Täällä niin moni tiukkasanaisesti tuomitsee kaikenlaisen uskottomuuden, vannoo ikuista rakkautta tai ainakin vakuuttaa, ettei ikimaailmassa pettäisi vaan vanha suhde pitää ensin päättää ja sitten siirtyä vasta uuteen.
Nämä olivat minunkin mielipiteitäni - ja vahvoja sellaisia - vielä muutama viikko sitten.
Tapasin miehen, joka sai minut ihastumaan itseenä totaalisesti. Ei edes tarkoituksellisesti, vaan vain olemalla oma ihastuttavan miehekäs itsensä. Mitään ei välillämme ole tapahtunut, eikä välttämättä koskaan tapahdukaan, mutta unelmoin hänestä päivin ja öin. Hän siis ei tiedä tunteistani.
Olen menettänyt yöuneni pohtiessani tätä. Tiedostan, että jo tämä haaveiluni on niiden vanhojen asenteiden mukaan pettämistä. Tiedän, että jos ihastukseni antaisi vastakaikua, jättäisin nykyisen mieheni.
Kirjoitukseni pointti: on liiankin helppoa olla tuomitseva, jos oma suhde on kunnossa eikä maailmassa ole kuin se oma kulta. Mutta elämän polkuja ei voi ennustaa: jonain päivänä voi eteesi tulla ihminen, joka "vie järjen". Ja jos tämän uuden ihmisen matkaan lähtee, niin pettämistähän se kuitenkin on, vaikka päättäisi vanhan suhteen ensin, sillä syyhän on kuitenkin tuon uuden löytäminen. Eikö vain?
Itse toivon itseltäni rohkeutta tehdä ratkaisu suuntaan tai toiseen. Mutta oli ratkaisu mikä tahansa, nykyinen suhteeni ei tule omalta puoleltani koskaan enää olemaan ennallaan - vaikka siis ihastukseni suhteen ei mitään tapahtuisi - sillä nyt tiedän, että jotain olennaista puuttuu. Enhän muuten olisi tähän toiseen vilkaissutkaan. Voi kun tuon puutteen löytäisin ja paikata osaisin.
Totuus on, että joko nykyistä miestäni tai minua sattuu, tein niin tai näin. Jos nykyinen suhde päättyy, satutan miestäni. Ja jos suhteeseeni jään, satutan itse itseäni, sillä tiedän, että paremminkin olla voisi. Ja vain tämä yksi elämä elettävänä...
Nämä olivat minunkin mielipiteitäni - ja vahvoja sellaisia - vielä muutama viikko sitten.
Tapasin miehen, joka sai minut ihastumaan itseenä totaalisesti. Ei edes tarkoituksellisesti, vaan vain olemalla oma ihastuttavan miehekäs itsensä. Mitään ei välillämme ole tapahtunut, eikä välttämättä koskaan tapahdukaan, mutta unelmoin hänestä päivin ja öin. Hän siis ei tiedä tunteistani.
Olen menettänyt yöuneni pohtiessani tätä. Tiedostan, että jo tämä haaveiluni on niiden vanhojen asenteiden mukaan pettämistä. Tiedän, että jos ihastukseni antaisi vastakaikua, jättäisin nykyisen mieheni.
Kirjoitukseni pointti: on liiankin helppoa olla tuomitseva, jos oma suhde on kunnossa eikä maailmassa ole kuin se oma kulta. Mutta elämän polkuja ei voi ennustaa: jonain päivänä voi eteesi tulla ihminen, joka "vie järjen". Ja jos tämän uuden ihmisen matkaan lähtee, niin pettämistähän se kuitenkin on, vaikka päättäisi vanhan suhteen ensin, sillä syyhän on kuitenkin tuon uuden löytäminen. Eikö vain?
Itse toivon itseltäni rohkeutta tehdä ratkaisu suuntaan tai toiseen. Mutta oli ratkaisu mikä tahansa, nykyinen suhteeni ei tule omalta puoleltani koskaan enää olemaan ennallaan - vaikka siis ihastukseni suhteen ei mitään tapahtuisi - sillä nyt tiedän, että jotain olennaista puuttuu. Enhän muuten olisi tähän toiseen vilkaissutkaan. Voi kun tuon puutteen löytäisin ja paikata osaisin.
Totuus on, että joko nykyistä miestäni tai minua sattuu, tein niin tai näin. Jos nykyinen suhde päättyy, satutan miestäni. Ja jos suhteeseeni jään, satutan itse itseäni, sillä tiedän, että paremminkin olla voisi. Ja vain tämä yksi elämä elettävänä...
Vastaukset 10
Vanhimmat
Mistä olet saanut päähäsi, että unelmointi olisi pettämistä? Se lienee pettämistä teini-ikäisten mielestä, mutta esimerkiksi parisuhteesta tietävien asiantuntijoiden mukaan ihastuminen on normaalia, vaikka ihmiset olisivat parisuhteessa. Sitoutuminen toiseen ihmiseen mitataan vasta sitten, kun ihminen ihastuu ja pystyy kuitenkin kontrolloimaan käytöstään. Jos ei kestä arkea ja vastoin käymisiä, olisi parempi pysyä sinkkuna. Ihastumisen vaihe kestää noin pari vuotta. Se on niin lyhyt aika, että esimerkiksi lapsia ei kannata niin lyhyeen suhteeseen hankkia.
"on liiankin helppoa olla tuomitseva, jos oma suhde on kunnossa eikä maailmassa ole kuin se oma kulta." Vain jumala voi tuomita, mutta et kai oleta, että parisuhde olisi aina kunnossa? Jos parisuhteen vaikeudet oikeuttaisivat lopettamaan suhteen, yksikään avioliitto ei kestäisi muutamaa vuotta kauempaa.
samaa mieltä kanssasi noista unelmoimisista ja ihastumisista. Ne eivät ole pettämistä. Mutta ne eivät myöskään oikeuta pettämiseen: ne eivät siis voi olla todellinen syy, vaan sitoutumisen ja itsekontrollin puute ehkä ennemmin.
"sillä nyt tiedän, että jotain olennaista puuttuu"
Minä taas olen todennut, että parhaastakin parisuhteesta puuttuu AINA jotain olennaista. Ja juuri se mitä pahiten puuttuu, saattaa johdattaa sitten tuohon "järjen menetykseen". Mutta tiedätkö mitä; tämä kaikki on oleellinen osa meidän ihmispoloisten elämää ;). Täytyy päättää niin vai näin, jotain siltä väliltä ja paljon muuta. Pohtia syntyjä syviä ja elämäntarkoitusta. Kuten myös sitä, voiko ihmissuhteet aina olla joko tai. Itse tunnen paljon ihmisiä, joiden ajatusmaailma ei oikein kohtaa omaani. Silti en väitä, että vain minä olen oikeassa.
Ihastumisia tulee ja menee,ne kuuluvat myös siihen kunnossa olevaan parisuhteeseen!Vain jos antaa pikkusormen,se voi viedä koko käden!
rakastuminen ja intohimo - ne ovat kaikki eri asioita... Jokainen kokee nekin eritavoin. Etenkin tuossa intohimossa ei ole vaihtoehtoa, antaako pikkusormen vai ei. Pikkusormi viedään irti! Pahimmassa tapauksessa se vie koko käden ja koko ihmisen, mutta usein ei kuitenkaan.
tuota itselleen uskottamista, että se ruoho on oikeasti vihreämpää aidan toisella puolen... kaikkihan se tiedetään että samanväristähän se on kuin tälläkin puolen. Et edes tunne tuota uutta tyyppiä... tottakai aluksi tuntuu mielenkiintoiselta kun asiat ovat uusia ja toisen luonnetta selvittelet.
Sama arki tulee myös uuden kanssa ja silloin luultavasti haikailet nykyisesi perään.
Anna ihastuksen olla ihastumista... usko pois, se laantuu aika pian...
Kyllä itsekin välillä ihastun vaikka uuteen työkaveriin kun on uusi tyyppi ja mielenkiintoinen ja söpö jne. mutta aika äkkiä se menee ohi. Tuo on aivan luonnollista ja sitä ei saa sekoittaa koskaan rakkauteen.
Jotkut heikot ihmiset tietenkin lisäksi menevät ja änkeävät itsensä tuon hetkellisen ihastuksen sänkyyn, mutta se on jo sitä oman ja muiden elämän pilaamista ja he ovat myös äärettömän epäkypsiä suhteeseen.
Suosittelen, että otat nyt sen järjen käteen ja jatkat hyvää elämääsi.
En ole mikään kukasta kukkaan hyppijä ja salamaihastuja. Ei ole koskaan aiemmin käynyt näin, että olen parisuhteessa ja ihastun toiseen.
Tyynesti toteatte, että ihastumisia tulee ja menee. Mulle tämä on ennen kokematonta ja suorastaan pelottavaa. Mistä tiedän, jos tämä ihminen olisikin minulle se "oikeampi" kuin nykyiseni. Ainakin hän on vallannut ajatukseni ja herättänyt kiinnostukseni niin suurella voimalla, etten käsitä, miten tässä tilanteessa voin rämpiä eteenpäin. En pysty kuittaamaan tunteitani tuosta vaan.
No, mitäpä näitä tänne kirjoittelen. Itsehän on ratkaisuni tehtävä. Murhetta tässä joka tapauksessa on tiedossa, tavalla tai toisella.
Jos tämä olisi jo toinen kerta, olisit paljon kokeneempi ja fiksumpi. Ehkä itsekin tietäisit, että kyse on vain ohimenevästä ihastumisesta, johon ei ole pakko reagoida. Mutta koska tämä on ensimmäinen kerta, sinun on luultavasti kokeiltava, jopa tehtävä tyhmästi. Enkä takaa, että sittenkään oppisit. Eipä tässä meidän muiden vakuuttelut sen ohimenosta paljon auta, kun se ihastumisen tunne on niin voimakas.
Et pysty kuittaamaan noita tunteita? Vai et halua? Jos haluaisit, yksi keino päästä noista tunteista on vältellä ihastuksen kohdetta. Tiedän - et halua, koska ihastumisen voima tuntuu vetävän sinua koko ajan hänen lähelleen. Been there, done that. Mistä voit tietää, josko tämä olisi se oikeampi? Et mistään, joskin sinun pitäisi miettiä myös sitä, että olisitko sinä sitten tuolle ihastukselle oikea, kun olet varattu.
Tottakai joku, johon on ihastunut, väkisinkin valtaa ajatukset, herättää kiinnostuksen ja tuntuu vetävän puoleensa, mutta onko se kuitenkaan tuon ihmisen aiheuttamaa, vai voisiko nuo tunteet johtua ihastumisesta? Ainakin minusta ne kuulostavat varsin universaaleilta ihastumisen perus-oireilta.
Ihastuksen kohdetta ei tarvitse tuntea yhtään, ja silti siihen voi ihastua. Jos ei kohdetta tunne oikeasti yhtään, mutta tuntee tätä kohtaan kaikenlaisia tunteita ja näkee hänessä vain pelkkää hyvää, niin voiko se perustua millekään todelliselle?
Ja niin ne sanovat jotkut, että nopea positiivinen reaktio ei tule kestämään kauaa, vaan se kuluu nopeammin loppuun, kuin hitaasti kehittynyt.
sepäs oli tuttua tekstiä. itse painin samassa tilanteessa. kumpi parempi. se että toiseen sattuu vai se että jatkat näyttelemistä ja teeskentelyä. väitetään että ei se ruoho oikeasti ole vihreämpää siellä aidan toisella puolella. onpas. monin tavoin. mietin kaiken aikaa että mitä tekisin. no toinenkin on perheellinen, eli en voi kertoa ainakaan syytä miksi haluaisin nykyisen suhteeni lopettaa, koska en halua tuota uutta ihanuutta vaikeuksiin. on se ihmislapsen elämä vaan vaikeaa.
Tiedän mitä on olla ristiriitojen repimä. Itse olen ollut vastaavassa tilanteessa muutaman kerran - kohdannut seurustellessani jonkun toisen, tajunnan täyttävän, ja havahtunut huomaamaan että sen hetkisestä suhteestani on todella puuttunut jotain. Tällöin olen mahdollisimman pian päättänyt suhteen, välittämättä siitä syntyykö minun ja uuden ihastukseni välille mitään. Olen siis ottanut tietoisen riskin enkä todellakaan petollisesti pelannut varman päälle tarkkailemalla tilannetta.
Joka kerta olen jäänyt yksin: päättyneeseen parisuhteeseen ei ole ollut enää paluuta koska suhteen ulkopuolinen ihastumiseni on viimeistään todistanut minulta puuttuvan Sen Tunteen. Suhde Ihastuksenikaan kanssa ei ole koskaan toteutunut vaan itse asiassa ihastumiseni on paljastunut eräänlaiseksi illuusioksi.
Me heijastamme pelkomme ja toiveemme toisiin ihmisiin; Ihastus tuntuu edustavan meille aina juuri sitä, mitä kumppaniltamme puuttuu. Mutta entäpä suhde Ihastuksen kanssa - jos siitäkin puuttuu jotain ja taas tulee joku uusi joka siitä muistuttaa? Loputon kehä jonka ulkopuolelle Rakkaus pian putoaa. Ihastuessamme emme todellakaan tiedä, mitä on olla suhteessa kyseisen ihmisen kanssa. Minuun esimerkiksi on helppo rakastua mutta vaikea rakastaa - sen verran kompleksinen olen suhteessa. Pimeä puoleni pysyy piilossa kunnes minulla on tarpeeksi tunnetta toista kohtaan ja silloin mies viimeistään ymmärtää astuneensa pedon pesään. Pedon, joka mustasukkaisuudessaan ja omistushalussaan, epävarmuuksissaan raatelee rakkauden.
Nykyisessä suhteessani olen ollut rakastuneempi ja rakastanut enemmän kuin koskaan - ja minua petettiin muutama kuukausi sitten, ensimmäistä kertaa elämässäni. Voit uskoa minkälaiset haavat tämä löi minuun vaikka pettäminen oli ollut humalaista hamuilua täysin yhdentekevän tytön kanssa, epätoivoinen teko suhteemme heikkona hetkenä. Mutta minä rakastan yhä, yritän ainakin, ja Rakkaani on - ainakin sanojensa ja tekojensa mukaan - enemmän minun kuin koskaan, antautunut kokonaan minulle. Mutta nyt minä olen alkanut epäröidä, katsella kivussa ympärilleni, toivomaan kohtaavani jonkun joka saisi minut tietämään, mitä haluan. Haluanko taistella tämän repivän rakkauden puolesta, minut pettäneen mutta minua myös totaalisesti rakastavan kumppanin kanssa, vai luovuttaa ja antautua mahdollisuudelle kohdata taas joku jonka kanssa voisin aloittaa alusta ja toivoa ettei se tarina tahriintuisi. Tietysti ajatuksiani ohjaa menneisyyteni: jokaisen päättyneen suhteeni on jälkeenpäin katsottuna pitänytkin päättyä, en edes haluaisi niitä enää takaisin vaikka niiden jälkeen ei ole tullutkaan sitä kaipaamaani Vuosisadan Rakkaustarinaa. Parempi yksin kuin itseään huonommassa seurassa! Miten voisin nyt uskoa löytäneeni Elämäni Rakkauden (pettäminen ei todellakaan kuulunut kriteereihini!) kun olen aiemminkin erehtynyt, lausunut samat fraasit ennenkokemattomasta tunteesta toista kohtaan, myös kuullut ne ja saanut vain pettyä.
Kehotan Sinua ainoastaan rehellisyyteen, niin itseäsi kuin kumppaniasikin kohtaan - unohtamatta myöskään kolmatta osapuolta. Jos uskallat heittäytyä tuntemattomaan pelkäämättä mahdollista tyhjän päälle jäämistä, on ero ainakin minun kokemukseni mukaan paras ratkaisu. Itselleni suhteen ulkopuoliset ihastukset ovat aina merkinneet sitä että olen väärän ihmisen kanssa. Olen hyvin ehdoton ja totaalinen tunteissani ja uskon etten edes kykenisi ihastumaan toiseen jos kokisin suhteeni riittäväksi. Olit siis oikeassa kun kirjoitit tietäväsi nyt jonkin olennaisen puuttuvan. Mieti kuitenkin, tai pikemminkin keskustele kumppanisi kanssa mitä tämä puuttuva voisi olla. Jos koet suhteesi arkistuneen, oletko itse tehnyt kaiken mahdollisen muuttaaksesi tilannetta. Tietääkö kumppanisi tyytymättömyydestäsi, oletko antanut hänelle edes mahdollisuutta todistaa itsensä rakkautesi arvoiseksi?
Minusta et ole vielä pahemmin pettänyt ketään mutta pian olet ja hirvittävällä tavalla, emotionaalisesti, ellet avoimesti selvitä tilannetta kumppanillesi. Sinulla ei ole oikeutta salata häneltä tunteitasi ja teeskennellä kunnes olet päättänyt mitä haluat.
Rakastuminen toiseen ei ole pettämistä mutta sen salailu ja rakkauden teot tämän kolmannen kanssa ovat. Ihastuksia todellakin tulee ja menee, mutta ne jotka saavat Sinut pohtimaan suhteesi oikeudellisuutta, on käytävä läpi. Sitä sattuu - ja se sattuu.