onko kokemuksia kun toisella osapuolella on lapsi muusta suhteesta. onko jotain vaikeuksia odotettavissa suhteeseen tai miten se on vaikuttanut?
tyttö/poikaystävän lapsi
kokemuksia, ajatuksia
81322
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
uusi äiti/isä-puoli on mustasukkaista sorttia ja koittaa keinolla millä hyvänsä katkaista lapsen oikeiden vanhempien siihen asti kestäneet ystävälliset ja hyvät välit.
sellainen tilanne että lapsen isä(jonka kanssa olin avoliitossa)oli mustasukkainen lapsestaan, murjotti kun lapsen kanssa esim. vaikka naurettiin jollekin hauskalle jutulle.
Ja ärjyi ja kiukutteli minulle aina kun lapsi oli luonamme.(asui äitinsä kanssa)Tuo vaikutti sitten minukin mielialaani ja aloin olla todella kireänä kun lapsi oli tulossa hoitoon..
Kyllähän sen arvaa että juttu sitten kaatui..
on lapsen vanhemmalla ja lapsella, ei mitään
ongelmia tule.
Mutta jos suhde on vääristynyt, ongelmia on
luvassa kasapäin ja uuden kumppanin rakkaudesta
ja kärsivällisyydestä otetaan mittaa.
Kokemusta on.
mun miehellä kaksi poikaa. ei pahempia ongelmia ollut, pojat yrittää ajoittain vain testata kärsivällisyyttä. joudun siis kasvattamaan heitä, mutta sekin on mennyt aika hyvin, he tottelevat jne. en ole mustasukkainen miehen huomiosta lapsilleen, se olisi jo sairasta. poikien kanssa on mukava touhuta jotain hauskaa yhdessä.
Älä sano mustasukkaisuutta sairaudeksi. Ihminen voi olla mustasukkainen vaikka jalkapallosta, jos niikseen tulee. Avain on kuitenkin tunnistaa ja hyväksyä tunteensä; muuten ei eteenpäin pääse.
Tottakai aikuinen saattaa olla mustasukkainen lapselle osoitetusta huomiosta. Ovathan miehetkin kautta aikojen olleet mustasukkaisia äidin ja vauvan suhteesta, joka helposti vie miestä kauemmas naisesta. Ei tämä silti mistään päävammasta kerro.
Omasta kokemuksesta sanon, että luvassa voi olla vähän erityyppisiä ongelmia, kuin lapsettomassa suhteessa. Ensinnäkin lapsi ja hänen tunteet pitää ottaa aina huomioon ensimmäisenä. Esim kun uusi kumppani esitellään lapselle, pitäisi olla aika varma, että suhde on kestävällä pohjalla, eikä muutoksia ihan heti tapahdu. Lapsen tarpeet tulevat aina ensin. Lapselta ei saa _ikinä_ kieltää suhdetta toiseen vanhempaan tai vaikeuttaa sen toimimista. Lisäksi etävanhemmalla tulisi olla suht hyvä "omatunto" eron suhteen - hyvittely, sirkushuvi vanhemman rooli tekee elämästä yhtä rahanmenoa ja vaikeuttaa merkittävästi myös uutta parisuhdetta. Mitä asiallisemmat, eronneemmat ja paremmat välit exillä toisiinsa on, sen helpompaa. Pitää ihan aidosti hyväksyä yhteydenpito lapsen asioissa. Ja sen Lapsen vanhemman pitäisi olla myös aika herkkänä uuden kumppanin kanssa; siis seisoa hänen rinnallaan, olla hänen puolellaan (esim ei hyväksy ala-arvoista käytöstä lapselta tai exältä uutta kohtaan).
Mutta jos sopeutumiselle antaa aikaa, niin varmasti kaikki voi mennä erittäin hyvin. Meillä on lopulta alkanut menemään.
Itselläni ja naisystävälläni on molemmilla useita lapsia.
Tottahan toki on aina mahdollisuus, että ex-puolisoiden suhtautuminen hankaloittaa elämää, mutta kuitenkin enemmän taitaa tulla paineita siitä, kuinka ottaa oikea rooli puolison lapsia kohtaan.
Pienten lasten kanssa ei ole tietenkään niin vaikeaa, koska yhteistä puuhaa löytyy aina. Pikkulapset kun ovat yleensä aina uteliaita uusien ihmisten suhteen ja muutenkin välittömiä. Tosin uudeksi isäksi / äidiksi ei kannata edes yrittää ryhtyä, koska lapsilla kuitenkin yleensä on olemassa molemmat vanhemmat joihin heillä on täysi oikeus ja päinvastoin.
Mutta kuten itselläni, kun tilanne on se, että kuvioon liittyy murrosikäisiä ja esimurrosikäisiä lapsia, niin silloin tuota suhtautumista on todella harkittava. Kuinka suhtaudut esim. lasten välisiin tappeluihin tai siihen, että ystävällesi huudetaan yhtä jos toistakin päin naamaa tms? Koska voi vetää käyttäytymiselle rajaa ja onko se oikeutettua? Koska vihellät pelin poikki ja koska kannattaa vain antaa kommettien mennä läpi korvien?
Eli aina kun suhteeseen liittyy lapsia pitää olla kiinnostunut myös heistä oikeina ihmisinä ja olla myös valmis ottamaan heistä tietty vastuu. Lapset kyllä huomaavat helposti mikäli et pidä heistä ja siitäkös se soppa syntyy. Tietenkin jokaisella on niitä huonojakin päiviä ja kyllä sekin kuuluu ihmisen elämään.
Tossa vähän aikaa sit oli jossain jonkun miehen kirjoitus, että hän jätti naisen sen takia kun sen naisen kahdeksan vuotias lapsi oli niin huomionkipeä ja äiti siinä niin kovasti kiinni, ettei pystynyt elämään parisuhdetta, pitämään sitä kasassa. Minkäs takia luulet, että yksinäisiä yh-äitejä on niin paljon? ;)
Itse asun yh-äidin kanssa jolla 7-vuotias ekaluokkalainen. Minulla on todella hyvät välit lapseen ja ei siinä mitään valittamista. Tietysti välillä tulee se ajatus, että se ei ole oma ja miksi jatkaisin. Naiseni on aivan mahtava ja hänestä en haluaisi luopua ikinä. Yhteishuoltajuus isän kanssa toimii ja häneen minulla ei ole mitään asiaa eikä mitään yhteyksiä. Oikeastaan parempi näin. Joskus vaan rahasta tulee kysymyksiä. Pitääkö minun sitten joskus maksaa hänen esim. jääkiekkoharrastus ja olla siinä kuinka mukana kuljetuksineen jäähalliin. Se on sitten minun ajastani pois.
Jos kuitenkin suhde menee poikki ja seuraavalla naisellakin olisi lapsi(a) niin sitten mietin ainakin pitempään, sillä itsekkin haluaisin omia lapsia ilman, että siinä pyörii entisiä-kumppaneita mukana. Vaikeata toisen lapsen hyväksyminen omaan elämään on, mutta kyllä siihenkin tottuu mikäli lapsi haluaakin sinut hänen elämäänsä. Silloin se ei niin pahalta tunnu. Omaa ääntä on silti kuunneltava ja pois pitää lähteä jos se paha olo ei ota lähteäkseen, koska se lapsi ei siitä lähde ja se isäkin tulee olemaan elämässä loppuun asti tavalla tai toisella.