Päädyin surffailemaan nettiin, kun on hetken verran joutilasta aikaa. Jostain syystä ajauduin tännekin palstalle ja luin muutaman jutun, huomasin kuinka ajatukseni palasi ajassa muutaman vuoden taaksepäin.
Ja nyt näin jälkikäteen voin vain todeta että ennen sitä ja tuskin koskaan enää sen jälkeen tulen olemaan niin tiukilla, hajalla ja heikko kuin silloin olin, kun erosin ensimmäisestä oikeasta 9.v. kestäneestä rakkaudestani.
Eipä ollut kukaan auttamassa, päinvastoin huomasin kuinka vähän minulla todellisia ystäviä oli = 1 ! Kaikki muut "ystävät" käänsivät selkänsä. Ei pyydetty enää mihinkään, ei soiteltu, eräs jota olin monet kerrat auttanut hänen ihmissuhde viidakossansa arvosteli niin pahasti etten pystynyt enää mitenkään antamaan anteeksi. Hän siis sanoi ettei minua varmaan kukaan koskaan huolisi!
Exäni tottakai kantoi kortensa kekoon ja muisti muistuttaa minua, kuinka huono missäkin asiassa olin ollut ja vertasi suoriltaan uuteen naisystäväänsä ( Itse oli siis pettänyt monet kerrat ja siksi halusin erota ).
Vanhempani ovat eronneet ja elivät tiiviisti omien uusien rakkauksien kanssa, joten heiltäkään ei tukea herunut. Olin siis täysin omillani tyttäreni kanssa. KAIKKI asiat sain itse järjestää, siis ihan kaiken.. ensimmäisen kerran lastenvalvojan luokse menin naama valkoisena yksin.. ei ollut ketään jolle olisin saanut tuntojani purkaa :( Jostain syystä ne "ystävät" vieläkin kuitenkin kääntyivät puoleeni VAIN silloin kun heillä oli huolia. Jouduin ostamaan paljon uutta kotiini, opettelin samaa aikaa uutta vaativaa työtä ja elin kuin kone.
En syönyt - Laihduin n.20kg sen vuoden aikana.
En nukkunut - Näytin zombielta.
Itkin joka ilta - Näytin siis turvonneelta zombielta.
Lenkkeilin - laihduin lisää.
Ostin koiran - Sain lojaalin frendin :)
Huolehdin tytöstä - Jäi vielä luokalle ja eron jälkeen sai pahoja ahdistus kohtauksia.
Katsoin telkkaria, vaikken edes tajunnut mitä sieltä tuli.
Kirjoittelin tarinoita, kaikkea mitä mieleen juolahti.
Ostin eroa käsitteleviä terapia kirjoja - hemmetin hyvä sijoitus.
Katsoin paljon valokuvia ja itkin.
Aloin tutkiskelemaan elämänarvojani, itseäni, ja huomasin kuinka paljon minulla onkaan työmaata.
Välillä tuntui että pää hajoaa, kun joka paikassa 30% aivoista käsitteli kuumaa perunaa.
Annoin itselleni luvan olla surullinen, vihainen, pettynyt ja katkera.. Tahalleni asetuin sängylle kuuntelemaan haikeeta musiikkia ja itkin.
Tiesin että kyllä tää loppuu sitten kun on sen aika.
Jossain vaiheessa tuon "prosessin" aikana haksahdin yhdenillan tarinoihin, mutta myönnettäköön.. tunsin itseni äärimmäisen huonoksi ja likaiseksi.. joten päätin että miehiin en sekaannu ja uutta en ota ja piste. Ei todellakaan ollut siitä kiinni, etteikö minua kukaan olisi huolinut, mutta en vain halunnut.. kun tunsin itseni keskeneräiseksi vielä.
Pikkuhiljaa kyyneleet kuivuivat, aloin hymyilemään ja nauramaan.. kunnes todella aloin nauramaan :D Aloin nauttia taas, kävin kampaajalla laittamassa räjähtäneen tukkani kuntoon, ostelin uusia vaatteita ( joihin en 9 vuoteen ollut tuhlannut kuin kirppiksellä ).
Kävin leffassa, ravintolassa ja pikkuhiljaa lopetin funtsailun. Tunsin pientä hyvitystä, kun sain vastata txt viestiin ettei silleen oikeen kiinnosta nyt mitkään suhdekiemurat :DD Jee, mua tosiaan joku pyysi kahville ja uloskin !! Ou Jes ! Vaikkei siitä mitään tullutkaan ja ekan treffien jälkeen en pystynyt kun nauramaan itselleni :) Ja tosiaan olin ajatellut etten ikinä selviä tästä kyllä!
Ja sitten tapahtui se mitä en todellakaan ollut haaveillut, AH NIII-IIIN ihana mies alko "ahistelemaan"! Hihittelin viesteille ja hihittelin ilman mitään syytä, ja se TUNNE vatsan pohjassa kun alko kipristelee ja vetääns jalkoja makaroonille. En edes muistanut miten enrginen pystyisin olemaan, niin täynnä jännitystä, odotusta, ihastumista ja kaikkea sitä ihanata mitä vaan voi olla.
Asiat siis alko pikkuhiljaa rullaamaan ja rullaa vieläkin.
Se että kun sitä toista oppi tuntemaan, loi perspektiiviä siihen edelliseen suhteeseen ja kun pikkuhiljaa aloin ymmärtämään että mistä olin jäänyt paitsi toi tavallaan hurjan vihan tunteen sille että miksi tämä ei voinut tapahtua jo aikaisemmin?! Ja että tosiaan olin ollut häneen tyytyväinen.. Noo, ei sitä silloin tajunnut mutta nyt se kyllä jaksaa muistuttaa joka kerta kun exäni näen että IKINÄ en häntä ottaisi.. *puistattaa*
No nyt sitten elelen onnellisempana ja ennenkaikkea mikä ehkä tärkeintä on se, että tuon "helvetin" mistä en nyt juuri mitään kertonut läpi käyminen takoi minusta varman, vahvan, rohkeamman, naisellisemman ja viisaamman naisen. Eli taaksepäin kun katson, niin loppujen lopuksi se oli parasta mitä minulle on koskaan käynyt.
Jos tämä nyt ketään auttaa saamaan toisenlaisia ajatuksia tai mitään ajatuksia, niin hyvä niin :)
Ja nyt näin jälkikäteen voin vain todeta että ennen sitä ja tuskin koskaan enää sen jälkeen tulen olemaan niin tiukilla, hajalla ja heikko kuin silloin olin, kun erosin ensimmäisestä oikeasta 9.v. kestäneestä rakkaudestani.
Eipä ollut kukaan auttamassa, päinvastoin huomasin kuinka vähän minulla todellisia ystäviä oli = 1 ! Kaikki muut "ystävät" käänsivät selkänsä. Ei pyydetty enää mihinkään, ei soiteltu, eräs jota olin monet kerrat auttanut hänen ihmissuhde viidakossansa arvosteli niin pahasti etten pystynyt enää mitenkään antamaan anteeksi. Hän siis sanoi ettei minua varmaan kukaan koskaan huolisi!
Exäni tottakai kantoi kortensa kekoon ja muisti muistuttaa minua, kuinka huono missäkin asiassa olin ollut ja vertasi suoriltaan uuteen naisystäväänsä ( Itse oli siis pettänyt monet kerrat ja siksi halusin erota ).
Vanhempani ovat eronneet ja elivät tiiviisti omien uusien rakkauksien kanssa, joten heiltäkään ei tukea herunut. Olin siis täysin omillani tyttäreni kanssa. KAIKKI asiat sain itse järjestää, siis ihan kaiken.. ensimmäisen kerran lastenvalvojan luokse menin naama valkoisena yksin.. ei ollut ketään jolle olisin saanut tuntojani purkaa :( Jostain syystä ne "ystävät" vieläkin kuitenkin kääntyivät puoleeni VAIN silloin kun heillä oli huolia. Jouduin ostamaan paljon uutta kotiini, opettelin samaa aikaa uutta vaativaa työtä ja elin kuin kone.
En syönyt - Laihduin n.20kg sen vuoden aikana.
En nukkunut - Näytin zombielta.
Itkin joka ilta - Näytin siis turvonneelta zombielta.
Lenkkeilin - laihduin lisää.
Ostin koiran - Sain lojaalin frendin :)
Huolehdin tytöstä - Jäi vielä luokalle ja eron jälkeen sai pahoja ahdistus kohtauksia.
Katsoin telkkaria, vaikken edes tajunnut mitä sieltä tuli.
Kirjoittelin tarinoita, kaikkea mitä mieleen juolahti.
Ostin eroa käsitteleviä terapia kirjoja - hemmetin hyvä sijoitus.
Katsoin paljon valokuvia ja itkin.
Aloin tutkiskelemaan elämänarvojani, itseäni, ja huomasin kuinka paljon minulla onkaan työmaata.
Välillä tuntui että pää hajoaa, kun joka paikassa 30% aivoista käsitteli kuumaa perunaa.
Annoin itselleni luvan olla surullinen, vihainen, pettynyt ja katkera.. Tahalleni asetuin sängylle kuuntelemaan haikeeta musiikkia ja itkin.
Tiesin että kyllä tää loppuu sitten kun on sen aika.
Jossain vaiheessa tuon "prosessin" aikana haksahdin yhdenillan tarinoihin, mutta myönnettäköön.. tunsin itseni äärimmäisen huonoksi ja likaiseksi.. joten päätin että miehiin en sekaannu ja uutta en ota ja piste. Ei todellakaan ollut siitä kiinni, etteikö minua kukaan olisi huolinut, mutta en vain halunnut.. kun tunsin itseni keskeneräiseksi vielä.
Pikkuhiljaa kyyneleet kuivuivat, aloin hymyilemään ja nauramaan.. kunnes todella aloin nauramaan :D Aloin nauttia taas, kävin kampaajalla laittamassa räjähtäneen tukkani kuntoon, ostelin uusia vaatteita ( joihin en 9 vuoteen ollut tuhlannut kuin kirppiksellä ).
Kävin leffassa, ravintolassa ja pikkuhiljaa lopetin funtsailun. Tunsin pientä hyvitystä, kun sain vastata txt viestiin ettei silleen oikeen kiinnosta nyt mitkään suhdekiemurat :DD Jee, mua tosiaan joku pyysi kahville ja uloskin !! Ou Jes ! Vaikkei siitä mitään tullutkaan ja ekan treffien jälkeen en pystynyt kun nauramaan itselleni :) Ja tosiaan olin ajatellut etten ikinä selviä tästä kyllä!
Ja sitten tapahtui se mitä en todellakaan ollut haaveillut, AH NIII-IIIN ihana mies alko "ahistelemaan"! Hihittelin viesteille ja hihittelin ilman mitään syytä, ja se TUNNE vatsan pohjassa kun alko kipristelee ja vetääns jalkoja makaroonille. En edes muistanut miten enrginen pystyisin olemaan, niin täynnä jännitystä, odotusta, ihastumista ja kaikkea sitä ihanata mitä vaan voi olla.
Asiat siis alko pikkuhiljaa rullaamaan ja rullaa vieläkin.
Se että kun sitä toista oppi tuntemaan, loi perspektiiviä siihen edelliseen suhteeseen ja kun pikkuhiljaa aloin ymmärtämään että mistä olin jäänyt paitsi toi tavallaan hurjan vihan tunteen sille että miksi tämä ei voinut tapahtua jo aikaisemmin?! Ja että tosiaan olin ollut häneen tyytyväinen.. Noo, ei sitä silloin tajunnut mutta nyt se kyllä jaksaa muistuttaa joka kerta kun exäni näen että IKINÄ en häntä ottaisi.. *puistattaa*
No nyt sitten elelen onnellisempana ja ennenkaikkea mikä ehkä tärkeintä on se, että tuon "helvetin" mistä en nyt juuri mitään kertonut läpi käyminen takoi minusta varman, vahvan, rohkeamman, naisellisemman ja viisaamman naisen. Eli taaksepäin kun katson, niin loppujen lopuksi se oli parasta mitä minulle on koskaan käynyt.
Jos tämä nyt ketään auttaa saamaan toisenlaisia ajatuksia tai mitään ajatuksia, niin hyvä niin :)
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kiitos hyvästä kirjoituksesta,,, uskon että ehkä itselläkin alkaa kaikkien näiden ongelmien jälkeen vielä joskus "aurinko" näkymään. Ainakin kirjoituksesi on hyvä lohtu...
Ihan kun olisin lukenut itsestäni. Voinen myös totea että tuollaisen rankan elämän vaiheen jälkeen todellakin on ollut erilaista. Puhkesin kuin kukkaan kun sen aika tuli. Itkut ym piti käydä läpi niin kauan kun se vaihtui hymyyn ja iloon ja jaksamiseen..Tosin elän edelleen yksin lapseni kanssa mutta en ole vielä valmis parisuhteeseen. Vuosia ollut sinkkuna. En minäkään uskonut rankkoina aikoina selvinneeni mitenkään tulevasta...mutta toisin kävi :) Ja koen että olen vahvempi, viisaampi, kasvanut henkisesti ym tämän kovan ajan jälkeen..kaikella on tarkoituksensa!
Aurinkoisia ajatuksia saman kokeneille! Ja joulun odotusta :)
ja kaikki kärsimys kannatti käydä läpi, tullakseni tällaiseksi kuin nyt olen, olen yksin mutten yksinäinen.
Onneksi me miehet ei olla yhtä ällö tunteellisia kuin naiset. Ehkäpä sun ystävät oli unohtaneet sut samalla tavalla, kuin sä unohdit heidät kun et nähnyt muita kuin sen ukkosi. Kuinkas kauan olitte olleet yhdessä, kun sä sait tietää niistä pettämisistä? Olet kai liian anteeksiantavainen, eikä sussa ole tarpeeksi asennetta sanoa suoria sanoja ns. ystävillesi ja sille exällesi.
luin sun viestin eka puoleen väliin ja oli pakko lähtee röökille.kovat ajat olet läpikäynyt enkä toivo kuin pelkkää hyvää