Niin, tämä on tarkoitettu teille joilla on lapsia, ja jonka parisuhteessa jompi kumpi on pettänyt. Olette päättäneet (yhdessä tai yksin) jatkaa suhdetta lasten takia.
Sinänsä ihan ihailtavaa, mutta.
Minä olen perheestä jossa toinen vanhemmista petti, ja tämä petetty osapuoli halusi jatkaa siitä huolimatta - lasten takia. Vanhempieni suhteessa ei ollut enää mikään hyvin, oli katkeruutta ja marttyyriutta, vakoilua ja piikittelyä kun luultiin että lapset ei kuule.
Kyllä se niin on, että lapsi vaistoaa vanhemmistaan todella nopeasti että nyt ei kaikki ole kohdallaan. Olin n. 10 vuotias kun pettäminen tuli ilmi, ja vasta 16 vuotias kun vanhempani lopulta erosivat. Siitä seurasi hirveät riidat, lapsia yritettiin saada omalle puolelle ja jopa lusikat ja lakanat pistettiin kristilliseen (?) tasajakoon. Tätä me lapset seurasimme voimattomina vierestä, kun kuuden vuoden katkera ilmapiiri sai loppuhuikennuksensa.
Nyt olen 24 ja välit molempiin vanhempiini on hyvät, myös siihen pettäneeseen osapuoleen. Ja molemmille vanhemille olen sanonut, että jos he olisivat vain ottaneet eron silloin, kun pettäminen oli tapahtunut, kaikilla olisi ollut helpompaa.
Ymmärrän että se on vaikeaa, mutta jos todella haluaa ajatella lapsiaan, niin ajatelkaa se myös ja eritoten tältä kannalta. Kyllä lapsella on helpompi olla sitten kuitenkin, kun vanhemmat ovat erillään ja molempia näkee säännölisesti.
Ja vielä teille, jotka lapsillenne haukutte pettävää aviopuolisoanne: se on pahinta mitä voitte tehdä. Lapsi rakastaa vanhempiaan ehdottomana, siinä hämmentyy pieni mieli kun yhtäkkiä täytyisi sanoa kumpi on kivempi, äiti vai isä.
Sinänsä ihan ihailtavaa, mutta.
Minä olen perheestä jossa toinen vanhemmista petti, ja tämä petetty osapuoli halusi jatkaa siitä huolimatta - lasten takia. Vanhempieni suhteessa ei ollut enää mikään hyvin, oli katkeruutta ja marttyyriutta, vakoilua ja piikittelyä kun luultiin että lapset ei kuule.
Kyllä se niin on, että lapsi vaistoaa vanhemmistaan todella nopeasti että nyt ei kaikki ole kohdallaan. Olin n. 10 vuotias kun pettäminen tuli ilmi, ja vasta 16 vuotias kun vanhempani lopulta erosivat. Siitä seurasi hirveät riidat, lapsia yritettiin saada omalle puolelle ja jopa lusikat ja lakanat pistettiin kristilliseen (?) tasajakoon. Tätä me lapset seurasimme voimattomina vierestä, kun kuuden vuoden katkera ilmapiiri sai loppuhuikennuksensa.
Nyt olen 24 ja välit molempiin vanhempiini on hyvät, myös siihen pettäneeseen osapuoleen. Ja molemmille vanhemille olen sanonut, että jos he olisivat vain ottaneet eron silloin, kun pettäminen oli tapahtunut, kaikilla olisi ollut helpompaa.
Ymmärrän että se on vaikeaa, mutta jos todella haluaa ajatella lapsiaan, niin ajatelkaa se myös ja eritoten tältä kannalta. Kyllä lapsella on helpompi olla sitten kuitenkin, kun vanhemmat ovat erillään ja molempia näkee säännölisesti.
Ja vielä teille, jotka lapsillenne haukutte pettävää aviopuolisoanne: se on pahinta mitä voitte tehdä. Lapsi rakastaa vanhempiaan ehdottomana, siinä hämmentyy pieni mieli kun yhtäkkiä täytyisi sanoa kumpi on kivempi, äiti vai isä.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Se oli sinun mielikuvasi, ei kaikki ole noin mustavalkoista.
ja meillä oli myös isän puolelta pettämistä silloin kun olin kymmenen vanha ja nyt vielä tässä vähän vanhempanakin. Eli enää heidän yhdessäoloonsa en ainakaan minä ole syynä vaan kyllä siinä kuitenkin taitaa joku muu syy olla. Se pettäminen silloin ei kyllä vaikuttanut minuun mitenkään. Siis he hoitivat kyllä kaiken puhumisen ja selvittämisen ainakin niin ettei minua sotkettu siihen mukaan.
Ainoa mikä tästä on lähtöisin on se, etten pidä sitä yksittäistä syrjähyppyä, yhden kerran panoa mitenkään niin vakavana asiana. Siis en ole itse pettänyt suhteessa ollessani mutta en kyllä puolisoani heittäisi mäkeen sellaisen asian takia jos hän niin tekisi. Ehkä se on sieltä kotioloista lähtöisin kun sielläkin kaikki jatkui ihan normaalina sen pettämisen jälkeen ihan niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.
Mulla on ihan vastaavat kokemukset!
Lapsen paras ei välttämättä ole se, mikä on muiden mielestä idylli. Mikä on yhteikunnan asettama "malli" ydinperheestä.
Lapsen paras on mielestäni se, että saa kasvaa sellaisessa kodissa, jossa on hyvä olla.
Minun lapsuudenkodissani ei ole ollut hyvä olla pettämisen ja siitä seuranneen sairaalloisen mustasukkaisuuden ja epäilyn takia. Oli ihan kamalaa kun toinen piinasi koko ajan toista, ja tämän seurauksena oli massiivisia riitoja. Muistan valvomneeni monina öinä ja kuunnelleeni riitoja toisista naisista. Sitä ei oikein 7-vuotiaan aivot tajunnu. Muistan kuinka joinakin iltoina jännitin tuleeko isä kotiin, ja jos ei, äiti taas itkee. Oli kamalaa nähdä äidin kärsivän.
Heidän suhde, oli pystyssä n viisi vuotta vain ja ainoastaan minun ja isosiskoni vuoksi. Elämäni kauheinta aikaa.
Juuri tuota yritin sanoa mutta en vain löytänyt oikeita sanoja:
"Lapsen paras on mielestäni se, että saa kasvaa kodissa, jossa on hyvä olla"
Onneksi sentään yksi on saman kokenut!
Kaikkein eniten pelkäsin perheen hajoamista, olin silloin 15v ja siskoni 17v. Minusta meillä oli ollut onnellinen lapsuus ja elämä oli hyvää aina siihen päivään asti kun isän petturuus paljastui. Siskoni oli kyllä aistinut jo puolenvuoden ajan ettei kaikki ole kunnossa. Isällä oli ollut reilun kahden vuoden suhde toisaalla asuvaan naimisissa olevaan naiseen.
Aluksi olin hirveän vihainen isälle, kuinka hän oli sellainen moraaliton valehtelija. Rakastiko hän enemmän sitä naista kuin meitä lapsiaan? Myöhemmin olen saanut kuulla, että äiti olisi halunnut parisuhdeterapiaan jo ennen pettämisen alkua, mutta isä ei suostunut.
Olihan se hirveää nähdä kuinka asia satutti äitiä ja siskoani, mutta myös isää. Hän alkoi vähitellen tajuta mitä oli tekemässä, hän olisi menettänyt lapsensa (silloin ainakin olin varma,että jäisin äidin luo enkä haluaisi juurikaan tavata isää,jos hän eläisi sen toisen naisen kanssa). Isälle alkoi selvitä myös suhde äitiin, hän oli pitänyt tätä itsestäänselvyytenä mutta nyt kun tuli kysymys erosta hän ei kestänytkään sitä ajatusta. Ikäänkuin hän olisi halunnut saada kaiken perheen , sen toisen naisen ja ties mitä.
Minusta se oli isälleni kova kasvunpaikka, ehkä hän vasta siinä vaiheessa todella aikuistui.
Asiat selviteltiin lasten kannalta asiallisesti ja siskoni sai ammattiapua pahaanoloonsa.
Vanhempani selvivät keskenään suhdetta. Minulle tuli turvallisempi ja parempi olo, kun näin, että
he todella yrittivät ja välittivät toisistaan.
Lopulta siitä episoodista jäi arpi meidän kaikkien sieluun emmekä kai koskaan pysty sitä täysin unohtamaan, mutta hyvä elämä jatkui kotona ja nyt kun en enää ole vuosiin asunut lapsuudenkodissa, siellä asuu sopuisa tyytyväinen pariskunta.
Eli voi siinä niinkin käydä, että ei kaadeta kokosotkua eron muodossa lasten niskaan vaan toimitaan kypsästi ja toisia arvostaen.
Yksi asia ,jonka minä ja siskoni olewmme oppineet tuon tapahtuman seurauksena on ettemme petä koskaan, niin hrveästi tuskaa se aiheuttaa kaikille osallisille.
niin, kuten jo otsikossa mainitsin. kai se on vähän ihmistyypeistäkin kiinni kuinka asioita handlaa. muistan kanssa pienenä pelänneeni sitä että jollain reissullaan, kun isä ei tule yötä kotiin, niin ehkä hän ei tulekaan koskaan enää! .. ja että perhe siis hajoaa.
Nyt 27 vuotiaana ymmärrän, että einakin henk.koht MINULLE olisi ollut parempi jos ero olisi perheessa tapahtunut aikaisemmin. Eihän sitä lapsena tajuakkaan.. nyt vasta.
...niin voidaan jatkaa myös lasten takia.
Omalla kohdallani on tilanne se että vaimoni petti ja meillä on uusi omakotitalo ja alle kouluikäiset lapset.
En koskaan hauku vaimoani lasten kuullen, emmekä käsittele riitojamme, kun lapset ovat paikalla. Mutta nimenomaan lasten ja kodin takia jaksan jatkaa. Toki rakastankin vaimoani, mutta siis jos lähtisin ja jättäisin pettäjävaimoni, niin kämppä menisi myyntiin, lapset vierailisi Iskän luona kerrostalokaksiossa Kontulassa ja äiti olisi onneton, kun menetti omaa tyhmyyttään avioliiton ja sen ihanan uunen omakotitalon.
Kiteytykseni: Lapsen on paras olla siellä missä vanhemmat on onnellisimmillaan. Minä ja vaimoni olemme kuitenkin aika helvetin paljon onnellisimpia yhdessä ja omakotitalossa kuin erillään isäpuolien, äitipuolien, vuokra-asuntojen, yhteishuoltajuuden jne. kanssa.
Sellaisia pareja en tokikaan ymmärrä, jotka jatkaa, vaikka ei voi antaa anteeksi. Ei kenenkään petetyksi tulleen pidä langettaa elinkautista pettäjän niskaan. Ennemmin sitten potkaisee pettäjän pellolle, kun kiduttaa sitä kotona.
"Kiteytykseni: Lapsen on paras olla siellä missä vanhemmat on onnellisimmillaan. Minä ja vaimoni olemme kuitenkin aika helvetin paljon onnellisimpia yhdessä ja omakotitalossa kuin erillään isäpuolien, äitipuolien, vuokra-asuntojen, yhteishuoltajuuden jne. kanssa. "
"Jos kulissi pysyy
100% yllä..."
Siis Sinä ja Vaimosi olette onnellisia, kun on omakotitalo ja kahden auton autotalli? Kuinka onnellista kulissi on lapselle?
todella onnellinen nykytilanteessa? Kulissi saattaa näkyä ulospäin hyvänä ja onnellisena, mutta onko se sitä todella. Taloudellinen tilanne kyllä valitettavan usein ratkaisee tilanteen. Mutta kannattaa miettiä kuinka pitkälle se kantaa.
Miten niin taloudellinen tilanne "valitettavan" usein ratkaisee? En menisi väittämään, että köyhyydessä ja kurjuudessa eläminen yksinhuoltajana olisi mitenkään tavoiteltavampaa kuin taloudellinen "mukavuus". Tuppaa vaan olemaan niin, että rahapussin nyörien kiristyessä, kiristyvät myös hermot. Ja mitä vanhemmat lapset, sitä vaikeampaa on kitkutella perustoimeentuloilla. Pienten lasten kanssa se vielä menettelee, mutta teini-ikäisten lasten kanssa ei oikein.
Salaa lapsena toivoimme sisarusten kanssa vanhempien eroa. Minä olin jo yli 20 vuotias, ja nuorin sisaruksistamme 15. Eron tullessa oli helvetti valloillaan, kun vuosien kaunat pääsivät valloilleen.
ja on yrittänyt pitää lapset ulkopuolella (teinit).
Mutta omaa pahaa oloa on vaikea peittää ja sitten iski vielä vaikea masennus, johon tarvitsin lääkkeet. Eräänä päivänä vain petti jalat.
Joskus ajattelen että petetty saa kantaa sen raskaimman kuorman, pettäjällä voi olla sivusuhde josta saa voimaa ja ymmärrystä (???), hänelle tuska ja trauma ei ole niin suuri ja ahdistava,hän voi jopa tehdä tulevaisuuden suunnitelmia.
Petetyn pitää yrittää elää, suojella lapsiaan, kestää välillä hirveitä henkisiä tuskia ja masennusta jne...
Minulla on ainakin nyt näin
yhdessä pysyminen "lasten takia" on tekosyy.
minun lapseni sanoi että ero oli paras ratkaisu
(vaikkei ollut toisia, ei väkivaltaa ei ...
ainoastaan ahdistava olo kotona !! )
nyt on kaksi paikkaa ,molemmissa rakastavat vanhemmat !! molemmissa kiva olla - kummassakaan ei ahdista :) .... ja tämä on lapseni kertomaa
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000005&conference=500000000000010&posting=22000000021312227
En jaksanut uudestaan selittää tähän, kun ihan muutama päivä sitten oli vastaavanlainen keskustelu.