Luettuani näitä keskusteluja mieleeni pälkähti yksi ajatus, jonka nyt laitan tähän.
Tuntuu siltä, että ennen vanhaan, kun alttarilla vannotulla valalla, avioliitolla ja parisuhteella oli vielä oikeasti merkitystä; kun tämä liitto oli pyhä ja avionrikkojat tekivät huorin, oli keino suhteen pelastamiseksi tai korjaamiseksi esimerkiksi parisuhdeterapia. Terapiassa molemmat osapuolet saivat puhua suunsa puhtaaksi, kertoa mikä suhteessa on omasta mielestään vialla, ja myös sen, miksi esimerksiksi joku muu ihminen on ruvennut kiinnostamaan. Voisin kuvitella, että tällaisista terapioista on ollut monelle hyötyä, koska tuossa kohtaa, kun lähdetään "ammattiauttajan" puheille, on suhteen ongelma jo tiedostettu ja myönnetty, eikä siinä kohtaa ole periaatteessa enää mitään hävittävää. (Nyt joku älähtää, että menetettävänä voi olla yhteinen koti ja lapset jne.. mutta älkäämme tarttuko siihen, se ei ollut pointtini)
Terapiasta tai muusta vastaavasta voi senkin takia olla hyötyä, että niin monet parit ovat kykenemättömiä keskustelemaan asioista kahden kesken.
No kuitenkin.. Siis ennen vanhaan avioliittoa ja parisuhdetta on arvostettu enemmän, sen eteen on tehty töitä, sen eteen on kärsitty, uhrattu ja taisteltu. Nykyään ainoa "terapian muoto" on pettäminen, kun omassa suhteessa tulee vastaan ongelmia. Yhteisistä ongelmista tulee vain jommankumman tai ehkä molempien osapuolten erikseen, ongelmia, joita lähdetään ratkomaan kumpikin omalla tahollaan sen sijaan, että asiaa käsiteltäisiin yhdessä.
Sille, joka valitsee ratkaisukseen lähteä pettämään, tie on ainakin aluksi kovin helppo. Samaan aikaan, kun omassa salaisessa elämässään saa kokea intohimoa, nautintoa ja halutuksi tulemisen tunnetta, voi ylläpitää parisuhteensa ja perheensä kulissia yllä. Kaksi erillistä elämää, ja kaikki ovat tyytyväisiä. Niinkö? Miksi luulette, että esimerkiksi ns. intohimomurhat ovat Suomessakin niin yleisiä? Viisaina pidetyt, työssäkäyvät, ahkerat naiset ja miehet vaan yhtäkkiä, kaiken sen paskan ja nöyryytyksen seurauksena yhtäkkiä pimahtavat, hakevat aseen tai veitsen ja pahimmassa tapauksessa tappavat koko perheensä ja itsensä siinä sivussa. Joillekin ihmisille petetyksi tuleminen, siitä johtuva alemmuudentunto, katkeruus ja sokea viha ovat liikaa.
Tietenkään tällaisiakaan tekoja ei voi mitenkään hyväksyä, ja tämä esimerkki on ääripää, mutta näitäkin tapauksia valitettavasti löytyy hyvin paljon. Miksi siis pitää omaa parisuhdetta pakollisena pahana samalla, kun itse vain omaa napaansa ajatellen, parisuhdettaan ja kumppaniaan halveksuen, lähtee leikkimään tulella..?! Onko se sen arvoista?!
Miksi ainoa keino parantaa omaa henkistä tilaansa, fyysisen nautinnon puutetta ja sitä kadonnutta kipinää, on lähteä etsimään sitä kodin ulkopuolelta? Se voi olla ensiapua sielulle ja ruumille, mutta entäs pitkällä tähtäimellä? Paraneeko se oma suhde sillä? Kuinka monta kertaa pitää pettää, ennen kuin oma suhde on taas kunnossa? Jokainen ymmärtää, että tuollainen kuvio on mahdoton ja oikeastaan naurettavakin. Että pettämisellä saisi muka oman suhteen kuntoon?! No mutta juuri siitähän on kysymys!!! Juuri tuo syy perimmäisenä ajaa omaan liittonsa ja suhteeseensa kyllästyneet ihmiset, jotka eivät kuitenkaan halua kokonaan päästää irti kumppanista, pettämään! Ymmärtääkö kukaan, miten kieroutunut, mahdoton ja uskomaton voi ihmisen mieli olla, kun tulee liian vaikealta tuntuva tilanne eteen. Sen sijaan, että taisteltaisiin, mennäänkin piiloon ja enää vain leikitään sotaa, vaikka todellisuudessa vehkeiltäisiinkin jo vihollisen kanssa. Aivan sairasta.
En todellakaan ole sitä mieltä, että oli parisuhde millainen tahansa, sitä tulisi aina sietää loputtomiin. Henkinen tai fyysinen väkivalta, alkoholismi kodin seinien sisällä yms, ovat tietenkin ymmärrettäviä syitä suhteen loppumiselle. Ja se juuri on pointtini! Jos ei suhde todellakaan enää toimi, niin älkää lähtekö pettämään, vaan lopettakaa ajoissa koko touhu!
Joku kirjoitti, että se on vaikeaa mitä pidempään on oltu yhdessä, jos on yhteisiä lapsia yms.. No luuletteko te vanhemmat, jotka petätte puolisoanne ja elätte ainakin jollain asteella kaksoiselämää, että lapsillanne on hyvä olla? Luuletteko te, että lapsenne ovat onnellisia, kun vanhemmat ovat onnettomia?
Olen itse kasvanut perheessä, jossa vanhemmillani oli ongelmia minun ollessani pieni, ja monesti särjin sydämeni siksi, että näin äitini kärsivän. Nyt he ovat kuitenkin monen vuoden taistelun jälkeen onnellisempia kuin koskaan, enkä tiedä toista avioparia, jotka voisivat voittaa tästä eteenpäin kaikki mahdolliset vastoinkäymiset yhdessä. Olen onnellinen siitä, että olen saanut terveen parisuhteen mallin vanhemmiltani. Jos tulee ongelmia, ne selvitetään ja jatketaan entistä vahvempina eteenpäin.
Jos ei suhde toimi, ja näyttää vahvasti siltä, ettei se tule toimimaankaan, niin lopettakaa se ajoissa. Pettämisen kierteen jälkeen suhteen loppu on kuitenkin hyvin todennäköistä.
Tuntuu siltä, että ennen vanhaan, kun alttarilla vannotulla valalla, avioliitolla ja parisuhteella oli vielä oikeasti merkitystä; kun tämä liitto oli pyhä ja avionrikkojat tekivät huorin, oli keino suhteen pelastamiseksi tai korjaamiseksi esimerkiksi parisuhdeterapia. Terapiassa molemmat osapuolet saivat puhua suunsa puhtaaksi, kertoa mikä suhteessa on omasta mielestään vialla, ja myös sen, miksi esimerksiksi joku muu ihminen on ruvennut kiinnostamaan. Voisin kuvitella, että tällaisista terapioista on ollut monelle hyötyä, koska tuossa kohtaa, kun lähdetään "ammattiauttajan" puheille, on suhteen ongelma jo tiedostettu ja myönnetty, eikä siinä kohtaa ole periaatteessa enää mitään hävittävää. (Nyt joku älähtää, että menetettävänä voi olla yhteinen koti ja lapset jne.. mutta älkäämme tarttuko siihen, se ei ollut pointtini)
Terapiasta tai muusta vastaavasta voi senkin takia olla hyötyä, että niin monet parit ovat kykenemättömiä keskustelemaan asioista kahden kesken.
No kuitenkin.. Siis ennen vanhaan avioliittoa ja parisuhdetta on arvostettu enemmän, sen eteen on tehty töitä, sen eteen on kärsitty, uhrattu ja taisteltu. Nykyään ainoa "terapian muoto" on pettäminen, kun omassa suhteessa tulee vastaan ongelmia. Yhteisistä ongelmista tulee vain jommankumman tai ehkä molempien osapuolten erikseen, ongelmia, joita lähdetään ratkomaan kumpikin omalla tahollaan sen sijaan, että asiaa käsiteltäisiin yhdessä.
Sille, joka valitsee ratkaisukseen lähteä pettämään, tie on ainakin aluksi kovin helppo. Samaan aikaan, kun omassa salaisessa elämässään saa kokea intohimoa, nautintoa ja halutuksi tulemisen tunnetta, voi ylläpitää parisuhteensa ja perheensä kulissia yllä. Kaksi erillistä elämää, ja kaikki ovat tyytyväisiä. Niinkö? Miksi luulette, että esimerkiksi ns. intohimomurhat ovat Suomessakin niin yleisiä? Viisaina pidetyt, työssäkäyvät, ahkerat naiset ja miehet vaan yhtäkkiä, kaiken sen paskan ja nöyryytyksen seurauksena yhtäkkiä pimahtavat, hakevat aseen tai veitsen ja pahimmassa tapauksessa tappavat koko perheensä ja itsensä siinä sivussa. Joillekin ihmisille petetyksi tuleminen, siitä johtuva alemmuudentunto, katkeruus ja sokea viha ovat liikaa.
Tietenkään tällaisiakaan tekoja ei voi mitenkään hyväksyä, ja tämä esimerkki on ääripää, mutta näitäkin tapauksia valitettavasti löytyy hyvin paljon. Miksi siis pitää omaa parisuhdetta pakollisena pahana samalla, kun itse vain omaa napaansa ajatellen, parisuhdettaan ja kumppaniaan halveksuen, lähtee leikkimään tulella..?! Onko se sen arvoista?!
Miksi ainoa keino parantaa omaa henkistä tilaansa, fyysisen nautinnon puutetta ja sitä kadonnutta kipinää, on lähteä etsimään sitä kodin ulkopuolelta? Se voi olla ensiapua sielulle ja ruumille, mutta entäs pitkällä tähtäimellä? Paraneeko se oma suhde sillä? Kuinka monta kertaa pitää pettää, ennen kuin oma suhde on taas kunnossa? Jokainen ymmärtää, että tuollainen kuvio on mahdoton ja oikeastaan naurettavakin. Että pettämisellä saisi muka oman suhteen kuntoon?! No mutta juuri siitähän on kysymys!!! Juuri tuo syy perimmäisenä ajaa omaan liittonsa ja suhteeseensa kyllästyneet ihmiset, jotka eivät kuitenkaan halua kokonaan päästää irti kumppanista, pettämään! Ymmärtääkö kukaan, miten kieroutunut, mahdoton ja uskomaton voi ihmisen mieli olla, kun tulee liian vaikealta tuntuva tilanne eteen. Sen sijaan, että taisteltaisiin, mennäänkin piiloon ja enää vain leikitään sotaa, vaikka todellisuudessa vehkeiltäisiinkin jo vihollisen kanssa. Aivan sairasta.
En todellakaan ole sitä mieltä, että oli parisuhde millainen tahansa, sitä tulisi aina sietää loputtomiin. Henkinen tai fyysinen väkivalta, alkoholismi kodin seinien sisällä yms, ovat tietenkin ymmärrettäviä syitä suhteen loppumiselle. Ja se juuri on pointtini! Jos ei suhde todellakaan enää toimi, niin älkää lähtekö pettämään, vaan lopettakaa ajoissa koko touhu!
Joku kirjoitti, että se on vaikeaa mitä pidempään on oltu yhdessä, jos on yhteisiä lapsia yms.. No luuletteko te vanhemmat, jotka petätte puolisoanne ja elätte ainakin jollain asteella kaksoiselämää, että lapsillanne on hyvä olla? Luuletteko te, että lapsenne ovat onnellisia, kun vanhemmat ovat onnettomia?
Olen itse kasvanut perheessä, jossa vanhemmillani oli ongelmia minun ollessani pieni, ja monesti särjin sydämeni siksi, että näin äitini kärsivän. Nyt he ovat kuitenkin monen vuoden taistelun jälkeen onnellisempia kuin koskaan, enkä tiedä toista avioparia, jotka voisivat voittaa tästä eteenpäin kaikki mahdolliset vastoinkäymiset yhdessä. Olen onnellinen siitä, että olen saanut terveen parisuhteen mallin vanhemmiltani. Jos tulee ongelmia, ne selvitetään ja jatketaan entistä vahvempina eteenpäin.
Jos ei suhde toimi, ja näyttää vahvasti siltä, ettei se tule toimimaankaan, niin lopettakaa se ajoissa. Pettämisen kierteen jälkeen suhteen loppu on kuitenkin hyvin todennäköistä.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Erittäin hyvä kirjoitus!
ei taatusti saa omaa suhdetta kuntoon, mutta siinä on kyllä erehdyksen paikka, että aluksi tie pettämiseen on kovin helppo. Ei taatusti ole, ainakaan sellaisilla ihmisillä, joilla on pienikin hippunen järkeä jäljellä.
Ennen muinoin avioliitolla oli huomattavan paljon suurempi sosiaalinen merkitys. Avioliitto perustui suurimmaksi osaksi järkisyihin. Maaseudulla ei ollut kovin montaa "naimaikäistä" vastakkaisen sukupuolen edustajaa, jota voi kumppaniksi edes harkita. Tärkeää oli, että kumppani, niin mies kuin nainenkin, oli ahkera ja kunniallinen työihminen. Oli myös kirjoittamaton laki, että sukulaiset ja koko kyläyhteisö hyväksyivät avioliiton. Näin myös toisia "vahdittiin" koko ajan. Jos joku onneton lankesi syrjähyppyyn niin hän sai siitä taatusti kuulla kunniansa! Avioliitot pysyivät kaikkien voimin pystyssä, koska ne eivät SAANEET kaatua. Jos jollain parilla oli ongelmia niitä selvitettiin monen ihmisen voimalla ja vaikka väkisin. Siinä ei yksilön mielipide paljoa painanut. Tärkeämpää oli suku, työ, maine ja kunnia. On romantisoitua totuutta sanoa, että ennen oli enemmän taisteluhenkeä, koska se oli ainoa vaihtoehto!
Suomen laissa ei muuten edes tunnusteta "intohimomurhaa". Murha on murha ja tappo on tappo. Intohimo VOI olla lieventävä asianhaara, mutta yleensä "intohimomurhaajan" taustalla on mielisairaus tai vakavia psyykisiä ongelmia. Normaali ihminen ei murhaa!
"..luuletteko te vanhemmat, jotka petätte puolisoanne ja elätte ainakin jollain asteella kaksoiselämää, että lapsillanne on hyvä olla? Luuletteko te, että lapsenne ovat onnellisia, kun vanhemmat ovat onnettomia?.."
Tämä on kysymys johon kellään ei ole vastausta. Vanhemmilla voi olla ihan hyvä keskinäinen suhde, siitä huolimatta toinen voi viettää kaksoiselämää. En usko, että äkkipikainen ero lastakaan sen onnellisemmaksi tekisi.
Kun puhut avioliitosta ennen muinoin, niin menet ehkä jo vähän turhan pitkälle, jos puhut 1800 -luvusta, jolloin maaseudulla otettiin vaimoksi naapurin likka, joka jaksoi päivät pitkät ahkerasti miestänsä avittaa. Ei tarvitse mennä historiassa ihan noin pitkälle, jos haluaa verrata tämän päivän suhtautumista avioliittoon siihen, mitä se on aiemmin ollut. Tuollaisessa maalaisyhteisössä, mihin viittasit on aikoinaan ollut uskonnollakin niin paljon suurempi merkitys, että Jumalan pelossa ei ole juuri syntiäkään uskallettu tehdä. Ja siksi ei tuo sinun kyläyhteisö -vertauksesi ole täysin pätevä tähän keskusteluun.
Ja tuo kommenttisi pettämisen alkutaipaleesta ja siitä onko se helppo vai ei, niin tuohan nyt on varmasti aika yksilöllistä, että onko se helppoa vai vaikeaa. Ehkä se aivan ensimmäinen askel ja sen jälkeiset morkkikset tekevät siitä vaikeaa, mutta lähinnä tarkoitinkin sellaista tilannetta, jossa ihminen tietoisesti valitsee rakastajan/rakastajattaren ottamisen ja on jo mielessään luovuttanut oman liittonsa suhteen. Tällaiselle ihmiselle liiton ulkopuolinen suhde voi tuoda ainakin aluksi niin suurta mielihyvää ja tyydytyksen tunnetta, että kaikki tuntuu helpolta. Lähinnä tätä tarkoitin.
Ja että romantisoitua totuutta sanoa, että ennen taisteltiin avioliittojen kestämisen puolesta? Mielestäni se ei välttämättä ole edes mitenkään romanttista, vaan ehkä lähinnä vastuuntuntoa toisista ihmisistä, mm. lapsista. Tänä päivänä ihmiset kun ovat valitettavasti muuttuneet yhä enemmän ja enemmän välinpitämättömimmiksi ja itsekkäämmiksi muita kohtaan. Sillä varjolla, että meillä on vain yksi elämä ja se on elettävä täysillä, tallotaan liian usein kanssaihmistenkin oikeutta onneen ja iloon.
Tyyliin "minulle kaikki heti ja täysillä, muista viis." Itse en ainakaan voi elää elämääni täysillä, jos tiedän satuttavani siinä sivussa rakkaimpiani.
Ja totta, Suomen laissa ei tunneta sellaista käsitettä kuin intohimomurha, tai intohimorikos, mutta kuitenkin jokainen tietää nämä käsitteet.
Haluan korostaa, että edellisessä kirjoituksessani en MILLÄÄN LAILLA puolustellut sellaista tekoa! Toisen ihmisen vahingoittamiseen ei mikään mustasukkaisuus tai katkeruus tietenkään oikeuta! Aivan tarkoituksella otin ääripään esimerkin, joka on pahin mahdollinen seuraamus juuri siitä, kun toiset ihmiset potkitaan maan rakoon omaa etua tavoitellessa.
Kun puhut lieventävästä asianhaarasta saan sen kuvan, että luulit minun puolustavan tällaisten tekojen tekijöitä. Mikä ei siis todellakaan pidä paikkaansa.
Ja tuo lapsiasia vielä.. Mielestäsi perhe voi siis elää täyttä, onnellista ja TASAPAINOISTA perhe-elämää, vaikka toinen vanhemmista, tai jopa molemmat, eläisivät samalla sivusuhteessa?
Itse olen katsonut erään puolitutun pariskunnan elämää juuri tuolla tyylillä hetken aikaa, ja voin sanoa, että yksikään perheenjäsenistä ei voi hyvin. Jos parisuhde ja varsinkin kokonainen perhe oikeasti toimii noin, niin mielestäni silloin on ihmisillä psyykkisiä ongelmia! Tilannehan on täysin luonnoton.
En sano, että avioero tekee lapselle hyvää. En tietenkään. Mutta en myöskään usko, että kieroutunut parisuhteen malli tai vanhempien henkinen/fyysinen pahoinvointi kovin hyvää jälkeä lapsen kehitykseen jättää.
oli silmiinpistävää se, että sanoit "ennen vanhaan" jos pareilla oli ongelmia he hakeutuivat parisuhdeterapiaan. Minun mielestäni parisuhdeterapiaa ei ollut vielä silloin keksitykään!
En puhunut 1800-luvusta vaan ajasta ennen 1970-lukua. Suuri maaltamuutto alkoi ja samalla katkaisi ihmisten siteet juurilleen (sosiaaliseen kontrolliin). Usko tai älä, muttei 1960-luvullakaan parisuhdeterapiaa ollut tai jos olikin ei "tavallisella" rahvaalla siihen varaa ollut!
Olen sitä mieltä, että elämää on elettävä täysillä, muttei se suinkaan tarkoita sitä, että pitäisi elää huonosti ja potkia toisia ihmisiä maanrakoon. Päinvastoin. Pitäisi rakastaa muita kuten itseään ja pyrkiä aina löytämään oikea ratkaisu kuhunkin ongelmaan. On helppoa erottaa oikea väärästä, mutta vaikeampaa on valita kahdesta oikeasta, joista molemmista on sekä oikeita että vääriä seurauksia.
... varmasti kärsivät enemmän siitä että vanhemmat eivät eroa. Erään ystävättäreni mies lähti noin kahdeksan kertaa vuoden sisällä toisen naisen mukaan, ollen pois 2-4 viikkoa kerta. Ystävättäreni kuitenkin halusi miehen aina takaisin, en ymmärrä miksi. Sanoo rakastavansa, mutta voiko sellaista miestä enään rakastaa.
Tuntuu että on tärkeämpää pitää kulissit hinnalla millä hyvänsä, joskus tekisi mieli jo ilmoittaa lastensuojeluviranomaisille tälläisestä.
Onko lapset onnellisia kun isä on jälleen kotona ja taas miettivät koskahan se lähtee seuraavan kerran....
No 1800 -luvulla ei varmasti ollut parisuhdeterapioita, siitä ollaan samaa mieltä! =)
Olkoonkin sitten vaikka niin, että "ennen vanhaan" (sinänsä kyllä huono ilmaus, koska se on hyvin epämääräinen. Toinen käsittää sillä ajan parikymmentä vuotta taaksepäin, toiselle se tarkoittaa keskiaikaa..) ei myöskään käyty terapiassa, niin silloin asiat hoidettiin useimmiten jollain muulla tavalla, kuin pettämisellä. Muutenkin tämä keskustelu meni vähän turhan paljon nyt terapiasta puhumiseen, se ei todellakaan ollut tässä se pääpointti.
Se oli yksi esimerkki siitä, miten ennen on ehkä yritetty tehdä enemmän ja rankemmin töitä parisuhteen eteen. Nykyään tuntuu siltä, että ihmiset luovuttavat heti, kun tulee vaikeuksia, ihan kuin kukaan ei olisi edes oikein tosissaan enää avioliiton ja sitoutumisen suhteen..
Mielestäni avioliittoon vihkiminen on edelleen elinikäinen sitoumus, johon ei kuulu pettäminen, eikä myöskään helposti luovuttaminen. Niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin jne..
Korostan kuitenkin vielä kerran sitä, että mikäli ihmisillä on jatkuvasti paha olla suhteissaan, niin niihin ei ole pakko jäädä, mutta silloin suhteen lopettaminen on ainoa oikea vaihtoehto, ei suinkaan pettäminen.
No tätä mieltä minäkin olen.
Olen kirjoittanut niin, että mielestäni avioliitossa ei saa luovuttaa liian helposti, eikä heti ensimmäinen ratkaisu kaikkiin ongelmiin saa olla ero tai pettäminen. Mutta kuten olen siis kirjoittanut, jos suhteessa on JATKUVASTI paha olla, on se syytä lopettaa.
Ja tuossa yhdessä kirjoituksessani mainitsin, että lapset tuskin ovat onnellisia perheessä, jossa vanhemmat elävät kaksoiselämää ja/tai voivat henkisesti pahoin.
Kuten ABC:n kanssa kirjoitimme, ei myöskään vanhempien ero lapsia varmastikaan ilahduta, mutta mielestäni on parempi nähdä onnelliset vanhemmat erikseen kuin onnettomat vanhemmat päivästä toiseen yhdessä.
ei ihmisillä ollut muita virikkeitä kuin oma kumppani! Pakkohan siitä oli huolta pitää kun muita ei ollut lähipiirissä!
Nykyisin monet tapaavat päivittäin enemmän ihmisiä kuin ennen koko vuodessa, tai jopa elinikänään. Juostaan rahan perässä ja tavoitellaan kuuta taivaalta. Olen samaa mieltä siitä, että suhteen ongelmia pitäisi yrittää enemmän ratkaista eikä automaattisesti erota tai aloittaa sivusuhteita.
kannalta molemmat ovat huonoja vaihtoehtoja sekä pettäminen että avioero.
On monia avioliittoja, joissa kukaan ei voi jatkuvasti pahoin, mutta siitä huolimatta toinen vanhemmista harrastaa syrjähyppyjä tai hänellä on rinnakkaissuhde.
Jos erotaan em. syiden vuoksi, ei se ole ollenkaan tae siitä, että vanhemmat tulevat yhtään onnellisemmiksi uuden kumppanin kanssa kuin edellisen! Ehkä hetkellisesti, muttei ennenpitkää. Yleensäkin ihmissuhteet loppuvat siihen mistä ne voisivat alkaa kehittyä edelleen, koska ihmiset malttamattomina etsivät aina uudelleen sitä samaa rakastumisen tunnetta, ei rakastamisen.
Kaikenlisäksi se "jätetty" vanhempi saattaa tulla erittäin katkeraksi ja onnettomaksi. Ainakin joksikin aikaa kunnes kohtaa uuden rakkauden.
Tottakai kaikki ed.main. tapahtumat ovat mahdollisia, eivätkä kaikki liitot suju/kaadu saman kaavan mukaan. Ei mikään ole niin mustavalkoista.
Mutta kumpi on sinun mielestäsi parempi, että lapset elävät perheessä, jossa vanhempia kalvaa jommankumman/molempien uskottomuus (siis kyseessä parisuhde, jossa tämä on ongelma, kaikillehan se ei sitä ole) ja jonka takia perhe-elämän arki ei ole ns. normaalia, vaan jatkuvaa kyräilyä, riitelyä, mustasukkaisuutta, valehtelemista yms.. Vai se, että täydelliseen umpikujaan tultuaan pariskunta ymmärtää erota ja lapset saavat tavata vanhempiaan joko yksinäisinä, mutta ehkä henkisesti tasapainoisempina yksilöinä tai sitten uusien puolisoiden kanssa, joiden kanssa elämä saattaa hyvinkin muotoutua paljon paremmaksi, kuin ensimmäisen?
Ei kukaan voi tietää, onnistuuko seuraava suhde paremmin kuin edellinen, mutta tarkoittaako se sitä, että on väkisin tyydyttävä siihen, mitä on käsillä? Jos ei toimi, ei kertakaikkiaan toimi, vaikka mitä olisi yritetty, niin eikö mielestäsi tosiaan ole parempi erota ja koittaa rakentaa elämää uudestaan joko yksin tai sitten uuden ihmisen kanssa? Tiedän lukuisia tapauksia, joissa uudestaan avioitunut tai muuten vain uudestaan seurustelemaan ryhtynyt eronnut nainen/mies voi paljon paremmin nykyisessä suhteessaan, kuin entisessään. Ja aivan satavarmasti heidän lapsillaan on tällä hetkellä parempi olla, kuin aikana, jolloin kukin perheenjäsen vuoronperään käveli talosta ulos ovet paukkuen, heitteli tavaroita seinille, huusi pää punaisena, itkeä tuhersi illasta toiseen jne..
Kuten sanoin, ei voi olla varmuutta siitä, mitä tulee tapahtumaan, jos pari eroaa ja lähtee rakentemaan uutta elämää kumpikin omalla tahollaan. Toisille tulee vastaan uusia kumppaneita, toisille ei. Toisista tulee onnellisia, toiset katkeroituvat ikuisiksi ajoiksi. Mutta miksi tyytyä vähempään, kuin mitä VOI saada? Ja jos äiti / isä ajattelee lapsensa parasta eron jo tapahduttua, niin tuskin yksikään oikeasti välittävä vanhempi ottaa uudeksi puolisokseen ihmistä, jonka kanssa lapsi ei tule millään lailla toimeen, tai jonka takia lapsella on paha olla. (Ja tähän kategoriaan ei siis kuitenkaan kuulu se peruskiukuttelu uuden ihmisen astumisesta kuvioihin, mikä on usean lapsen ensireaktio, kun äiti / isä löytää uuden kumppanin.)
kysymykseesi, tavallaan.
On tietysti parempi, että erotaan silloin, kun toista osapuolta kalvaa toisen uskottomuus eikä hän pysty hillitsemään tunteitaan vaan arki on mainitsemaasi jatkuvaa kyräilyä, riitelyä, mustasukkaisuutta ym.
Väkisin ei pidä tyytyä kumppaniinsa. On kuitenkin tavattoman yleistä, että oma kumppani on ok, vaikeissakin tilanteissa, kuten uskottomuustapauksissa. Ne ihmiset, jotka tajuavat ihmisen käyttäytymisestä mitään, eivät ala kyräillä ja riidellä silloin, kun huomaavat kumppanillaan olevan toisen suhteen. Ei. Mikäli he haluavat pysyä suhteessa, he kärsivällisesti tarkkailevat tilannetta ja odottavat, että aika kuluu ja ottavat asian puheeksi vasta sitten, ellei siihen ole tullut muutosta "kotiinpäin".
Elämä ei todella ole mustavalkoista. Monet ihan kelvolliset suhteet kuitenkin tuhoutuvat, kun ihmiset eivät jaksa odottaa kiltisti. Se on sääli lasten kannalta.
Eli mielestäsi on luonnotonta, jos toinen osapuoli alkaa kiukutella ja käyttäytyä mustasukkaisesti saatuaan tietää kumppaninsa rinnakkaissuhteesta? No johan on!
Mielestäni tuollainen reaktio (paljon paljon pahempanakin, kuin pelkkänä kiukutteluna) on vain ja ainoastaan täysin luonnollinen suhtautumistapa kyseiseen asiaan!
Sinun mielestäsi parisuhteessa elävän on vain hyväksyttävä kumppaninsa uskottomuus ja tarkasteltava asiaa hiljaa itsekseen ikäänkuin vierestä.. Ihan kuin se ei koskettaisi mitenkään?
Ihailetko sellaista parisuhteen mallia, jossa petetty osapuoli niinkin riipaisevalla hetkellä osaa pitää malttinsa, ja vain "tarkastelee", josko tilanne muuttuisi paremmaksi "kotiinpäin"?
Kirjoitat, että "Ne ihmiset, jotka tajuavat ihmisen käyttäytymisestä mitään, eivät ala kyräillä ja riidellä silloin, kun huomaavat kumppanillaan olevan toisen suhteen." Tarkoititko siis, että näin pitäisi toimia kyseisessä tilanteessa? En voi uskoa, että olet todella tuota mieltä. Eli petetyn pitää siis vain hyväksyä osansa?
Tilanne on toki eri, mikäli suhde on avoin, tai jos ei kumpaakaan osapuolta syrjähypyt/rinnakkaissuhteet häiritse, mutta entä sellaiset suhteet, joissa toinen vaatii ehdotonta uskollisuutta? Antaisitko tuollaisen käyttäytymisohjeen sellaisellekin ihmiselle?
Ja tämä lauseesi: "Monet ihan kelvolliset suhteet kuitenkin tuhoutuvat, kun ihmiset eivät jaksa odottaa kiltisti" on TÄYSIN KÄSITTÄMÄTÖN!
Eli mielestäsi kenelläkään ei ole oikeutta vaatia itselleen onnellisuutta, vaan petetyn on tyydyttävä säälittävänä odottelemaan, josko tuo mies/nainen nyt vielä huomaisi minutkin joskus? Jospa se nyt joku päivä heräisi ja huomaisi, että kyllä minä se hänen todellinen rakkautensa olenkin..
Olet varmasti siis hyvin eri mieltä kanssani siitä, että kenenkään ei tulisi TYYTYÄ vähempään, kuin mitä voi saada. Puhut "ihan kelvollisesta" suhteesta, mutta entä jos petetty tuntee itsensä niin loukatuksi, ettei hän yksinkertaisesti voi niellä moista nöyryytystä, ottaa eron, ja löytää jotain paljon parempaa, kuin "ihan kelvollisen" suhteen.
En jaksa ymmärtää, miksi sen, ketä satutetaan, loukataan ja nöyryytetään, pitäisi kiltisti jäädä odottelemaan armopaloja?!
ei taatusti saa omaa suhdetta kuntoon, mutta siinä on kyllä erehdyksen paikka, että aluksi tie pettämiseen on kovin helppo. Ei taatusti ole, ainakaan sellaisilla ihmisillä, joilla on pienikin hippunen järkeä jäljellä.
Ennen muinoin avioliitolla oli huomattavan paljon suurempi sosiaalinen merkitys. Avioliitto perustui suurimmaksi osaksi järkisyihin. Maaseudulla ei ollut kovin montaa "naimaikäistä" vastakkaisen sukupuolen edustajaa, jota voi kumppaniksi edes harkita. Tärkeää oli, että kumppani, niin mies kuin nainenkin, oli ahkera ja kunniallinen työihminen. Oli myös kirjoittamaton laki, että sukulaiset ja koko kyläyhteisö hyväksyivät avioliiton. Näin myös toisia "vahdittiin" koko ajan. Jos joku onneton lankesi syrjähyppyyn niin hän sai siitä taatusti kuulla kunniansa! Avioliitot pysyivät kaikkien voimin pystyssä, koska ne eivät SAANEET kaatua. Jos jollain parilla oli ongelmia niitä selvitettiin monen ihmisen voimalla ja vaikka väkisin. Siinä ei yksilön mielipide paljoa painanut. Tärkeämpää oli suku, työ, maine ja kunnia. On romantisoitua totuutta sanoa, että ennen oli enemmän taisteluhenkeä, koska se oli ainoa vaihtoehto!
Suomen laissa ei muuten edes tunnusteta "intohimomurhaa". Murha on murha ja tappo on tappo. Intohimo VOI olla lieventävä asianhaara, mutta yleensä "intohimomurhaajan" taustalla on mielisairaus tai vakavia psyykisiä ongelmia. Normaali ihminen ei murhaa!
"..luuletteko te vanhemmat, jotka petätte puolisoanne ja elätte ainakin jollain asteella kaksoiselämää, että lapsillanne on hyvä olla? Luuletteko te, että lapsenne ovat onnellisia, kun vanhemmat ovat onnettomia?.."
Tämä on kysymys johon kellään ei ole vastausta. Vanhemmilla voi olla ihan hyvä keskinäinen suhde, siitä huolimatta toinen voi viettää kaksoiselämää. En usko, että äkkipikainen ero lastakaan sen onnellisemmaksi tekisi.