Hei! Taas jälleen kerran tänään (vielä isänpäivänä) otin eron puheeksi mieheni kanssa. Asiat on taas pyörineet päässäni jo pidempään ja kun mieheni kysyi mistä olen pahalla tuulella, annoin tulla tuutin täydeltä. Tiedän, NIIN väärin, mutta kun tätä on jatkunut jo niin kauan ja mikään ei koskaan muutu.
Kerroin hänelle että nyt ei ole kuin kahdesta valita, joko erota heti tai sitten koittaa vielä terapian avulla. Mies totesi ettei terapiasta ole mitään hyötyä, johon minä että miten hän sen voi tietää kun ei olla koskaan yritetty. Jälleen kerran mies ei halunnut puhua ja jatkoi television katsomista. Sitten tuli 5-vuotias poikamme siihen ja oli pakko lopettaa puhuminen. Hetken kuluttua mieheni nousi, sanoi että peruuta kyläily (pariskunnan piti tulla meille) ja lähti pois. Nyt hän on muutaman tunnin ollut pois ja tietenkin ilman puhelinta. Ja mä kun haluaisin PUHUA!!!
En mä ole mikään viaton pulmunen, kaikkea muuta. Seksihalut olen menettänyt jo aikoja sitten ja kerran kuukaudessa säälipimppiä lukuunottamatta on kovin hiljaista makuuhuoneessa. Mä nalkutan ja marttyyrimäisesti teen kaikki kotityöt yksin. Niin niistä mä nalkutankin kun en ymmärrä miten mies haluaa vain kuluttaa nahkasohvamme pintaa ja selata tekstiteeveetä. Molemmat ollaan töissä, joten mun mielestä olisi reilua että tehtäisiin yhdessä myös kotitöitä. Mutta kun asiasta ollaan vuosien varrella sekä keskulteltu että "keskusteltu", eikä mikään muutu. Mä nalkutan ja mies ei tee kotitöitä. Jos joskus on täyttänyt tiskikoneen, niin melkein varpaita pitäisi suudella ja itkeä onnesta!!
Me tapellaan jatkuvasti, ollaan molemmat toisillemme katkeria vanhoista asioista, satsataan parisuhteeseen yhtä vähän (eli ei yhtään)ja myös kärsitään molemmat. Lempiriidanaiheemme on raha ja sen käyttö. Ja siitähän tapellaan miltei päivittäin.
Mä kaipaan läheisyyttä, edes joskus. Välillä menen mieheni luokse ja yritän halata. Mutta yritykseksi se jää, aina tulee jalkapalloa telkkarista tai jotain muuta yhtä tärkeää. Koskaan ei ole aikaa hellyydelle.
Emme käy missään yhdessä. Pari kertaa olen järjestänyt meille illan, ensin syömään, sitten elokuviin ja tarkoitus on ollut että sen jälkeen kotiin avaamaan punkkupullo ja keikuttamaan sänkyä. Mutta mies on ollut kaikesta naama norsunvitulla. Ruoka on ollut pahaa, leffa huono ja muutenkin tosi tylsää. Jostain syystä ei sitten ole itseä innostanut kotiin päästyä tehdä muuta kuin mennä sohvalle nukkumaan.
Kerran mentiin myös miehen ehdoilla.Eli syömään ja ryyppäämään ja tapaamaan miehen kavereita. Mies veti sellaiset lärvät että kaatoi laseja yms, kunnes talutin hänet taksiin ja kotiin. Ja taaskaan ei sänky keikkunut, paitsi hänen kännisestä öykkäröinnistä.
Mä rakastan taiteita ja musiikkia. Mieheni mielestä se on pelkkää paskaa. Mieheni rakastaa penkkiurheilua ja mun mielestä se on pelkkää paskaa. Mä haluaisin viettää iltoja pariskunnittain tai mennä mieheni kanssa juhlimaan. Mieheni mielestä se on pelkkää paskaa. Mies rakastaa vetää kalsarikännit tai vetää perseet kotibileissä. Ja mun mielestä on perseestä huolehtia siitä että se pääsee hengissä kotiin. Ja siis ihan oikeesti. Viimeksi en huolehtinut kun tanssein ystäväni kanssa. Hän häipyi T-paita päällään lumisateeseen toikkaroimaan. Oli miltei tunnin ulkona ennen kuin löydettiin ukko hytisemästä. Niin, enimmäkseen kuitenkin kalsarikännejä, sillä ollaan oltu yhdessä ulkona viimeisen kahden vuoden aikana 4 kertaa ja se on todella paljon verrattuna aikaisempiin vuosiin.
Häämatkalla oltiin ruotsinristeilyllä, sillä onhan se ihan järjetöntä tuhlata sellaiseen rahaan. Tavoite on, että jatketaan tätä helvetin pihiä ja persaukista elämää vielä kymmenen vuotta että ollaan sitten velattomia. Eipä olla oltu missään, eikä tehty mitään, mutta ollaan saatana velattomia!!!!!!
Asiaan: Ainoat syyt jatkaa 5 vuotta kestänyttä avioliittoa on tällä hetkellä yhteinen lapsemme, koiramme ja miehen perhe, joka on mulle todella tärkeä ja läheinen. Mä tunnen korkeintaan kaverillisia tunteita miestäni kohtaan. Me pystytään, ollaan aina pystytty, puhumaan. Siis ei oikeasti, mutta sellaisista yleisistä asioista. Kuten miten töissä meni jne. Ollaan kuin kaverit keskenään, jotka tosin tappelee oikein helvetisti.
Onko tässä mitään mieltä jatkaa?? Mä täytän ensi vuonna 30 ja jo vuosia olen miettinyt eroa. Mä olen itse ns. huonosta perheestä ja olen halunnut varjella meidän rakasta ja niin kovin herkkää poikaamme kaikelta pahalta. Tiedän että ero olisi kova paikka hänelle, siis suorastaan musertava. Hän palvoo isäänsä ja he hassuttelevat ja leikkivät aina yhdessä. Poika rakastaa niitä harvoja hetkiä kun halailemme mieheni kanssa. Hän tulee aina mukaan halaamaan ja lepertelee että koko perhe halaa. Poikani on mulle tärkeintä koko maailmassa ja hänen hyvinvointinsa menee kaiken edelle. Mutta pitäisikö meidän vanhempien ajatella myös itseämme? Olisiko lapsellammekin helpompaa jos ei tarvitsisi aina seurata vanhempien riitelyä?
Onko sitä aivan täydellisen epäonnistunut elämässään jos kolmenkympin kynnyksellä eroaa ja aloittaa tavallaan kaiken alusta? Taitaisin ollakin ainoa sinkku koko ystäväpiiristäni, mutta helvetinkö väliä?
Mä olen ihan oikeasti kaikesta niin rikki, että rauniot ei tahdo enää pysyä pystyssä, ei sitten millään.
Kerroin hänelle että nyt ei ole kuin kahdesta valita, joko erota heti tai sitten koittaa vielä terapian avulla. Mies totesi ettei terapiasta ole mitään hyötyä, johon minä että miten hän sen voi tietää kun ei olla koskaan yritetty. Jälleen kerran mies ei halunnut puhua ja jatkoi television katsomista. Sitten tuli 5-vuotias poikamme siihen ja oli pakko lopettaa puhuminen. Hetken kuluttua mieheni nousi, sanoi että peruuta kyläily (pariskunnan piti tulla meille) ja lähti pois. Nyt hän on muutaman tunnin ollut pois ja tietenkin ilman puhelinta. Ja mä kun haluaisin PUHUA!!!
En mä ole mikään viaton pulmunen, kaikkea muuta. Seksihalut olen menettänyt jo aikoja sitten ja kerran kuukaudessa säälipimppiä lukuunottamatta on kovin hiljaista makuuhuoneessa. Mä nalkutan ja marttyyrimäisesti teen kaikki kotityöt yksin. Niin niistä mä nalkutankin kun en ymmärrä miten mies haluaa vain kuluttaa nahkasohvamme pintaa ja selata tekstiteeveetä. Molemmat ollaan töissä, joten mun mielestä olisi reilua että tehtäisiin yhdessä myös kotitöitä. Mutta kun asiasta ollaan vuosien varrella sekä keskulteltu että "keskusteltu", eikä mikään muutu. Mä nalkutan ja mies ei tee kotitöitä. Jos joskus on täyttänyt tiskikoneen, niin melkein varpaita pitäisi suudella ja itkeä onnesta!!
Me tapellaan jatkuvasti, ollaan molemmat toisillemme katkeria vanhoista asioista, satsataan parisuhteeseen yhtä vähän (eli ei yhtään)ja myös kärsitään molemmat. Lempiriidanaiheemme on raha ja sen käyttö. Ja siitähän tapellaan miltei päivittäin.
Mä kaipaan läheisyyttä, edes joskus. Välillä menen mieheni luokse ja yritän halata. Mutta yritykseksi se jää, aina tulee jalkapalloa telkkarista tai jotain muuta yhtä tärkeää. Koskaan ei ole aikaa hellyydelle.
Emme käy missään yhdessä. Pari kertaa olen järjestänyt meille illan, ensin syömään, sitten elokuviin ja tarkoitus on ollut että sen jälkeen kotiin avaamaan punkkupullo ja keikuttamaan sänkyä. Mutta mies on ollut kaikesta naama norsunvitulla. Ruoka on ollut pahaa, leffa huono ja muutenkin tosi tylsää. Jostain syystä ei sitten ole itseä innostanut kotiin päästyä tehdä muuta kuin mennä sohvalle nukkumaan.
Kerran mentiin myös miehen ehdoilla.Eli syömään ja ryyppäämään ja tapaamaan miehen kavereita. Mies veti sellaiset lärvät että kaatoi laseja yms, kunnes talutin hänet taksiin ja kotiin. Ja taaskaan ei sänky keikkunut, paitsi hänen kännisestä öykkäröinnistä.
Mä rakastan taiteita ja musiikkia. Mieheni mielestä se on pelkkää paskaa. Mieheni rakastaa penkkiurheilua ja mun mielestä se on pelkkää paskaa. Mä haluaisin viettää iltoja pariskunnittain tai mennä mieheni kanssa juhlimaan. Mieheni mielestä se on pelkkää paskaa. Mies rakastaa vetää kalsarikännit tai vetää perseet kotibileissä. Ja mun mielestä on perseestä huolehtia siitä että se pääsee hengissä kotiin. Ja siis ihan oikeesti. Viimeksi en huolehtinut kun tanssein ystäväni kanssa. Hän häipyi T-paita päällään lumisateeseen toikkaroimaan. Oli miltei tunnin ulkona ennen kuin löydettiin ukko hytisemästä. Niin, enimmäkseen kuitenkin kalsarikännejä, sillä ollaan oltu yhdessä ulkona viimeisen kahden vuoden aikana 4 kertaa ja se on todella paljon verrattuna aikaisempiin vuosiin.
Häämatkalla oltiin ruotsinristeilyllä, sillä onhan se ihan järjetöntä tuhlata sellaiseen rahaan. Tavoite on, että jatketaan tätä helvetin pihiä ja persaukista elämää vielä kymmenen vuotta että ollaan sitten velattomia. Eipä olla oltu missään, eikä tehty mitään, mutta ollaan saatana velattomia!!!!!!
Asiaan: Ainoat syyt jatkaa 5 vuotta kestänyttä avioliittoa on tällä hetkellä yhteinen lapsemme, koiramme ja miehen perhe, joka on mulle todella tärkeä ja läheinen. Mä tunnen korkeintaan kaverillisia tunteita miestäni kohtaan. Me pystytään, ollaan aina pystytty, puhumaan. Siis ei oikeasti, mutta sellaisista yleisistä asioista. Kuten miten töissä meni jne. Ollaan kuin kaverit keskenään, jotka tosin tappelee oikein helvetisti.
Onko tässä mitään mieltä jatkaa?? Mä täytän ensi vuonna 30 ja jo vuosia olen miettinyt eroa. Mä olen itse ns. huonosta perheestä ja olen halunnut varjella meidän rakasta ja niin kovin herkkää poikaamme kaikelta pahalta. Tiedän että ero olisi kova paikka hänelle, siis suorastaan musertava. Hän palvoo isäänsä ja he hassuttelevat ja leikkivät aina yhdessä. Poika rakastaa niitä harvoja hetkiä kun halailemme mieheni kanssa. Hän tulee aina mukaan halaamaan ja lepertelee että koko perhe halaa. Poikani on mulle tärkeintä koko maailmassa ja hänen hyvinvointinsa menee kaiken edelle. Mutta pitäisikö meidän vanhempien ajatella myös itseämme? Olisiko lapsellammekin helpompaa jos ei tarvitsisi aina seurata vanhempien riitelyä?
Onko sitä aivan täydellisen epäonnistunut elämässään jos kolmenkympin kynnyksellä eroaa ja aloittaa tavallaan kaiken alusta? Taitaisin ollakin ainoa sinkku koko ystäväpiiristäni, mutta helvetinkö väliä?
Mä olen ihan oikeasti kaikesta niin rikki, että rauniot ei tahdo enää pysyä pystyssä, ei sitten millään.
Vastaukset 19
Vanhimmat
luin tuota kirjoitustasi niin tuli oma tilanteeni mieleen.
Elin lähes samanlaisessa tilanteessa kuin sinä.
Olimme lähinnä kavereita, mies paljon töissä ja kävi kotona syömässä ja nukkumassa.
Reilu 2 vuotta mietin asiaa, monta kertaa olisin halunnut keskustella asiasta mieheni kanssa, mutta hän oli joko niin väsynyt tai sitten oli töissä.
Eräänä iltana kun sain pojan nukkumaan ja mieheni tuli kotiin niin kerroin että haluan erota.
Tähän mieheni tuumasi että oletko aivan varma? Ja jos sinusta siltä tuntuu niin sitten erotaan...
Pitkään miettimisen syy oli poikamme joka oli 7-vuotias. Ja tietysti ne monituiset vuodet jotka elimme yhdessä onnellisenakin.
Mutta nyt virallisen eron myötä olen tullut siihen tulokseen että ei lasten takia ainakaan kannata jatkaa yhdessä oloa.
Poikamme onkin sanonut että äiti sinä olet mukava kun et suutu niin helposta...
Ja näinhän se on, olen onnellinen ja asumme pojan kanssa kahden.
(Exän kanssa eläessä olin pahalla tuulella jonka myös poikamme oli huomannut).
Exä on löytänyt nyt uuden naisystävän ja olen tyytyväinen hänen puolestaan, hän ei ehkä olisi kauaa osannut ollakkaan yksin.
En siis tällä halua usuttaa sinua eroamaan, vaan kerron lähinnä omia ajatuksiani ja tekojani.
Kannattaa kuitenkin tehdä jokin lopullinen päätös asialle, miettiminen ja pähkäily ei tee muuta kuin pahan mielen ym.
Toivotan sinulle onnea mitä sitten päätätkin tehdä!
Yksi onnellinen
Kirjoittaessa asioita miettii vähän enemmän kuin puheessa. Lukija saa tilaisuuden ottaa sisältö vastaan omaan tahtiin. Puherytmi ei nostata kiukkua ennenkuin asia on tajuttuna kun asian lukee paperilta. Tulosta vaikka tuo sun tekstisi luettavaksi miehellesi, kaikkea kannattaa kokeilla. Pohtikaa perimmäisiä toiveitanne paperille (vaihtoehto ammattiauttajille), jos sinne ei toinen suostu.
Keskustelkaa television passivoivasta vaikutuksesta perheeseen (miten ois olla ilman töllöä?). Töllö sitoo sohvalle tai sitten aviopuoliso (miehen ainoa oma nurkka kotona).
1. lopeta koira
2. ota kersa
3.nostakytkintä
4 vartut muutaman kuukauden toisessa osoitteessa johon miehesi ryömii polvillaan
...auta. Meillä on miehellä ollut kriisi aika kauan, ehkä jopa kohta neljä vuotta. Mukana masennusta, pettymystä elämään, minuunkin ja kaikkien kuviteltujen saavutusten suhteen turhautumista. Nyt hän on ottanut etäisyyttä ja elellyt poissa kotoa ajoittain. Minä hirvittävän ahdistuksen vallassa olen kirjoittanut hänelle vaikka kuinka monta kirjettä, rehellistä vuodatusta omasta olostani, avioliitostamme ja käsityksiäni hänestä. Raahasin hänet myös pariterapiaan, josta itse olen saanut tosi paljon. Nyt hän kutienkin kertoi, että hänen jo ennestään vähäiset positiiviset tunteensa minua kohtaan ovat näiden asioiden takia käyneet yhä vähäisemmiksi. Eli kaikkien kohdalla ei päde se, että mitä paremmin tuntee ja tietää toisen, sitä läheisemmäksi toinen muuttuu. Mukana lienee sitäkin, että hän kokee jotenkin huonommuutta, kun minä pystyisin kirjoittamaan vaikka sata sivua asioista, joista hän ei todellakaan osaa sanoa eikä tiedä mitään. Hän kokee ahdisteluna, kun kysyn häneltä tunteita ja käsityksiä, kun kaikki on hänelle ilmeisesti aika yhdentekevää ja toisaalta käsittämätöntä, siis omat tunteet ja niihin vaikuttavat asiat. Eroakaan hän ei ilmeisesti sitten ota, minä saan kuulemma ottaa, jos en kestä hänen tunteidensa kuolemista.
Nyt 99 % palstan lukijoista jo on sitä mieltä, että minun pitäisi kiireesti hakea eroa moisesta tunnekylmästä äijästä. Tulevaisuus ilman häntä ei kuitenkaan näytä lainkaan ruusuisemmalta kuin hänen kanssaan, koska olen jo siinä iässä, että mitään "uutta nuoruutta" on turha kuvitella. Lähipiirissä on riittävästi yksinhuoltajia ja eronneita, joiden elämä ei todellakaan ole kadehtimisen arvoista. Nyt isänpäivän kunniaksi päätinkin lopullisesti riisua vaaleanpunaiset silmälasit nokaltani ja alkaa sitten elää varsin realistista elämää: elelen hänen kanssaan kylmähkössä seksittömässä suhteessa, hoidan äidin ja vaimon rooleja, käyn töissä, opiskelen ja nautin elämästä sen verran kuin voin (luen kirjoja, käyn elokuvissa, joskus kaljalla, tapaan ystäviä) ja jätän tämän romanttisuushömpötyksen vähemmälle. Jos hän sitten joskus palaa miehekseni henkisesti, ottakoon minut sitten hyllyltä, jos se vielä onnistuu eli jos ne tunteet vielä sieltä haudan pohjalta löytyvät. Vähän lohduttaa se, että meillä sentään joka päivä ainakin toverillisesti halataan ja että lapset ovat tosi onnellisia, kun ei sitä kauan puhuttua eroa tulekaan. Itse kyllä toivon mukaan pärjäilen, ainakin toistaiseksi.
Mitäs tämmöisestä ajattelette, onko kellään kokemusta vastaavasta ?
Niitä on tullutkin sekä asiallisia että asiattomia, kiitos molemmista =).
Tulostin kirjoitukseni miehelleni, mutta en tiedä mitä mieltä hän siitä oli (ei olla puhuttu sanaakaan, toinen ala- ja toinen yläkerrassa).
Tuosta parisuhdeterapiasta haluaisin tietää lisääkin. Onko siitä ollut kenellekään apua? Mä haluaisin yrittää vielä sitä. Olisi sitten ainakin kaikkensa yrittänyt. Ja jos ei auta, niin sitten ero.
Ero on hirvittävän pelottava jo sanana. Mä pelkään jo valmiiksi tulevia sydänsuruja (niitähän tulee kai väistämättä vaikka itse olisikin lähtijä). Mä pelkään ihan kaikkea eroon liittyvää. Toisaalta tuntuisi jotenkin niin taivaalliselta olla ainoastaan itsestään ja lapsestaan vastuussa. Ei tarvitsisi pelätä tai miettiä toisen reaktioita asiasta kuin asiasta. Ei tarvitsisi siivota kuin omat jälkensä, huolehtia ainoastaan siitä että pojalla on ruokaa pöydässä päivittäin yms. yms. Olisi siis VAPAA!!!
Mutta sitten taas mietin että miten voisin olla niin helvetin itsekäs että hajottaisin perheemme, tallaisin avioliiton ikuisen rakastamisen lupauksen ja lähtisin tavallaan ilman syytä. Siis kun meillä ei ole väkivaltaa, ei pettämistä ja mieheni on hyvä isä pojallemme.
Mietin että mikä helkkari mua vaivaa, kun tämä ei mulle riitä. Olenko sitten vaan niin kypsymätön? Vai onko mulla oikeus vuosienkin yhdessäolon jälkeen saada edes joskus läheisyyttä ja hellyyttä? Mä haluaisin niin kovasti sen tunteen itselleni että me tavallaan kuulutaan yhdessä. Että mä HALUAN olla mieheni kanssa ja mieheni HALUAA olla mun kanssani. Ei niin että PAKKO pysyä yhdessä kun kerran lupasi niin alttarilla.
Mä tiedän että jokaisen onnellisen parisuhteen eteen täytyy tehdä töitä, mutta onko silloin jo peli menetetty kun joutuu tekemään töitä jo sen eteen ettei heti häivy. Että tosiaan pakottaa itsensä pysymään liitossa.
Voi helevetin helevetti tämmöistä marinaa ja valitusta!!!
En oikein osaa sanoa mielipidettäni tilanteeseesi. Tavallaan pelkään niin valtavasti että tuo on myös minun tulevaisuuteni. En tiedä minkä ikäinen olet, mutta mieheni vanhempien kohdalla olen nähnyt miten he edelleen taistelevat kaikesta ja elävät todella kylmää liittoa. Ja sitä juuri kauhulla odotan meidänkin kohdallamme. Kai ne kulmat olisi jo hioutunut jos olisivat hioutuakseen.
Itse olen nyt 29-vuotias, enkä tunne olevani ikäloppu. Jotenkin ajattelen että mulla olisi vielä mahdollisuuksia siihen "toiseen nuoruuteenkin".Ja toisaalta tuntuu etten enää ikinä huolisi yhtään miestä elämääni, paitsi väliaikaisesti vällyjä lämmittämään.
Teillä on kuitenkin edes näennäistä hellyyttä suhteessanne halauksien muodossa. Meiltä tosiaan puuttuu nykyisin nekin kokonaan. Ja aina niin että minä teen aloitteen ja mieheni tekosyyllä tai toisella torjuu sen. Mä kerroinkin joskus miehelleni että joskus vielä heikko luonteeni antaa periksi ja haen sitä hellyyttä jostain muualta. Mä oikeesti saattaisin pettää miestäni ihan vaan sen takia että saisin kosketusta ja läheisyyttä joltakin. Vielä en ole sitä tehnyt, mutta houkutuksia on kyllä ollut.
Mutta se mistä olen sulle suorastaan kateellinen on se, että sä olet kuitenkin päättänyt mitä tehdä ja toimia sen mukaisesti. Multa puuttuu just se päätös ja siksi pähkäilen asioita vuodesta toiseen. Ja meilläkin tää tilanne on jatkunut jo todella pitkään, oikeastaan puolet koko yhdessäolomme ajasta!!
Sä teet niin miten parhaaksi tunnet. Jos päätös olla eroamatta on se mitä haluat, niin vähänkös väliä mitä muut siitä ajattelevat. Mutta muista kuitenkin ettei ole olemassa sellaista ikää, missä ei voisi aloittaa uudestaan. Siihen on kai aina mahdollisuus.
Kyllä vaan, jotenkin helpottaa, kun on tehnyt päätöksen, vaikka se ehkä onkin väliaikainen ja olo taas jossain vaiheessa pahenee. Nyt tuntuu vähän siltä kuin olisi vanhus ja elämä olisi ohi, vaikka nyt olenkin "vain" 47-vuotias, joskin siis voisin olla äitisi. Rohkeutta ei enää olisi alkaa edes yrittää kenenkään kanssa mitään vakavampaa eikä ainakaan asua saman katon alla.
En oikeastaan kaipaakaan niinkään neuvoja vaan ajatuksia, joita muissa ehkä herää moisesta "ryhdynpä muumioksi"-päätöksestä, ihan akateemisen keskustelunkin nimissä. Ehkä tämä on vastavoima siihen hämmennykseen, jota mieheni minussa herättää. Ja sitä jumalatonta ikävää, joka herää, kun olen erossa hänestä. Taidan vain karttaa kurjia tunteita tai pelätä, että niiden kurjien tunteiden jälkeen ei tulekaan enää muuta kuin lisää kurjia tunteita. Mieheni tarjoaa siis ristiriitaa siinä, että koko ajan jauhaa, ettei rakasta minua, mutta on silti ystävällinen, halaa välillä tuttavallisesti ja puhuu kaikesta kanssani ynnä on yrittämässä nyt elää ihmisiksi suhteessa meihin: ilmoittaa, milloin tulee ja menee ja missä on sekä vastaa soittoihini ja soittaa välillä itsekin pitkien työpäiviensä aikana.
Pariterapia siis auttoi minua, kun terapeutti ihan suoraan sanoi, että minä olin "oikeassa" tai terveempi, sitoutuneempi, selkeämpi osapuoli, kun taas mieheni sai nokilleen eikä kestänyt saamiaan kritiikkejä. Ei taida miesparkani olla kovin vahva, minkä terapeutti ilmeisesti arvioi väärin johtuen mieheni korkeasta koulutuksesta ym saavutuksista. Jatkossa taidan käydä siellä yksin, sillä tosi hyvää tekee, kun joku ymmärtää pointtini ja voinee nyt ymmärtää tämän vanhukseksiryhtymisratkaisunikin.
Selkeydestäni ei kannata kateutta kantaa, koska niitä on ollut monia, sisällöltään erilaisia. Milloin vankka päätös erota, milloin taas jatkamista lasten takia. Nyt siis tämä, jota ei ehkä kauan kestä, tai pää ei kestä.
Mutta helpottaa se aina hetkeksi. Jaksamista sinulle ja toivon kohdallesi hyvää ratkaisua. Sinulla on vielä elämää edessä paljon.
Rakautta on myös antaa toiselle vapaus.
Ihan oikeasti on turha tuhlata omat voimavarat muiden puolesta , vaikkakin olisivat lapsi ja mies.
Elät vai yhden elämän , ota siis ohjat käsiisi , ja tee siitä elämisen arvoinen !
Onpa paha lukea teidän kirjoituksianne. Ovat kuin omasta elämästäni.Olen 53 ja samanlaista elämää elänyt nyt noin 6 vuotta , yhdessä ollaan oltu 12 vuotta ja se vaan meni pikkuhiljaa sitten sellaiseen sisko ja veli touhuun , mutta ei ilman riitaa ja katkeruutta. Olin vain liian laiska sitten kuitenkin ja lopuksi ajattelin että hyvä on ollaan sitten näin. Kyllä nuoremmille antaisin neuvon että älkää ruvetko kestämään. Kyllä elämässä pitäisi olla rakkautta miehen ja naisen välillä. Olen vain ajatellutkin että kai tästä kohta joutaa kuollakkin kun ei ole muuta kun työ ja ruuanlaitto elämänä. Olen kyllä käynyt aina jossain mutta aina yksin..Ostosreissu tehtiin viime lauvantaina ja sitä suunniteltiin 2 viikkoa, oltiin 5 tuntia reissussa. Lopulta kotona, molemmat ihan poikki. En ole koskaan ollut mikään soppailija joten siinä suhteessa me sovitaan kyllä yhteen. Suudelmaa saan jos itse suutelen. Ei kai sitten kkehtaa sitä kieltää. Nukutaan eri sängyssä, minulle sekin kai sitten sopii koska kuorsaamme molemmat...Siinäkin yksi syy miksen edes voisi hakea uutta miestä...Lapset on aikuisia kaikki eivätkä edes yhteisiä. Sukulaisistani ei tykkää mutta en ole vaatinutkaan. Joskus aina ihmettelen kuka on se mies jonka kanssa elän koska on sellainen tuppisuu..Minä paasaan politiikkaa ja kaiken mailman asioita mutta en yhtään tiedä mitä hän ajattelee asioista, voisin jopa yllättyä jos joskus avaisi sanaisen arkkunsa.Aikoinaan ajattelin että on niin viisas kun ei turhia höpötä sitten aloin pelätä että on niin tyhmä ettei ole mitään sanottavaa. Nykyään tiedän että pelkoni olikin aivan aiheellinen.. Jos joskus jotain sanoo niin en oikeastaan edes ymmärrä mitä hän tahtoo tarkoittaa..Onneksi minulla on huumorintajua , kun hän joskus yrittää kiukutella niin pistän kaikki läskiksi ja sentään saan hänet nauraamaan..Ihan vain sen takia että en millään jaksa riidellä hänen kanssaan..Olen kai sitten kauhea manipuloija oikeastaa..Mutta näin meillä. En suosittele kenellekkään. Kyllä olisi mukavaa kun olis kulta jonka kanssa voisi halia ja tehdä kaikkea kivaa. Niinkuin joku tuolla taisi sanoakkin meillä on vain yksi elämä...Henkilökohtaisesti ajattelen että onneksi tuli nuorena "elettyä"..
Tarinat ovat kovin tuttuja myös mulle. Olen 38 -vuotias, kahden pienen lapsen äiti. Olimme yhdessä vajaat 10 vuotta ennen lapsia ja jos olisin tajunnut merkit, en olisi lapsia mieheni kanssa tehnyt. Mieheni ei juo, ei harrasta, ei oikeastaan tee juuri mitään muuta, kuin maksaa puolet laskuista ja hoitaa lapsia silloin kun itse en ole paikalla. Ehkä se on jo paljon? Itsekään en tosin saisi mitään tehdä (sillä silloin en ole paikan päällä pyörittämässä huushollia).
Terapiassa kävimme, mutta meille kävi vähän samalla tavalla kuin yllä joku kirjoitti. Mieheni sai aika paljon palautetta ja minä "puhtaat paperit". Nyt olen käynnyt yksin, sillä mieheni ei enää sen jälkeen suostunut tulemaan. (tosin ei hän sitä ääneen sanonut, alkoi vaan keksimään tekosyitä, ettei pääse mukaan ja lopulta kun pistin selän seinää vasten, kertoi ettei ole ollut aikomustakaan enää osallistua moiseen humpuukiin).
Olen kokeillut parin vuoden aikana kaikkea: hommasin rakastajan (en suosittele kenellekään, oli se sellaista vuoristorataa), aloin harrastamaan mieheni ulinasta huolimatta, jätin kotitöitä tekemättä (tämäkin oli huono vaihtoehto, sillä kärsin siitä ainoastaan itse) ja aloin systemaattisesti työntämään töitä miehelleni (vie lapsi lääkäriin - imuroi yms)
Tällä hetkellä olen sitä mieltä, että vain pitkitän eroon päätymistä. Mieheni on imenyt minusta voimat tapella ja siksi nyt on käynnissä voimien keruu. Mutta joku pieni otus sisälläni elättelee toivoa, että ehkä tämä tästä... lapset kasvavat ja elämä helpottuu. Ehkä tällä pitkittämisellä saan aikaiseksi sen, että tunteet heräävät uudestaan ja saan annettua anteeksi nämä paskat vuodet. Ihan typerältähän tuo haaveajattelu vaikuttaa näin kirjoitettuna, mutta toisaalta kun arjessa ei ole mitään täysin sietämätöntä (väkivalta tms), niin sitä vaan taantuu tähän. Ehkä tämän ihmeellisempää ei minulle (meille) ole tarjolla tässä elämässä?
Kommentti sulla =). Ja pitää ihan paikkansa! Ehkä mä uskallankin kerätä rohkeuteni ja tehdä suuria päätöksiä...mutta en vielä tänään.
Päätös on varmasti vaikea. Se ottaa aikansa ja niin kauan kuin et saa päätöstä tehtyä, et vain ole siihen valmis.
Minä tein päätöksen ja otin eron. Olo on ollut syntisen hyvä, vaikka joudumme vielä exän kanssa asumaan samassa talossa niin kauan, että talo saadaan myytyä. Askel on nyt jo keveämpi ja jotenkin on vain helpompi hengittää. Exän touhut eivät enää edes ärsytä niin kuin ennen, sillä tiedän, että kohta ei tarvitse katsoa eikä kuulla päivääkään. Olo on välillä kuin lomaa odotellessa. Ja lomalta normaalielämä sellaisen itsekkään oman tien kulkijan kanssa elämisen jälkeen tuntuukin.
Odota ja katso. Jonain päivänä tiedät, joko lähteväsi tai jääväsi.
vapaastihengittäväksi!!! Muumiokääreet sain vihdoinkin viiskymppisenä repäistyä... -jo lähes aikuiset lapsetkin huokaisivat helpotuksesta. Ei koskaan ole liian myöhäistä aloittaa uudelleen. Kolmenkymmenen vuoden yksinäisyys avioliitossa Luojan kiitos takana...ja ehkäpä nyt vasta olin kypsä tähän uuteen ihanaan vapauteen!
Voi kun oliskin joskus päässyt kokemaan millaista on elää avioliitossa vielä viiskymppisenä, tai edes 4-kymppisenä, tai edes 10 avioliittovuoden jälkeen. Oon nyt ollut naimisissa kolme vuotta risat ja mies on ihan perseestä. Siitä on tullut ilkeä, pihtari (seksi), itsekäs, välinpitämätön ja lapsellinen. Sellanen se ei ollut kun maistraatista ulos käveltiin. Eikä sitä ennen - ei kai muuten maistraattiin kolmen vuoden avoliiton jälkeen oltais mentykään. Mikä miehen muutti? Minäkin olen muuttunut tottakai. Pitkään yritin hyvällä, niinkuin äiti olis lohduttanut lasta ja pyytänyt sovintoa. Sit vaan tuli siihen loppu. Ei jaksa olla AINA se joka aloittaa sovittelun ja tasoittelun etenkin kun ei tiedä mitä on tehnyt itse väärin eikä toinen kerro. Miehellä on takana 15 vuotinen avioliitto joka loppui vuosikausien riitelyn jälkeen. Mulle jäi sellanen kuva että sen vaimo olis ollut hankala, Nykyään rohkenen epäillä. Oon yrittäny puhua asiallisesti ja sovussa sen entisestä aviksesta ja niiden väleistä silleen neutraalisti mutta ei onnistu. Voin kuvitella kuinka meidänkin ero tulee olemaan mun syy, kun minä oon hankala ja veemäinen. Muistan kyllä millanen mies oli kun tavattiin ja alettiin seurustella. Muistan pari ensimmäistä ihanaa vuotta. Sitten kai alettiin asettua mutta ihanaa se silti oli. Siviilisääty taisi muuttaa kaiken. Minä kun kuvittelin että avioliitossa voidaan elää aivan kuten ennen sitä mutta nähtävästi miehen mielestä avioliitto = eletään erillistä elämää. Sopii mulle kunhan myös osoite on eri. Muutan pois. Ottakoon eron jos haluaa. Minä haen eroa ellei 2 vuoteen ole mitään tapahtunut. Muuten mulle sama ollaanko naimisissa vai erottu kunhan ei tarvitse ikinä enää sen miehen kanssa elää, eikä mielellään kenenkään muunkaan. Tässä iässä en enää kuvittele tapaavani ketään kunnollista ja ihanaa miestä jonka kanssa voisi loppuelämän viettää. En enää lankea ihanuuksiin vaan pyrin sellasista eroon ennen rakastumista.
Kyllä,päätös on todella vaikea. Mutta surullista on, että päätös ei ole niinkään miehen takia vaikea (siis tunteiden yms), vaan ympärillä olevien läheisten takia. Niin ja sillä tavalla myös miehen takia, että pelkään miten hän kestää eron. Vaikka toisaalta tiedän että kyllä hänkin sitä eroa on todellakin ajatellut ja useamman kerran.
Viikonloppuna olisi nyt tarkoitus puhua asioista, mutta mä olen huolissani omasta mielialastani. Mua ei nimittäin enää edes kiinnostaisi puhua koko asiasta, vaan tilata vaan ne eropaperit ja lopettaa tää pelleily. Musta tuntuu että mä ihan oikeasti olen varma päätöksestäni kuitenkin, oon vaan niin saakelin kiltti että mietin enemmän muita kuin itseäni.
Mun erittäin hyvä ystäväni oli tänään kylässä ja sen kanssa keskusteltiin. Tuntui hyvältä purkaa pahaa oloa ja kertoa asioista juuri niin kuin ne on. Hän vaan sanoi että nyt maltti on valttia, ettei äkkipikaisia päätöksiä kannata tehdä. Koska just sitä pelkään että joskus vielä kadun jos nyt eroan. Että vaikka nyt tuntuu ero oikealta ratkaisulta, niin itkenkö sitten joskus myöhemmin mieheni perässä haikaillen mennyttä elämää?
Mulla oli ennen nykyistä miestäni miltei 5 vuotta kestänyt parisuhde ja siinä myös jahkailin niin kauan että sitten olin lopulta täysin puhtaasti varma eron olevan paras ratkaisu. Ja sitä eroa en ole koskaan katunut, en edes pienintä hetkeä. Mä haluan että myös nyt on sama juttu. Että mä voin vilpittömästi toivoa kaikkea hyvää mieheni elämässä ja olla iloinen hänen puolestaan jos ja kun löytää itselleen uuden kumppanin. Ja että mä voin myös itse katsella valoisasti tulevaisuuteen miettimättä ja haikailematta menneitä.
Ja vielä se mietityttää, että miten saadaan kaikki käytännön asiat hoidettua. Koska fakta on että tullaan eronkin jälkeen olemaan mieheni kanssa säännöllisesti tekemisissä. Onhan meillä yhteinen lapsi. Ja mä haluan että lapsella on molemmat vanhemmat vaikka ei ollakaan enää yhdessä. Mulle ei tulis mieleenkään vaatia yksin lapsen huoltajuutta tai jotenkin estää poikaa tapaamasta isäänsä. Mutta mitä se sitten käytännössä tarkoittaa? Pitäiskö meidän molempien sitten asua samalla paikkakunnalla jne. Ja miten voidaan sovussa erota ja niin että lapsi kärsii mahdollisimman vähän?
Voi jumaliste että mun päässä pyörii paljon kysymyksiä ja mietteitä, mutta niin kovin vähän vastauksia...!
Hei, kirjoitanpa oman tarinani. Elin suhteellisen hyvässä avioliitossa, olin sopivan onnellinen, ja olin vähitellen oppinut elämään ilman suurta henkistä yhteenkuuluvuutta, tunteita ja romantiikkaa. Sitä tavallista arkea elettiin, pari lasta, töissäkäyntiä ym. Tiesin että jotain (aika paljonkin) puuttui, mutta en saanut yrityksistäni huolimatta vastakaikua mieheltäni keskusteluyrityksissäni. Rakensin itselleni oman elämäni lasteni, sukulaisteni, ystävieni ja harrastusteni ympärille. Sitten mies päättikin etsiä sitä puuttuvaa tunnetta muualta, sivusuhteesta, jota asiaa pitkään puituamme päädyimme eroon.
Itse en olisi varmaan koskaan eropäätöstä tullut tekemään ilman näitä tapahtumia, ja nytkään se ei ollut kovin helppo, päin vastoin. Mieheni oli kuitenkin näiden muiden tarinoiden miehiin verrattuna loistotapaus ;-), teki kotitöitä, seksi sujui puolin ja toisin, riitoja ei juuri ollut.
Mutta kun lopulta päätöksen sain aikaiseksi, niin olen nyt parin vuoden kuluttua erosta erittäin onnellinen, tasapainoinen ja tyytyväinen elämääni. Osaan nauttia kaikista elämäni pienistäkin asioista, eikä onneani enää varjosta huoli mieheni mielialoista, joita olin joutunut tarkkailemaan vuosikausia, masennusta ym. Olen myös oppinut nauttimaan yksin elämisestä, ja myös lapseni ovat sopeutuneet tähän kaikkeen hämmästyttävän hyvin. He ovat onnellisia ja tasapainoisia lapsia.
Kaiken lisäksi olen huomannut nyt, minkälaisia miehiä onkaan olemassa. Vaikka minulla on pari lasta ja olen pian 40 v, niin elämä tuntuu vasta alkavan. Olen tavannut useitakin erittäin mukavia, vapaita, kunnollisia, tunteellisia miehiä, ja ihan vastikään olen tutustunut sellaiseen miehen, jonkalaisia en ole tiennyt olevankaan. Pystymme puhumaan ihan kaikista asioista, hän on romanttinen, hellä, avulias, tekee kotitöitä, tykkää lapsista, olemme aivan samalla aaltopituudella, ja hän osaa arvostaa niitä ominaisuuksiani, joita itsekin pidän itsessäni hyvinä.
Tarkoitan tällä sanoa sitä, että vaikka avioliittoni oli melko onnellinen, niin olin yksin elämiseen tottumisen jälkeen kyllä paljon onnellisempi, tasapainoisempi ja energisempi kuin moneen vuoteen avioliiton aikana. Päätöksen tekeminen on vaikeata, mutta se kannattaa. Mielestäni ei ole koskaan liian myöhäistä aloittaa uutta, oman näköistä ja hyvältä tuntuvaa elämää. Huonoon parisuhteeseen menee uskomattomasti energiaa, joka vapautuu sitten omaan käyttöön. Onnellinen voi olla yksinkin, kunhan pääsee siitä yksinäisyyden pelosta. Ja sen jälkeen on loppuelämässä mahdollisuus vaikka minkämoisiin ihmissuhteisiin, tai on mahdollisuus elää onnellisesti yksin.
Nykyisellä elämänkokemuksellani en missään tapauksessa jäisi tunteettomaan, kylmään kaverisuhteeseen, jota ei yrityksistäkään huolimatta pysty saamaan toimivaksi. Elää voi niin paljon paremminkin ja täydemmin. Elin onnellisesti jo ihan yksinkin, ja tällä hetkellä tässä uuden ihmissuhteeni alussa elän onnellisemmin kuin juuri koskaan elämäni aikana. Mielestäni ei ole missään iässä liian myöhäistä aloittaa itsellensä sopivaa, uudenlaista elämää. Ratkaisu on varmasti vaikea, mutta sen tekemisen jälkeen aikaa myöten helpottaa. Ja ainahan voi ensin kokeilla erillään asumista ilman lopullisia ratkaisuja, koska parisuhteensa etäältä katsominen voi herättää myös miehessä halun vielä panostaa suhteeseen, ja samalla voi itse vielä miettiä, mitä lopultakin haluaa.
Tarinasi oli pääosin omani kaltainen, vaikka itse olenkin jo 40. Silti tunnen helpotusta tekemästäni ratkaisusta. Minunkin voimapointtini on juuri tuo oman elämän rakentaminen ja omilla jaloilla seisominen. Sitä kautta tulee terve itseluottamus, usko tulevaan ja onnellisuus. Enää en suostu elämään miehen kautta, vaan hänen rinnallaan.
Minäkin elin nk. hyvässä avioliitossa, tosin seksipuolella oli miehen taholta laimeata. Sekin syy selvisi; toinen/toisia naisia. Aikani kipuiltuani toivuin ja ihan uusi elämä aukesi edessäni. Näin oli käynyt eikä tehtyä saa tekemättömäksi. Se tämä aiheutti, etten enää kykene arvostamaan ja kunnioittamaan tätä miestä. Sen myötä sitten rakkauden tunnekin hiipui pois. En silti menettänyt uskoani miehiin ja hyvä niin.
Siitä olen itsessäni erityisen ylpeä, että katkeruuteen en ole langennut. Minulla on paljon hyviä asioita elämässäni ja olen omasta mielestäni ihan kelpo nainen. Mukiinmenevä bööna ;)
Siis aivan mahtava kirjoitus! Sun kirjoituksesi kumosi monien kirjoittajien epäröinnit. Siis vaikka et ole enää "teinityttö", pärjäsit silti loistavasti omillasi, löysit hyviä ja kunnollisia miehiä ja nyt vielä sen napakympin!! Ei se siitä iästä ole kenelläkään kiinni, vaan asenteesta. Ja varmaan pitääkin ensin oppia nauttimaan ihan vaan yksinolosta jotta sitten pystyy nauttimaan ja arvostamaan hyvää parisuhdetta.
Mä vähän pelkään että meillä naisilla on jotenkin sisäsyntyistä tuo tyytyminen johonkin. Siis mihin vaan. Mä ainakin huomaan monessakin suhteessa olevani sellainen. Ruoat valmistan niin että mies ja lapsi tykkää,itse syön vaikka leipää jos ruoka taas ei mulle maistu. Lapselle ostan hienot ja kalliit vaatteet ja omani alelaareista tai kirppiksiltä. Jne, jne.En nyt tarkoita että lapselle pitäisi rääsyjä hankkia ;), vaan sitä että miksei sitten osta itsellekin välillä jotain kaunista? Ja miksi pysyä huonossa suhteessa asenteella "ei mulle ole varmaan parempaakaan tarjolla", vaan mennä rohkeasti katsomaan mitä tuleman pitää??
Hyvä minä olen tästä puhumaan, kun itse juuri mietin ja pähkäilen, mutta on se vaan kumma juttu ettei sitä rohkeutta ole!! Kun kuitenkin on jo tässä elämänvaiheessa oppinut että aina sitä lopulta tipahtaa jaloilleen! Miksei myös erosta?
Kiitos että kirjoitit noin positiivisen "tarinan", helpottaa sekä minun että varmasti myös monen muun olotilaa. Niin ja nautinnollista elämää napakymppisi kanssa =).
Niin pitää vielä erikseen kiittää kaikkia vastauksista. On hienoa että täältä saa näinkin paljon kuitenkin vierailta ihmisiltä tukea ja neuvojakin. Mutta toki myös surullista miten monet kamppailee samojen ja vielä pahempienkin tilanteiden kanssa.
On tää tällainen palsta vaan mahtijuttu :).