Kuinka tälle suhteelle näin kävi? Olemme olleet yhdessä 5 vuotta, suhteemme on kestänyt eri kaupungeissa asumiset ja läjän muita ongelmia. Ja kuitenkin tilanne on nyt tämä:
Mies on harvoin kotona. Töistä en ole ikinä valittanut enkä valita, mutta kun hän viettää melko lailla kaiken vapaa-aikansakin kavereidensa kanssa mieluummin kuin minun kanssani. Se tuntuu minusta kurjalta, totta kai haluaisin että hän haluaisi olla minun kanssani myös, peräti vielä omasta aloitteestaan. Eipä sillä, olen kyllä pyytänyt että tehtäisiin joskus jotain yhdessä, mutta ilmeisesti se ei onnistu. Ehdotin jokin aika sitten lyhyttä yksinkertaista kävelylenkkiä ulkona, niin vastaus oli "ehkä joskus" mikä tarkoittaa jotakuinkin "toivottavasti ei ikinä" (niin sen ainakin tulkitsin).
Hellyydenosoituksia en juurikaan enää saa. Sanon "juurikaan", koska joskus saan lähtöpusun, kun hän lähtee pois, muuta ei tarvitse luulla saavansa. En saa mitään kehuja, vaikka laittautuisin, enkä enää koskaan kuule (erikseen kysymättä) että minua rakastetaan. Ja sitten kun kysyn asiaa niin vastaus on jotakuinkin "kai sinä sen nyt tiedät, pitääkö sitä jatkuvasti kysyä". Kaikista pahinta on se, etten itsekään enää jaksa huomioida häntä. Suoraan sanottuna se tuntuu tärkeiden hellimisten hukkaan heittämiseltä, koska minä en niitä saa takaisin. Ymmärrän, ettei hyvä sana tai teko minulle maksa mitään, mutta siitä tulee tunne, että kannustan vääränlaiseen käytökseen: hän saa hellyyttä, vaikkei anna sitä minulle.
Seksiä ei ole ollut kuukausiin. Minä olin aluksi aktiivisempi osapuoli, ja yritin aikani viritellä jotain, kyselin, mitä hän haluaisi, ja olin valmis panostamaan asiaan. Ei hyötyä. Nyt en jaksa edes pyytää. Aloitettakaan en enää tee, tiedän että se on turhaa, ja koko aloite-torjunta -prosessi turhauttaa meitä kumpaakin. Ehkä en ole ollut tarpeeksi hyvä, ehkä en vain enää herätä mitään intohimoja.
Olen hyvin turhautunut, ja välillä yksinäinen. Minusta tuntuu kuin olisimme kämppäkavereita, jotka sattumoisin vain nukkuvat samassa sängyssä. Ero on käynyt mielessä, mutta ehkä tilanteen voi vielä pelastaa? En vain tiedä miten, olen yrittänyt keskustella ja kertoa tunteistani, ja joskus mies kyllä kuuntelee ja on sitä mieltä, että asioille täytyy tehdä jotain. Mitään ei kuitenkaan käytännön tasolla tapahdu.
Muita ongelmia meillä ei oikeastaan ole, en epäile pettämistä (olen sitä kyllä miettinyt, mutta se ei tunnu vaihtoehdolta. Suoraan sanottuna ajatus on välillä tuntunut helpottavaltakin, sillä ainakin se sysäisi tätä suhdetta johonkin suuntaan) ja varmasti omalla tavallaan mies vielä rakastaa, tai ainakin tykkää kovasti. En sitten tiedä rakastaako niinkuin ystävää tai, hitto soikoon, äitiään. Me emme juurikaan tappele mistään.
Välillä tekee mieli suorastaan loukata sanoilla, että näkisi edes jotain aitoa tunnetta tuossa ihmisessä.
No, ongelman kirjoittaminen varmaan jo vähän selkeyttää ajatuksia. Jos osaatte antaa neuvoja tai teillä on kokemuksia vastaavasta tilanteesta, niin antaa kuulua! :)
Mies on harvoin kotona. Töistä en ole ikinä valittanut enkä valita, mutta kun hän viettää melko lailla kaiken vapaa-aikansakin kavereidensa kanssa mieluummin kuin minun kanssani. Se tuntuu minusta kurjalta, totta kai haluaisin että hän haluaisi olla minun kanssani myös, peräti vielä omasta aloitteestaan. Eipä sillä, olen kyllä pyytänyt että tehtäisiin joskus jotain yhdessä, mutta ilmeisesti se ei onnistu. Ehdotin jokin aika sitten lyhyttä yksinkertaista kävelylenkkiä ulkona, niin vastaus oli "ehkä joskus" mikä tarkoittaa jotakuinkin "toivottavasti ei ikinä" (niin sen ainakin tulkitsin).
Hellyydenosoituksia en juurikaan enää saa. Sanon "juurikaan", koska joskus saan lähtöpusun, kun hän lähtee pois, muuta ei tarvitse luulla saavansa. En saa mitään kehuja, vaikka laittautuisin, enkä enää koskaan kuule (erikseen kysymättä) että minua rakastetaan. Ja sitten kun kysyn asiaa niin vastaus on jotakuinkin "kai sinä sen nyt tiedät, pitääkö sitä jatkuvasti kysyä". Kaikista pahinta on se, etten itsekään enää jaksa huomioida häntä. Suoraan sanottuna se tuntuu tärkeiden hellimisten hukkaan heittämiseltä, koska minä en niitä saa takaisin. Ymmärrän, ettei hyvä sana tai teko minulle maksa mitään, mutta siitä tulee tunne, että kannustan vääränlaiseen käytökseen: hän saa hellyyttä, vaikkei anna sitä minulle.
Seksiä ei ole ollut kuukausiin. Minä olin aluksi aktiivisempi osapuoli, ja yritin aikani viritellä jotain, kyselin, mitä hän haluaisi, ja olin valmis panostamaan asiaan. Ei hyötyä. Nyt en jaksa edes pyytää. Aloitettakaan en enää tee, tiedän että se on turhaa, ja koko aloite-torjunta -prosessi turhauttaa meitä kumpaakin. Ehkä en ole ollut tarpeeksi hyvä, ehkä en vain enää herätä mitään intohimoja.
Olen hyvin turhautunut, ja välillä yksinäinen. Minusta tuntuu kuin olisimme kämppäkavereita, jotka sattumoisin vain nukkuvat samassa sängyssä. Ero on käynyt mielessä, mutta ehkä tilanteen voi vielä pelastaa? En vain tiedä miten, olen yrittänyt keskustella ja kertoa tunteistani, ja joskus mies kyllä kuuntelee ja on sitä mieltä, että asioille täytyy tehdä jotain. Mitään ei kuitenkaan käytännön tasolla tapahdu.
Muita ongelmia meillä ei oikeastaan ole, en epäile pettämistä (olen sitä kyllä miettinyt, mutta se ei tunnu vaihtoehdolta. Suoraan sanottuna ajatus on välillä tuntunut helpottavaltakin, sillä ainakin se sysäisi tätä suhdetta johonkin suuntaan) ja varmasti omalla tavallaan mies vielä rakastaa, tai ainakin tykkää kovasti. En sitten tiedä rakastaako niinkuin ystävää tai, hitto soikoon, äitiään. Me emme juurikaan tappele mistään.
Välillä tekee mieli suorastaan loukata sanoilla, että näkisi edes jotain aitoa tunnetta tuossa ihmisessä.
No, ongelman kirjoittaminen varmaan jo vähän selkeyttää ajatuksia. Jos osaatte antaa neuvoja tai teillä on kokemuksia vastaavasta tilanteesta, niin antaa kuulua! :)
Vastaukset 9
Vanhimmat
Mieleen tulee, että jos haluat muutosta tilanteeseen sinun täytyy sanoa suoraan kuinka asiat. Sanot, että jos ei 2 viikon sisällä tapahdu muutosta sinä muutat pois. Ala oikeasti katsella asuntoja ja tilaa vaikka esitteitä kotiin, jotta mies näkee että olet tosissasi. Korosta kuitenkin sitä, että olet valmis puhumaan, sopimaan ja tekemään kaikkesi suhteen toimisen eteen, mutta et ilman vastakaikua. Toisin sanoen lähdet varmasti menemään jos mitään ei tapahdu (mies ei edes yritä puhua asiasta). Näin siis jos haluat muutosta. Jos et, nii älä tee mitään :) Koettu on tämäkin...
samaa mieltä,tarvii vähän herätystä huomaamaan kumppaninsa!minulla kävi vähän samoin,en tarpeeksi huomioinut Häntä ,tein virheenkin,,,nyt taistelen hänestä täysillä.nyt huomiota riittää ,,,toivon vaan ettei liian myöhään....
vanhana kyynikkona täytyy sanoa et kun asiat urautuu tuolle mallille tilannetta on vaikea muuttaa. Miehesi on se mitä on. Hänelle sopii ja riittää tuollainen elämäntyyli. On amatti (kai) auto, asunto ja "akka" noin niin kuin karkeasti ottaen. Se riittää hänelle ja hän on tilanteessa tyytyväinen. saa mennä ja tulla nii kuin huvittaa. Jos ei kaveria ole muualla niin kotona on ainakin varma tapaus joka odottaa kuin äiti tai sisko. Mikäs sen mukavampaa.Äidin ja sisaren kanssahan ei harrasteta seksiä. Ehkä hän ei vaan kaipaa seksiä ollenkaa ja olettaa että se riittää myös toiselle. Sun pitää vaan nyt päättää haluatko olla parisuhteessa mukavan kaverin/ystävän kanssa. Riittääkö se pidemmän päälle sinulle? Ilmeisesti ei koska täällä kirjoittelet :-).En suosittele mitään ratkaisua, koska sehän sinun pitää päättää ja tehdä itse omien tuntemustesi pohjalta.
Eipä hätää, kyynistyy tässä itse kukin, kun tarpeeksi tämmöistä katselee. :) Olen saanut vähän samanlaisen vaikutelman, että puitteet kunnossa, ja kotona on joku joka hoitaa tiskit, niin kaikki on hyvin. Eihän se tietenkään minulle riitä. Mielessä kävi myös, että kyllähän se arki joka suhteeseen tulee, olenko minä tässä jokin ihme turhan haikailija, jolle ei kelpaa mikään? Olenko kenties katsonut liikaa elokuvia, joissa on turhan onnellinen loppu tai jotain?
No, olisi kiva jos edes jotain yhteistä olisi, edes harvoin.
Kyllä tässä täytyy vielä miettiä, ja vielä nostaa kissa useamman kerran varmaan pöydälle, ja jos ei sitten ala mennä jakeluun, niin alkaa miettimään muita ratkaisuja. Ei se hauskaa ole, mutta ei ole kovin hauska nykyinenkään tilanne.
Kyllä ap:n tilanne näyttää siltä, että ei siinä mitään ole tehtävissä, kun tilanne on tuollaiseksi muodostunut. Mies on mikä on. Sinä olet mikä olet. Turha sinun on tyydyttämättömässä suhteessa roikkua. Etsi itsellesi uusi rakkaus, ja katso, että mies on erilainen kuin tämä. Tulet vielä hämmästymään!
Voisko sun miehellä olla joku toinen?
http://www.suhdesoppa.fi/artikkelit/onko-kumppanisi-uskoton.html
Ainakin tuon artikkelin mukaan voisi kyllä olla. Mutta toisaalta olen yrittänyt tehdä senkin selväksi monesti, että jos toiseen rakastuu, niin kertoo mahdollisimman pian, se olisi reilua kumpaakin kohtaan.
Toisaalta, se että minä kehotan tekemään jotain ei todellakaan tarkoita että sitä tehtäisiin, kuten varmaan ensimmäisestäkin tekstistäni voi päätellä.
No, joka tapauksessa minun on hankala sitä uskoa. Ei siksi että olisin lapsellisen sinisilmäinen, vaan en ole omasta mielestäni nähnyt tarpeeksi merkkejä moiseen johtopäätelmään, ellei tietenkin kaikkia kertomiani asioita lasketa merkeiksi. Mutta mies ei ole erityisen ärtynyt, päin vastoin, tuntuu että hän on aivan tyytyväinen tilanteeseen eikä tajua miksen minä olisi.
Voit uskoa, minä suorastaan etsin vihjeitä toisesta naisesta, mutta tämänhetkinen käytös ei vain vakuuta vielä, tarvitsen jotain enemmän.
Hei!
Ajattelimpa nyt kerrankin kirjoittaa kun tuli samanlainen tilanne kuin itsellä on/oli. Eli olemme seurustelleet reilu kuusi vuotta, ja viime talvena kaikki muuttui. Tilanne oli oikeastaan samanlainen kuin sinulla nyt. Minä en tuntenut saavani riittävästi huomioita (sain siis huomioita, mutta se tuntui lähinnä kaverilliselta.) Itsekin mietin silloin, että riittääkö tämä miehelleni? Onko se tosiaan tyytyväinen siihen kun on joku joka hoitaa kodin ym. Mietin myös asiaa siltä kannalta, (kuten sinäkin), että onko minulla vain liian romanttinen kuva tai muuta sellaista yhdessä elosta.
Viime keväänä me sitten saimme viimein puhuttua KUNNOLLA (olin monesti yrittänyt mutta, mieheni ei "uskonut"/kuunnellut/halunnut myöntää minkään olevan vikana). SOvimme viikon mittaisesta "välimatkasta". Muutin viikoksi ystäväni luokse, emmekä pitäneet lainkaan yhteyttä tuona viikkona. Mikä sinänsä oli kamalaa, kuusi vuotta on pitkä aika, mieheni on paras ystäväni, samoin kuin minä hänen, mikä teki tilanteen tukalammaksi, kun ei "voinutkaan" heti soittaa jostain pienestä hauskasta jutusta toiselle..Tarkoituksena oli siis odotella ikävää, sitä OIKEAA IKÄVÄÄ, eikä pelkästään kaipausta. Kun viikko oli kulunut palasin kotiin, ja me puhuimme. Oli ihana olla kotona, nähdä toinen, olla lähellä. Mutta hyvältä oli tuntunut myös se viikko, ikävästä huolimatta.
Lopulta päädyimme muuttamaan erilleen. Olemme edelleen yhdessä, mutta emme avoliitossa. Tilanne on aivan ihana! Se muutti suhteemme heti päätöksen tekemisen jälkeen :) Tämä ei ole mikään sinkkuleikki,-olemme edelleen yhtä vakavissamme yhdessä, mutta silti tämä tuo jotenkin niin ihanaa vapautta. Arvostus toista kohtaan muuttui heti.
Me haaveilemme yhteenmuutosta, mutta kiirettä ei ole :) Sen olemme päättäneet, että kun seuraavan kerran (siis toisen) muutamme yhteen, on se lopullista. Joten nyt nautimme toisistamme, silloin kun molemmat sitä OIKEASTI haluavat, eikä ainoastaan siksi, kun toinen nyt on siinä vieressä.
Tsemppiä sulle! :D Toivottavasti tästä olisi tulisi jonkinlaisia ideoita!
kannustavasta kirjoituksestasi! en ole alkup. kirjoittaja, mutta tilanne aikalailla sama myös minulla.(avoliitossa kohta 10 vuotta..)
olen jonkin aikaa miettinyt, että meille tekisi hyvää juuri kuvaamasi ratkaisu. mies ei vain ole sitä myöntänyt, ja itsekään en täysin selvästi ole hänelle asiaa vielä uskaltanut ehdottaa. vihjaillut kyllä.
mutta kiva kuulla, että suhde ei välttämättä pääty lopullisesti, vaikka erilleen muutetaankin:) juuri tuota hakisin erilleenmuutolla, sitä että opittaisiin arvostamaan toisiamme eikä pidettäisi itsestäänselvyytenä. koska niin meillä on pitkään jo ollut..
pitää kai vain nyt rohkeasti ottaa asia esille, ja toivoa parasta...