Olen elänyt parisuhteessa poikakaverini kanssa jo yli neljä vuotta. Ollaan siitä ajasta asuttu yhdessä reilut kolme vuotta. Viime aikoina on ollut puhetta häistä jne.
Ongelmani on se, että vaikka rakastankin miestä todella paljon, niin jostain syystä puhe naimisiin menosta ahdistaa... Syynä tähän veikkaan olevan sen, että en ole ikinä ollut yksin. Muutin vanhempieni luota pois kun aloimme seurustella (minulla oli siis kuitenkin muita miehiä ennen häntä), asuin hetken yksiössä (tosin olin aina hänen luonaan tai hän minun luonani) ja sitten muutimme saman katon alle virallisesti.
Minua jotenkin häiritsee ajatus siitä, etten ole koskaan tosiaan asunut yksin, viettänyt sinkkuelämää (mitä se nyt ikinä onkaan), huolehtinut itse omista asioistani itsenäisesti ja nyt en enää tiedä mihin ollaan menossa.
Onko kellään muulla ollut samankaltaisia kokemuksia? Miten selvisitte?
Ongelmani on se, että vaikka rakastankin miestä todella paljon, niin jostain syystä puhe naimisiin menosta ahdistaa... Syynä tähän veikkaan olevan sen, että en ole ikinä ollut yksin. Muutin vanhempieni luota pois kun aloimme seurustella (minulla oli siis kuitenkin muita miehiä ennen häntä), asuin hetken yksiössä (tosin olin aina hänen luonaan tai hän minun luonani) ja sitten muutimme saman katon alle virallisesti.
Minua jotenkin häiritsee ajatus siitä, etten ole koskaan tosiaan asunut yksin, viettänyt sinkkuelämää (mitä se nyt ikinä onkaan), huolehtinut itse omista asioistani itsenäisesti ja nyt en enää tiedä mihin ollaan menossa.
Onko kellään muulla ollut samankaltaisia kokemuksia? Miten selvisitte?
Vastaukset 7
Vanhimmat
olen asunut nyt itsekseni vuoden. tätä ennen olin asunut täysin itsekseni noin 2kk, silloin kun olin 19vuotias. kahden eri miehen kanssa asumista (toisen kanssa 3v, toisen 6v)) on täynnä jo melkein 10vuotta. viimeisellä tuon kuuden vuoden suhteen jälkeen sain tarpeekseni, kun ei ollut mitään määräysvaltaa omassa kodissa, ei lupaa käyttää OMIA, itse omalla työlläni tienaamia rahoja niinkuin halusin (yhteisten menojen jälkeen tietenkin) jne... ja muutin pois. erosimme.
nyt olen siis asunut vuoden päivät yksin, seurustelen kyllä mutta emme siis asu yhdessä. enkä aio vielä aikoihin muuttaakkaan "kimppakämppään".. olen päässyt yksinelämisen makuun, enkä tiedä onko minusta enää yhteiseloon kenenkään kanssa :/
pääasia, että itse olen tyytyväinen tilanteeseen.
tee, niinkuin itsestäsi tuntuu hyvältä. jos naimisiinmeno epäilyttää, niin älkää menkö. eläkää hetki vaikka erillään ja miettikää mitä haluatte elämältänne. elämänkokemus karttuu huomattavasti, vaikken uskalla luvatakkaan, että olisit sinkkuna sitten onnellisempi....
Minä tutustuin 14-vuotiaana lasteni isään. Suoraan kotoa muutin yhteen miehen kanssa kun odotin ensimmäistä lastamme(16v). Teimme vakaasti harkiten kuusi lasta aina kahden vuoden välein.
Mutta sittn täytin 30v. Mulle tuli ihan samanlainen olo, ihan hirvee kriisi. Ja sitä kesti jokusen vuoden. Josta meidän perhe ei selvinnytkään ilman avioeroa.
Suosittelen itsenäistymään täysin ennekuin teet mitään pysyviä suunnitelmia tulevaisuutesi suhteen. Jos sinua hiukankin epäilyttää naimisiin meno niin miksi ihmeessä menisit naimisiin?
Kun sen ratkaisun teet niin sen pitää tunuta oikealta selkäydintä myöten. Mieti tarkkaan.
tunne.
En ole kertakaan päässyt yksin asumaan ja kauheesti tekee mieli olla sinkku ja kokea sinkkuelämän.
Melkein neljävuotta olen seurustellut myös ja heti muutettiin yhteen ku lukion suoritin.
Arg - miten sitä muka voi ehdottaa toiselle saanko elää yksin jonkin aikaa. Mies siitä pahastuisi ja vetäisi herneen nenään.
Kuinka sitä kaipaa vapautta vaikka muuten asiat kotona on hyvin.
minusta kannastas .käyttää nuoruus kavereiden kanssa.kyllä sinne naimisiin ehtii.itsenäisty.joku vielä saa sinusta hyvän puolison
Mitä jos puhuisit tästä sen miehesi kanssa, että haluat nyt sitten elää sitä sinkkuelämää kunnes haluat taas joskus seurustella jonkun kanssa. Avioliitto on kumminkin sellainen kahle, ettei kannata edes miettiä, jos haluaa vielä vapaana kulkea miesten pökittävänä ja hengailla kamujen kanssa.
Voi toi sun viesti oli kuin mun elämästä!Olen ollut koko elämäni varattu.Aloitin vakavan suhteen 16v joka kesti reilu 6v.Ostettiin oma asunto,puhuttiin yhteisestä tulevaisuudesta,perheestä,lapsista.Oltiin onnellisia..kunnes miestä rupes kiinnostaan enemmän toinen nainen.Vietti vkl ja iltoja sen seurassa. vuoden ajan.kuulemma hauskempi,tulivat paremmin juttuun.jne.Mulle riitti ja lähdin!Siinä suutuksissani menin "ihastumaan" toiseen mieheen ja yhdessä ollaan edelleen.Ei mitään yhteistä,ei puhuttavaa.Hänellä "henkinen suhde" toisen kanssa ja olen todennut aikaa sitten että tämän miehen kanssa en halua loppuelämääni viettää!Sinkkuna parempi!En vaan "jaksaisi" erota!Kaikki ystävät hyvissä parisuhteissa eivätkä ymmärrä!Kumpa olisin sinkku!
Näen sinut kuin itseni silmin kuutisen vuotta sitten. Kyse minun kohdallani oli siitä etten tuntenut itseäni kunnolla antaakseni itseni parisuhteeseen täysin, vaan roikuin ns. oven välissä, mennen milloin sisään milloin ulos.
Minun kohdallani vaadittiin ero, että "saan itseni". En sano, että ero aina vaaditaan, mutta jonkinlaista irtiottoa syntyy väkisin koska suhde muuttuu kun sinä muutut. Sitten suhde joko kestää tai kuolee.
Tsemppiä! Kun olet itsellesi rehellinen, elämästä seuraa aina poikeuksetta hyvää.