Olen 18-vuotias ja seurustellut nyt noin vuoden, tämä on ensimmäinen vakavahko serurustelusuhteeni. Jo neljän kuukauden jälkeen huomasin muuttuvani oikeaksi itkupilliksi. Mies opiskelee ja käy siinä sivussa töissä, työmatka on pitkä ja koulu vaati paljon. Hänellä on tavoitteet korkealla, 8 ei riitä tälle lukiolaiselle hyväksi numeroksi. Työt ja opiskelu tuntuvat vievän hänen kaiken aikansa, minulle jää vain rippeet. Hän lupasi keväällä, että sitten kesällä kaikki on paremmin, kun ei tarvitse ajatella koulunkäyntiä. Kokosin itseni ja yritin jaksaa odottaa kesäkuun alkua. No, yllätys yllätys, mies oli koko kesän töissä vähintään kuutena päivänä viikossa. "Heinäkuussa sitten on aikaa", hän lupasi. "Elokuun alku on vapaata", hän sanoi, kun heinäkuu meni töissä. Elokuun puolessä välissä alkoi koulu, eikä mitään tapahtunut kesän aikana. Tottakai näimme kesällä, 1 tai 2 kertaa viikossa, muutaman tunnin kerrallaan. Siihen se sitten jäikin. Koulun alkaessa tilanne oli taas sama kuin keväälläkin; mies oli aina töissä tai koulussa. Tai kotona nukkumassa edellisten aiheuttamia univelkoja pois. Koko kesä meni itkemiseksi omalta osaltani. Heinäkuussa itkin jokaikinen ilta, kun oli ikävä miestä, ja samalla tuntui, että olen hänelle vain taakka kaiken muun puuhan lisäksi. Ja sama tilanne jatkuu edelleen. Tiedän että työ on hänelle tärkeää, ja nyt tehty työ takaa hänelle hienon uran tulevaisuudessa. Mutta minä en jaksa. Sanoin tosin samaa itselleni jo viime toukokuussakin, ja vieläkin olen vain jaksanut. Testasin tässä hiljattain, miten suhteemme käy, jos minä en enää "ylläpidä" sitä tekstiviestein, hellyydenosoituksin, kutsumalla käymään... No, mies kyllä piti jonkinverran yhteyttä, mutta kaikenlaiset rakkaudenosoitukset katosivat. Eivätkä ne ole tulleet takaisin. Tuntuu kuin olisin tappanut senkin rakkauden, mikä meillä joskus oli... Ja aina vain itkettää. Itken, jos en ole nähnyt miestä pitkään aikaa, itken, jos tapaamme, mutta hän ei osoita mitään tunteita minua kohtaan. Koko seurustelu alkaa tuntua aivan tavalliselta kaverisuhteelta. Tuskin tähän on päädytty vain hänen opintojensa ja työssäkäyntinsä takia, on minunkin käyttäytymiseni varmasti typerää, mutta silti olisi niin helppo lähteä vain syttelemään toista. Miehelle en ole pystynyt näistä tunteista puhumaan. Kerran sain sanottua, että itkin koko eilisillan, kun oli niin ikävä. Taas sain kuulla lupauksen "Viikonloppuna sitten ollaan taas yhdessä." Hän oli töissä koko lauantain ja sunnuntaina aamupäivän. Kuudelta illalla lähti kotiin. Ja minä itkin.
Kysymys kuuluu:
Kiusaanko vain itseäni tässä suhteessa?
Pitäisikö suhde yrittää pelastaa vai lopettaa?
En enää itse tiedä. Olen ihan hukassa. Itkettää vain.
Kysymys kuuluu:
Kiusaanko vain itseäni tässä suhteessa?
Pitäisikö suhde yrittää pelastaa vai lopettaa?
En enää itse tiedä. Olen ihan hukassa. Itkettää vain.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Minulla oli vähän samanlainen tapaus kuin sinulla. Kyllä mullekin luvattiin että sitten nähdään ja niin edespäin.... Ei nähty ja nyt tulin sitten jätetyksi! Tiedänpähän etten seuraavalla kerralla mene halpaan. Vituttaa se silti.
Rakas nuori nainen,
Näin yli 4-kymppisenä naisena voin sinua toivottavasti "auttaa" kertomalla, että tämä mies, johon olet rakastunut, ei selvästikään ole romanttista tunneihminen-tyyppiä. Tälle miehelle on nyt - ja tulee tulvaisuudessakin aina olemaan - ura tärkeintä. Tälle miehelle et koskaan tule olemaan ykkönen. Jäät aina kakkoseksi, todennäköisesti myös kolmanneksi, neljänneksi, viidenneksi... Aina tulee jotain, mikä on hänelle tärkeämpää. Tämän miehen tarpeet eivät yksinkertaisesti vastaa omia tarpeitasi. Eivätkä ne tule kohtaamaankaan.
Vaikka kuinka kipeää tekee ja sydän särkyy, niin sinun itsesi kannalta lienee parasta lopettaa tämä "seurustelu"suhde mahdollisimman nopeasti. Mitä kauemmin siinä roikut (sitähän sinä teet), sitä vaikeammaksi kaikki käy...
En väitä, että se olisi helppoa, mutta voit olla sataprosenttisen varma, että kun olet surusi surrut ja alat tästä kokemuksesta viisastuneena katsella uusiin suuntiin ,löydät itsellesi miehen, joka vastaa sinun tarpeitasi.
Onnea matkaan!
Paljon kiitoksia viestistäsi. Juuri jotain tällaista toivoinkin saavani kuulla. Itse olen miettinyt tätä samaa asiaa; en koskaan tule olemaan tälle miehelle se ensimmäinen ja tärkein asia. En koskaan. Sen olen kuluneen vuoden aikana saanut huomata. Mutta nyt sen sanoi jo joku muukin minulle - kaikki ei ollutkaan vain omaa kuvitelmaani, niin kuin olen pelännyt. Uskon olevani hänelle tärkeä ihminen, mutta jos miehen olisi valittava uransa ja minun välilläni, häviäisin. Mutta en siitä häntä halua moittiakaan, sillä onhan jokaisella oikeus luoda itselleen tulevaisuutta. Mutta minun tulevaisuuteni tosiaan on toivottavasti toisenlainen.
Vielä kerran paljon kiitoksia, kun jaksoit lukea viestini ja vastata siihen. Viestisi auttoi minua hiukan selvittämään asioita ja näkemään suhteemme tilanteen. Olisipa lähipiirissäni kaltaisiasi ihmisiä, jotka voisivat tuolla kokemuksen äänellä saada minut järkiini. Kiitos.
Mitäs jos päästäisit miehen vapaaksi ja siinä samalla itsesikin, pistämällä suhteen poikki? Ei se tosta näy parempaan suuntaankaan menevän, joten turha sitä on itseään kiusata. Varmaan helpotus teille kummallekin.
todellakin itket liikaa yhden miehen perään. epäilemättä kyllä välität hänestä, jos noin kauan olet roikkunut tuollaisessa "suhteessa". vai itketkö vain omaa surkeuttasi, oletko läheisriippuvainen? tämä kuvaus suhteestanne on vain sinun näkökulmasi. mitähän se miehesi krjoittaisi? voisit kyllä hiukan miettiä, kumpaa on enemmän, iloa vai surua? ja kumpaa pitäisi olla vaa'assa enemmän? toivottavasti löydät ratkaisun tilanteeseesi.