Ihastuimme töissä ja pikku hiljaa suhde on edennyt ja yllätykseksemme alkaa kyseessä olla TOSI vakavaa. Kumpikin olemme varattuja ja itsellä alkaa olla sellainen tunne, että kohta rytisee ja lujaa!! Olo on pelokas ja toiveikas yhtä aikaa ja.... varsinkin rakastunut! Elämäni ensimmäistä kertaa koen olevani todellakin täysin rakastunut. Ja elämäni ensimmäistä kertaa näen, että kumppanikin on ihan TODELLA rakastunut! Järki kyllä pelaa kummallakin ja tiedostamme tilanteemme, mutta kun ei vaan voi mitään tunteille, tosin vielä katsellaan ja harkitaan, mitä tehdä. Itsellä onneksi oma suhde niin perseestä, että oma ero ei olisi kuin ajan kysymys muutenkin.
Nyt on olo, että jos nyt niin ei koskaan, tämä on varmasti se elämäni tilaisuus...
Nyt on olo, että jos nyt niin ei koskaan, tämä on varmasti se elämäni tilaisuus...
Vastaukset 22
Vanhimmat
ja ihanan pelottavaa... Tuttu tunne, samanlainen "työperäinen sairaus" mullakin. Ja samoin, varattuja ollaan, ja yritetään edetä järkevästi ts aiemmin lyötiin jo jarrutkin kiinni, mutta ei, tunne on vaan niin musertavan ehdoton. Tulevaisuus on vielä kysymysmerkki, mutta toiveikkaana sinnepäin tähyilen.
Kiitos kommentistasi, ihana, että jollain jotain samanlaista. Olis tosi kiva, jos viitsisit kertoa lisää omasta jutustasi! Tää tilanne on yllättäny mut kyllä ihan täysin, joten kiva olisi kuulla muittenkin jutuista.
MUTTA:
Kuulitko äsken jo melkomoisen kovan rysäyksen?? Taisi jo tärähtää aika kovasti! Eli toisen osapuolen kumppani on selvästi saanut vihiä.. NO mitä sitten nyt? En tiedä, katsellaan, kuulostellaan. Kävi miten kävi, tämä rakkaus on ollut elämäni suuri rakkaus ja vaikka tämä jäisi tähän, en aio olla katkera, on ihanaa, että edes tämän olen saanut kokea! Yhtälö on kuitenkin sellainen, että sen lisäksi, että kohta tosiaan rysähtää, niin jollekin/joillekin sattuu ja kovaa.
Pelottaa, pelottaa, pelottaa, mutta sisällä sellainen rakkaus, etten koskaan edes olisi uskonut tällaista olevankaan!
Meillä tilanne on se, että oma siippani on huomannut jotain olevan tekeillä - mutta "haukkuu väärän puun juurella" ts ei ainakaan ole varma, minne jäljet johtavat. Kaikkihan sen huomaa, että ainakin itse olen muuttunut - kuulen jatkuvasti huomautuksia "oudosta säteilystä" ym., ja pari työkaveri olivat huomaavinaan jotain kipinöintiä mun ja tän "sairaudenaiheuttajan" välillä, ne olen kyl kuitannut vitsinä. Saapa nähdä, mitä tulevaisuus tuo - joka tapauksessa tää mies herättää mussa niin laajan kirjon tunteita, etten olis uskonut mahdolliseksi! Ja sua lainatakseni: vaikka tää jäisi tähän, en aio mäkään olla katkera - tätä ei kaikki saa kokea koskaan...
Kun mulla sellanen tilanne,että meillä on vielä ton kaiken lisäks ikäeroa aika huimasti,elikkä mies mua todella paljon vanhempi,niin mua arvelutta se hiukan voisko onnistua. on meinaa niin tuliset tunteen ainaskin mulla,että muuten en epäröisi,mut kiinnostuuko vanhempi mieshenkilö todella tälläsestä pikkulikasta:) No vähän liioittelin,mut onko teil tälläsestä kokemusta? Pliis kertokaa..
No niin... meillä on ihan sama juttu, eli huikea ikäero. Tavallaan siis olen itsekin "pikkulikka", mutta eipä se meitä ole haitannut, tosin asiasta on ollut puhetta, siis olemme itsekin hämmästelleet, että näin on päässyt käymään (ikäerostakin huolimatta). Meillä siis niinpäin, että vanhempi mies on enemmänkin ja ensimmäisenä ihastunut/rakastunut, itse olen tullut vähän myöhäisemmässä junassa.
Meillä on niin paljon yhteistä, että sitä ei varmaan ulkopuoliset ymmärrä, jos tästä jutusta tietäisivätkin. Kyllä on mulla menny kaikki ennakkokäsitykset ihan uusiksi tässä kaikessa. Ikinä en olisi voinut kuvitella työpaikkaromanssia, ikinä en olisi voinut kuvitella tuon ikäistä miestä, enkä varsinkaan sitä, että sellaisen kanssa olisi näin samalla aaltopituudella (ei tarvi selitellä, ei tarvi teeskennellä, voi olla ihan oma itsensä) ja se kamalin tässä, mitä ei olisi voinut kuvitella, on se, että tässä on sitten parikin vakavaa suhdetta vaakalaudalla! Siihen en olisi ikinä halunnut enkä edes uskonut, että sellaiseen tilanteeseen voisi koskaan joutua.
Ja suurin yllättäjä kaikista - rakkaus. Se mieletön rakkaus (jonka takia sitten rysähtelee, jos rysähtelee ympärillä...)!
Ja yksi vihje sulle kohtalotoveri2, että meillä ainakin oli niin, että mies arasteli enemmänkin ikäeroa kuin minä. Hänen oli vaikea uskoa, että minä voisin kiinnostua hänestä. Eli vaikka voi tuntua hurjalta, niin ole sinä vaan aktiivinen. Ja ikäero on "haitannut" miestä ehkä siinäkin, että on jonkin verran ajatellut ulkopuolisten reaktioita, jos tästä kuulisivat, mutta koskaan ei ikäero ole meidän kahden yhdessäoloa tai rakkautta haitannut, näin ainakin olen miehen puheista käsittänyt.
onkin ainoa asia, mikä meidän suhteessa ei ole aiheuttanut päänvaivaa. Mies on just vähän nuorempi, käytännössä ollaan samanikäisiä. Suurin ongelma kaiketi on se, et onko meillä rohkeutta pistää kaikki uusiksi, hajoittaa tähän mennessä rakennetut systeemit..? Mutta rakkaus, se on iso juttu! Sitä ehti jo ajatella, että suuret tunteet on jo koettu - mutta sitten, skädäm, tutusta ihmisestä alkoi löytyä uusia puolia... Ja sitä kautta sitä on löytänyt niitä itsestäänkin!
toi jo vähän lohdutti. Ja kiva kuulla että muillakin toi ikä on eikä haittaa. Saako kysästä,että minkä ikäsiä te olette? meillä on ikäeroa niin,että itse olen 22 ja mies 34. Tää on kamalaa,kun samaan aikaan hirvittää ja silti niin rakastunut olo ja lisäks ne tapaamiset on kyllä vaikeita välillä,mutta yritetty on ja hyvin jaksettu. Eikö teillä ole omat puolisot epäilleet yhtään? Mulla on niin syyllinen olo useesti,että tuntuu näkyvän naamasta ja miehen puoliso epäilee paljon tai on huomannut jotakin.
ikäero kuin teillä, mutta olen itsekin vanhempi kuin sinä, tosin alle 30-vielä. Kuten tuolla aiemmin sanoin, meistä toisen puoliso alkaa olla aika hyvin perillä asioista, eikä nyt tiedetä kumpikaan mitä tehdään. Uskomatonta on se, että kumpikin on oikeasti niin rakastunut, että ollaan harkittu jo kaiken pistämistä uusiksi. Se ei ollut todellakaan alkuperäinen tarkoitus. Tai no, alkuperäistä tarkoitusta ei kai edes ollut, ihastuttiin vaan ja rakastuttiin.
Pelottavaa tämä on, mutta samalla myös ihanaa. Miten voi olla kummallakin niin suuret tunteet?! Ja itsestä tuntuu ihan kummalliselta, että toinen voi olla noin rakastunut minuun, että EDES harkitsee kaiken vanhan jättämistä! Miehellä (vanhempana) tässä onkin enemmän menettämistä, tosin on sitä paljon mullakin! Onneksi ei kuitenkaan ole kummallakaan pieniä lapsia, se varmasti muuttaisi asiaa tosi paljon!
Että isommallakin ikäerollakin voi onnaa. ja kyllä munkin mielestä mies on aidoilla tunteilla liikkeellä,jotenkin vaistoan sen,vaikka väliin epäröinkin. me ollaan myös samalla aaltopituudella nuoresta iästäni huolimatta. Ainoo pelottava asia on just nää omat suhteet,kun tuntuu,että haluais tehdä asioille jotain,ennenkuin jää kiinni ja miehen puoliso epäilee niin,että kohta kyllä jäädään kiinni. Mulla se on erona,että mun omakin puoliso on ihana,mutta kun olemme niin nuoresta seurustelleet,että en ole oikeestaan aiemmin tiennyt mitä oikeesti rakastuminen onkaan. Lisäksi aikaa tapailla jää ihan liian vähän tämän ""uuden" kumppanin kanssa ja se huolettaa paljon,mutta olen kyllä varma,että kohta todella rytisee,koska kauaa ei voi näin jatkaa:)
Erosin juuri pari viikkoa sitten työpaikkarakkaudestani. Tavattiin työn merkeissä pari vuotta sitten, molemmat varattuja. Itse olin jo muutenkin eroamassa, joten siihen tämä uusi ei sinänsä päässyt väliin. Liinat lyötiin mekin kiinni moneen otteeseen, mutta veto oli ihan vastustamaton. Olimme todella rakastuneita, myös hän. Nyt oli kuitenkin pakko tehdä ero, en jaksanut enää sitä, että yhtäkkiä aika ei enää riittänyt. En sitä, ettemme enää olleet rakastuneita, pikemminkin välillemme oli muodostunut rakkaus. Muttei kuitenkaan tarpeeksi vahva viemään meitä esteiden yli yhteen.
Nyt on ikävä, sydän itkee. Rakastan vieläkin, niin hänkin.
Toivottavasti teille käy paremmin.
Tapailemaan.. meillä hirveen vaikeeta,kun toisen kumppani epäilee ja aavistaa?
Hätä keinot keksii;)
Tapailtiin yleensä töiden jälkeen kahvilla, milloin missäkin paikassa, missä saatiin edes hetki kahdenkeskistä aikaa. Sitten tietty kaiken maailman "palaverit", työmatkat, yhteiste "duuniporukan" illanvietot, "tyttöjen illat" jne. Siihen tämä homma varmaan kaatuikin, kun liiallinen rohkeus johti siihen, että molemmat jäätiin kiinni pariinkin otteeseen, oli pakko harventaa tapaamisia. Eikä enää iltaisin voinu pitää tekstiviestisessioita, eikä enää noin vaan lähdetty iltaisin ulos jne.
Sanon vaan, että vaikeeta siihen on enää suhtautua niinkuin työkaveriin, sen verran paljon ehtii kuitenkin nähdä ja kokea yhdessä parin vuoden aikana.
Samperi sentään, että on ikävä sitä!!!
Itsekin olen alkanut pelätä, että millaista olisi/on, kun meidän suhde loppuu. KUten alussa kirjoittelin, on tunne, että kohta tapahtuu todellakin jotain - epäselvää on sitten, että mitä. Vaikka itse päätyisin eroon, päätyykö tämä mies, en voi häneltä sellaistakaan vaatia, kunnioitan häntä niin paljon. Haluan, että hänellä olisi hyvä olla, oli se sitten miten tahansa. Jos hänen on kaiken jälkeen parempi jäädä vaimonsa kanssa, niin sitten se on hyvä. Tai vaikka hän eroaisi, entä jos jostain kumman syystä en itse eroaisikaan? Tai jos kumpikin erotaan ja sitten tuleekin jotain muita esteitä... On tämä niin vaikeaa! Kaikkein eniten toivoisin, että kaikki vain säilyisi ennallaan! Mutta alkaa tuntua siltä, että ei säily. Ehkä eniten tässä on alkanut pelätä tämän toisen menettämistä, sen verran hurahtanut sitä itse on! Toisaalta jollain tasolla siihenkin on varautunut, että niin tässä todennäköisesti tulee käymäänkin, että vaikka kuinka ryskyisi ja rytisisi, emme päädy yhteen. Ja se on tosi surullista. Järjen tasolla sen on alusta asti tiedostanut, että mitä ilmeisemmin tämä ei kestä kovinkaan kauaa, mutta tunteet on jotain ihan muuta.
Järkevää kai olisi lopettaa tämä tähän, mutta kun ei vaan voi. Ei voi kumpikaan meistä. Hullua tämä on, mutta kai tässä on vaan kummallakin niin suuret tunteet mukana, että ei mahda enää oikein mitään. Suurin yllätys on ollu se, että mies tuntuu olevan valmis pistämään tässä todella paljon likoon...
kaksipiippuinen juttu. Kyllä mekin yhteisestä tulevaisuudesta puhuttiin. Ja nyt jälkikäteen olen kuullut tämän miehen veljeltä (johon siis ehdin tutustua hyvin), että mies olisi eronnut, jos MINÄ olisi näyttänyt vihreää valoa. Toisaalta, en halua, että kukaan eroaa toisen naisen vuoksi, joten otan tämän tilanteen nyt sellaisena aikalisänä. Jossain vaiheessa se selviää, joko mies vielä ottaa yhteyttä, tai sitten ei. Kumpi tahansa niistä vaihtoehdoista on kuitenkin parempi, kuin se mihin tilanteeseen suhde oli ajautunut viime aikoina.
Te sitten puhuneet paljon,miten eteenpäin jne? Meillä ollaan puhuttu,mutta tuntuu kuitenkin,että se päätöksen tekeminen on niin vaikeeta kuitenkin. olis kumminkin parasta kaikille tehdä joku ratkaisu,mutta miten sitten jos huomaakin,että katuvansa. Pitää varmaan kohta ottaa riski ja itse vaan keroa siipalle!!
Sitä silleen tietoisesti välttelee. Eli kun on ne hetket yhdessä, ei halua käyttää niitä muuhun kuin siihen yhdessäoloon.
Enpä tiedä, ihan oikeasti tiedän, ettei tuo mies halua jatkaa avoliittoaan, mutta tiedän myös, että meidän maailmat on hiukka liian erilaiset. Siksi ehkä hyppy tuntemattomaan pelottaa, molempia. Pelkää, miten sopeutuu. Valtavan syvällisiä keskusteluja meillä oli, arvot hirveän samanlaiset molemmilla. Ja se tietty intuitio toisesta, puolesta lauseesta toinen jo tiesi. Tuolla miehellä on ihan ainutlaatuinen merkitys mun elämässä, mä en usko, että mikään voi sitä tosiasiaa muuttaa, vaikka tiet erilleen menevätkin. Ja toivon oikeasti, että myös minulle on tilaa hänen sydämessään aina. Meidän suhde alkoi niin salamavauhdilla, että suhteellisuudentaju tosiaan pääsi katoamaan hetkeksi. Mutta.....en tiedä, nyt tuntuu niin kovin vaikealta ajatella tulevaisuutta niin, ettei hän kuulu siihen edes ystävänä. En oikeasti tiedä mitä teen.
Meillä tää juttu tuntuu elävän nyt jonkinnäköisiä ratkaisun hetkiä. Mahdollistahan tietty on, että kaikki jatkuu ihan ennallaan, siis että jatkamme suhdetta miehen kanssa ja kumpikin pysyy kuitenkin samalla kumppaninsa kanssa. Ilmeisesti tämä olisi se tilanne, mitä mies toivoo (tosin minä saatan kyllä erota ilman tämän miehen vaikutustakin loppujen lopuksi, siis mun oma suhde on tosi vaakalaudalla ilman toista miestäkin). Se, että tilanne jatkuisi samana, edellyttää sitä, että miehen vaimo jotenkin joko hyväksyy tilanteen tai sitten "unohtaa" sen, eli tietoisesti ei ole tietävinään (vaimo on tällä hetkellä työmatkalla, joten tilanne miehellä on näinä päivinä ollut jäissä).
Kuten olen täällä jo aiemmin sanonut, niin ihmetyttää, että tämä mies on näinkin paljon valmis uhraamaan tai siis pistämään edes jonkinmoisella riskillä vaakalaudalle. Eli hän on sanonut, että toivoo, että tilanne kotona säilyisi ennallaan, mutta jos tosissaan tulee kriisi, niin se ei hänen maaimaansa kaada. Eli jos heille tulisi takiani ero (epäilen sitä), niin hän ei siitä minua syyttele tai "kovin järkyty". Jotenkin vaan tuntuu, että jotain kohta tapahtuu, suuntaan tai toiseen. En halua olla niin itsekäs, että miestä itselleni väkisin olisin ottamassa, hän tekee omat päätöksensä ja hänellä on siihen tietenkin täysi oikeus. Niin paljon tähän mieheen luotan kuitenkin, että vaikka minun ja hänen suhteelle tässä kävisikin huonosti, eli eroaisimme, uskon, että mies tekee sen ihan nätisti eikä se hänellekään tule helppoa olemaan. Itsekin toivon, että tilanne miehen puolella sitten jatkuisikin samana, hänellä kun on NIIIIN paljon kyseessä pelkän parisuhteen lisäksi (talot sun muut), en haluaisi häneltä viedä mitään sellaista tärkeää pois elämästä. Toisaalta en raaskisi hänestä luopuakaan, joten senkin takia tilanne saisi jatkua ennallaan. Mutta todennäköisintähän tässä on se, että vaimo kun saa tietää tarkemmin tästä jutusta, niin hän pistää miehensä tiukille ja minä siinä sitten saan kadota kuvioista. Tosin on mies vihjaillut, että voihan siinä toisinkin käydä...
Tämä meni nyt vähän jauhamiseksi, mutta on itselläkin vähän sekava olo. On ihanaa ja kamalaa yhtä aikaa, toivoa ja epätoivoa. Ja aivan mieletöntä rakkautta! On vain tunne, että pitäisi päästä puhumaan jonkun kanssa näistä asioista, mutta eipä ole tällä hetkellä oikein ketään, kenen kanssa voisi näitä kunnolla puhua, kaikki ystäväni kun eivät tätä juttua todellakaan ymmärrä...
Kyllä tuo on kuin omasta tarinasta kerrottua. Kauanko olette tapailleet? Itse olen päätellyt asian niin, että jos olisi ollut hieman rohkeampi itse, ja sanonut mitä toivon ja haluan meiltä, me saattaisimme olla jopa eri tilanteessa nyt. Mutta luulen, että kun aikaa kului tarpeeksi, molemmmat ikään kuin totuimme tilanteeseen, ja ne suurimmat tunteet laantuivat rauhalliseksi rakkaudeksi. Sillä rakkaudesta tässä on kyse kuitenkin, sanokoon kuka mitä sanoo. Ja molemminpuolin.
Hassua...mä huomaan, että välillä kirjotan menneessä aikamuodossa ja välillä taas nykyisyydessä. En tiedä enää missä mennään, ihan loppu tästä ikävästä.
tämä meillä vasta on, mutta toisin kuin teillä, tunne on kehittynyt hitaammin, oikeastaan vain leikkimielisestä flirtistä ensin ihastukseksi ja sitten rakastumiseksi ja sitten "tosi rakkaudeksi" miestä lainatakseni. Ja jotain suurta tässä täytyy olla, kun kumpikin meistä on ihan jalat maassa olevia ihmisiä eikä tapana ole ollut edes ihastua muihin, saati rakastua tai aloittaa suhde. Ja nyt kumpikin on ihan myytyjä... Sen verran kauan tätä kuitenkin on jatkunut, että ei tämä mikään kahden viikon pikku ihastus ole, vaan kyllä ollaan ehditty tutustua, puhua kaikesta maan ja taivaan välillä ja pohtia tätä omaa tilannettakin näitten kuukausien aikana. Ja rakastaa...
Kuten olen kertonut, mies on pajon vanhempi ja hänellä on tässä pelissä hyvin paljon enemmän menetettävää kuin minulla. Samoin heidän liittonsa on kuulemma "ok", eli uskon, että se on sellainen normaali, pitkä liitto, jossa ei kummempaa ongelmaa, mutta ei kummempaa muutakaan. Siis en todellakaan ole pakotie miehelle hänen ongelmissaan. Siksi siis täällä edelleenkin äimistelen, kuten koko tämän ketjun ajan, että miten kohdalleni on voinut osua näin uskomaton ihminen ja rakkaus?
Eli vaikka miten kävisi, niin tätä ihmistä en ikinä unohda ja tää on takuulla yksi elämäni hienoimmista jutuista, joita koskaan vastaan tulee tai on tullut. Ja tämä on muuttanut minua ihmisenä aivan valtavasti!
tähän ketjuun hiukan riitasointua. Varsinkin niille nuorille naisille, jotka posket punoittaen vannovat suurta rakkauttaan keski-ikäiselle ukkomiehelle ja työkaverille. Rakastumisen tunne on tietysti ihana ja saattaa jopa luoda uhrimieltä miehen onnellisuuden hyväksi. Mutta hei haloo, teidän tarinat kuulostaa niin tutuilta, tavanomaisilta ja jopa paikka paikoin kuin suoraan saippuaoopperasta. Mitä se sellainen rakkaus on, joka vain ottaa? Siis millainen on mies, joka ei ole valmis luopumaan talosta ja tavarasta suuren rakkautensa tähden.
Sanotaanko, että mies tykkää pitää vähän kivaa ja saada säpinää elämäänsä. Tätä tuskin tarkoitetaan rakkaudella, ellei sitten humaanissa koko maailmaa käsittävässä merkityksessään.
ja aikamoisin varauksin itsekin olen omassa jutussani, vaikka täällä sitä kovin hehkutankin. Silti mulla on koko ajan aikamoisen varovainen ajatus koko touhusta... En vaan voi sille mitään, että mielestäni tällainen homma, jossa loppujen lopuksi on kyseessä neljä ihmistä on sellainen, että siinä on vaan kunnioitettava toisenkin mielipidettä - jos itse olisin sinkku ja rakastuisin toiseen sinkkuun, niin mielestäni minulla sitten olisi oikeus vaatia vaikka mitä, mutta tällaisessa tilanteessa - no, antaa ajan kulua ja katsotaan, miten käy. En kuitenkaan omasta mielestäni voi vaatia toista eroamaan.
Kuitenkin kumpikin meistä olemme sen verran elämää nähneitä, jopa siis minäkin, eli huomattavasti nuorempi osapuoli, että ymmärrän, että vaikka kuinka toista rakastaisi, tällaisessa jutussa se koskettaa niin monia muitakin ihmisiä, että täytyy kyllä todella olla varma päätöksestään. Jos me tämän miehen kanssa todella päädytään yhteen, niin se vaatii meiltä kummaltakin aivan mieletöntä rohkeutta ja sitoutumista toisiimme! Nimittäin se sattuu ja kovasti todella moniin ihmisiin!
Voisin kertoa tähän vaikka mitä juttuja, jotka selventäisivät sitä, että tämä ei taida ollakaan ihan tyypillinen 5-kymppinen ukkomies hetken sekstailee huvikseen nuoren typykän kanssa -juttu, mutta mitäpä sitä täällä selittelemään.
Ehkä se kuitenkin kertoo jotain, että emme ole harrastaneet seksiä koko suhteemme aikana, vaikka mieli olisi tehnytkin.
Ja toisaalta, mistä oma AVIOmieheni on koskaan ollut valmis luopumaan minun vuokseni? Ei yhtään mistään.
vahvasti sitä mieltä, että rakkaus on ensi sijaisesti tekoja. Sanat, eleet, lupaukset ja aikomukset ovat toissijaisia ja siten tosielämässä melko merkityksettömiä.
Mielestäni aviomiehesi luopumishalut eivät kuulu tähän orastavaan työpaikkaromanssiisi. Se on teidän avioliittonne sisäinen asia. Vai kuvitteletko tämän työpaikan 5kymppisen jotenkin miehesi paikalle, hänen sijaisekseen. Jos näin on, niin alapa nyt tutkailla tunteitasi uudelleen.