Olen 18-vuotias ja seurustellut nyt noin vuoden, tämä on ensimmäinen vakavahko serurustelusuhteeni. Jo neljän kuukauden jälkeen huomasin muuttuvani oikeaksi itkupilliksi. Mies opiskelee ja käy siinä sivussa töissä, työmatka on pitkä ja koulu vaati paljon. Hänellä on tavoitteet korkealla, 8 ei riitä tälle lukiolaiselle hyväksi numeroksi. Työt ja opiskelu tuntuvat vievän hänen kaiken aikansa, minulle jää vain rippeet. Hän lupasi keväällä, että sitten kesällä kaikki on paremmin, kun ei tarvitse ajatella koulunkäyntiä. Kokosin itseni ja yritin jaksaa odottaa kesäkuun alkua. No, yllätys yllätys, mies oli koko kesän töissä vähintään kuutena päivänä viikossa. "Heinäkuussa sitten on aikaa", hän lupasi. "Elokuun alku on vapaata", hän sanoi, kun heinäkuu meni töissä. Elokuun puolessä välissä alkoi koulu, eikä mitään tapahtunut kesän aikana. Tottakai näimme kesällä, 1 tai 2 kertaa viikossa, muutaman tunnin kerrallaan. Siihen se sitten jäikin. Koulun alkaessa tilanne oli taas sama kuin keväälläkin; mies oli aina töissä tai koulussa. Tai kotona nukkumassa edellisten aiheuttamia univelkoja pois. Koko kesä meni itkemiseksi omalta osaltani. Heinäkuussa itkin jokaikinen ilta, kun oli ikävä miestä, ja samalla tuntui, että olen hänelle vain taakka kaiken muun puuhan lisäksi. Ja sama tilanne jatkuu edelleen. Tiedän että työ on hänelle tärkeää, ja nyt tehty työ takaa hänelle hienon uran tulevaisuudessa. Mutta minä en jaksa. Sanoin tosin samaa itselleni jo viime toukokuussakin, ja vieläkin olen vain jaksanut. Testasin tässä hiljattain, miten suhteemme käy, jos minä en enää "ylläpidä" sitä tekstiviestein, hellyydenosoituksin, kutsumalla käymään... No, mies kyllä piti jonkinverran yhteyttä, mutta kaikenlaiset rakkaudenosoitukset katosivat. Eivätkä ne ole tulleet takaisin. Tuntuu kuin olisin tappanut senkin rakkauden, mikä meillä joskus oli... Ja aina vain itkettää. Itken, jos en ole nähnyt miestä pitkään aikaa, itken, jos tapaamme, mutta hän ei osoita mitään tunteita minua kohtaan. Koko seurustelu alkaa tuntua aivan tavalliselta kaverisuhteelta. Tuskin tähän on päädytty vain hänen opintojensa ja työssäkäyntinsä takia, on minunkin käyttäytymiseni varmasti typerää, mutta silti olisi niin helppo lähteä vain syttelemään toista. Miehelle en ole pystynyt näistä tunteista puhumaan. Kerran sain sanottua, että itkin koko eilisillan, kun oli niin ikävä. Taas sain kuulla lupauksen "Viikonloppuna sitten ollaan taas yhdessä." Hän oli töissä koko lauantain ja sunnuntaina aamupäivän. Kuudelta illalla lähti kotiin. Ja minä itkin.
Kysymys kuuluu:
Kiusaanko vain itseäni tässä suhteessa?
Pitäisikö suhde yrittää pelastaa vai lopettaa?
En enää itse tiedä. Olen ihan hukassa. Itkettää vain.
Kysymys kuuluu:
Kiusaanko vain itseäni tässä suhteessa?
Pitäisikö suhde yrittää pelastaa vai lopettaa?
En enää itse tiedä. Olen ihan hukassa. Itkettää vain.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Minusta kuullostaa siltä, että tarpeenne ja tavoitteenne suhteessa menevät pahasti ristiin. Jos sinulle läheisyys suhteessa on hyvin tärkeää eikä miehesi sitä ymmärrä, sinun kannattaa miettiä olisiko jossain olemassa oikeampi ihminen sinua varten. Joka tapauksessa asiat eivät etene ellet keskustele hänen kanssaan. Mielestäni sinun on ehdottomasti kerrottava hänelle miltä sinusta tuntuu sekä kysyä häneltä, haluaako hän sitoutua olemaan kanssasi ja samalla huomioimaan sinut enemmän, vai onko parempi, että jatkatte eri suuntiin. Väsytät itseäsi turhaan pitämällä tunteet sisälläsi. Jos mies todella välittää sinusta, hän varmasti kuuntelee sinua.
Olet aivan oikeassa siinä, etteivät tarpeet ja toiveet täsmää suhteessamme. Aluksi kyllä menimme samaan suuntaan, mutta ajan kuluessa vain vähemmän ja vähemmän yhtämatkaa. Tiedän, että pitäisi puhua hänen kanssaan, mutta en vain millään meinaa pystyä siihen. Jotenkin vain toivon asioiden paranevan itsestään. Toisekseen pelkään, että asia tulisi hänen eteensä aivan puuntakaa. Pienemmistäkin asioista hän saa elämänsä pariksi viikoksi pois raiteiltaan. Ja kun koskaan ei ole sopiva hetki, en koskaan ota asiaa puheeksi. Olen kieltämättä jäänyt roikkumaan tähän suhteeseen. Haikailen sitä, mitä seurustelumme oli alkuhuumassa... Yli puoli vuotta sitten! Lopultakin on kai todettava, ettei se aika enää palaa. Eikä oikeampaa hetkeä puhua tule, vaikka odottaisin vielä toiset puoli vuotta.
Kiitos vielä, kun jaksoit lukea viestini ja vastasit.
Minäkin roikuin aikani samankaltaisessa suhteessa. Kaipasin miestäni jatkuvasti (olimme jo kihloissa), mutta hänen harrastuksensa ja työnsä tuntuivat vievän melkein kaiken ajan hänen elämästään. Varsinkin kun muutimme takaisin kotiseudullemme, missä hänellä oli laumoittain vanhoja tuttuja ja kavereita, yhteinen aikamme jäi minimiin. Saatoimme kyllä mennä yhdessä viettämään iltaa, mutta mukana oli aina 2-6 muutakin ihmistä. Kahdenkeskistä aikaa meillä ei koskaan tuntunut olevan. En kuitenkaan olisi halunnut erota, se tuntui jotenkin luovuttamiselta. Lopulta kuukausien pähkäilyn jälkeen laitoin suhteen kuukauden tauolle. Muutin täksi ajaksi omaan asuntoon, enkä loppujen lopuksi enää palannut miehen luo. Kun olin päässyt uuden elämän makuun, suhde oli paljon helpompaa lopettaa. Enää ei tarvinnut miettiä, että "onkohan tämä oikea ratkaisu." Suosittelen samaa sinullekin. Ota "vapaata" miehestäsi esim. kuukaudeksi, ja mieti sitten, vieläkö jaksat itkeä hänen peräänsä. Voimia.
"Ota "vapaata" miehestäsi esim. kuukaudeksi, ja mieti sitten, vieläkö jaksat itkeä hänen peräänsä. Voimia."
Pitäis miettiä kumminkin sitä miestäkin, tollanen on epäreilua vaikkakin itsellesi helpompaa... Mieti itseksesi asiaa...Pohdi saisitteko yhdessä mietittyä ratkaisua asiaan... Jos vaikuttaa siltä ettei asiaa voi nätisti ratkaista niin sitten kylmästi päätöstä kehiin vaikka kuinka ottais kipeetä. Ja tietenkin face to face.