisten kannattaisi miettiä asiaa ja ennen kaikkea lapsen kannalta. Lisäksi liian paljon syntyy vahingonlaukauksia. Ei kai tämä maailma niin huisin kiva paikka ole. Itse ajattelen niin, että se, joka lapsiaan rakastaa eniten, luopuu itsekkyydestä ja jättää heidät tekemättä.
biologisista ja sosiaalisista PAINEISTA? Mikä sitäpaitsi on biologinen paine? Miten olisi pikemminkin biologinen tarve tai syy.
Ihmiset ja eläimet kuitenkin ovat luonnostaan seksuaalisia, ja seksin alkuperäinen tarkoitus on nimenomaan lapsen siittäminen.
Itse ainakin kokisin elämäni "turhana", jos en saisi lapsia. Enkä todellakaan toivo, että vanhempani olisivat jättäneet minut tekemättä. Kyllä elämä on todella palkitsevaa suurimmaksi osin.
Olen osakseni samoja asiota pohtiva, mutta viime aikoina soppaan on tullut myös uusi näkökulma...
Olemme mieheni kanssa olleet nyt pari vuotta naimisissa ja avioliittomme on (leuhkimatta) niitä parhaita mitä olen koskaan nähnyt tai mistä olen kuullut!! Olemme äärimmäisen tiukka pari ja emme osaa kuvitellakkaan mitään ilman toista! Meille usein sanotaan että meitä on niin ilo katsella kun olemme aidosti onnellisen näköisiä! Tämä on ihanaa kuulla, koska on kiva tietää että se meistä myös se onni näkyy!!!
Ongelma on kuitenkin se, että olemme vauvapuheet ottaneet keskusteluihin aina sillon tällön ja nyt pelkään (pelkäämme) että lapsi voisi jotenkin negatiivisesi muuttaa meidän parisuhdettamme. Tiedän että lapsi muuttaa elämän täysin ja arki muuttuu, mutta suurin pelko on se, että ihana parisuhteemme kärsisi siitä jollain "ei-niin-hyvällä-tavalla",,,,,
Tämä kuulostaa taatusti taas jonkun mielestä itsekkäältä, mutta tämä on asia mitä meillä pähkäillään! En ole missään tapauksessa vielä valmis luopumaan tästä ihanasta kaksinelosta, mutta pikkuhiljaa olemme ruvenneet vauvaa miettimään!!!
Useinhan lapsi tuo ehjään ja hyvään avioliittoon vielä lisä-iloa, mutta joskus voi käydä toisinkin...
Mitenköhän tästä pääsee eteenpäin???
Meillä on lapsia, koska:
- Perhearvot ovat meille tärkeitä
- Tunsimme, että meillä on paljon rakkautta ja muuta annettavaa lapsille
- Olimme valmiita siirtymään elämässä seuraavaan vaiheeseen - siihen, jossa otetaan enemmän vastuuta ja ollaan enemmän antavana osapuolena
- Olimme saaneet mennä ja matkustella jo tarpeeksi eikä sillä elmällä ollut meille enää riittävästi annettavaa. Harrastuksia on vieläkin, mutta perhe on ykkösenä
- Lapset kääntävät katseen tulevaisuuteen ja saavat iloiselle mielelle. Kaikki vaiva ja surukin tulee monikertaisesti ilona ja onnellisuutena takaisin. Elämä on elämän makuista.
Itsekkäitä nämä päätökset ovat totta kai. On jo vanhanaikaista hokea sitä. Musta se on ihan luonnollista. Onhan lapsi elämän suurin asia (tai ainakin olisi hyvä olla).
Pätkääkään ei vaikuta se, hankkiiko joku muu lapsia tai ei. En ole ikinä tehnyt mitään päätöksiä muihin ihmisiin tai "sosiaalisiin paineisiin" peilaten. Olen tehnyt elämässä monia muita persoonallisia ratkaisuja (esim ammatinvalinta ja harrastukset) ja itsetuntoni riittää omien ratkaisujen tekemiseen. Myös sen, miten elää lasten kanssa, voi itse päättää vaikka lapsenhankinta sinällään on "perinteinen" päätös.
Noh, koska ihmisellä on lisääntymisvietti ja lapset on mukavia, luulisin.
Toinen hyvä syy on, että isänmaa tarvitsee uusia nuorukaisia ja neitosia.