..vieläkin kannan syyllisyyden taakkaa. En saa mielestäni katsettasi, kun kerroin että avioeromme on lopullinen. Tiesin sen silloin, että tulet tekemään itsellesi jotain, tiesin, enkä silti olisi voinut päättää toisin. Toivoin että olisin väärässä, uskoinkin niin.
Kunnes kuukauden päästä sain kuulla, että olit lähtenyt täältä oman käden kautta. Sen jälkeen ei mun elämä ole ollut entisellään. Vaikka meidän juttu ei olisi koskaan tullut toimimaan, vieläkin ikävöin sitä mitä meillä oli, silloin kun kaikki oli hyvin. Ei tule toista, jota kohtaan tuntisin samaa.
En pysty vieläkään käsittämään, että olet lopullisesti lähtenyt, ettei koskaan voida puhua kaikkia niitä selvittämättömiä asioita, etten voi kertoa sulle miten olen vasta jälkeen päin ymmärtänyt paljon asioita meistä, meidän riidoista, itsestäni. Välillä tuntuu, että vasta sun kuoleman jälkeen olen itse oppinut elämään, arvostamaan tätä joka päiväistä arkea täällä, pieniä asioita.
Ja usein kysyn itseltäni: Miksi? Miksi tajuamme asioita vasta kun on liian myöhäistä? Miksi joudumme menettämään niin paljon jotain muuta saadaksemme?
Sen tiedän, että koskaan en unohda sua, tulet aina elämään muistoissani, niin hyvissä kuin huonommissakin, ja kukaan ei koskaan vie sun paikkaa mun sydämessä. Vaikka elänkin elämääni eteen päin, ja vaikka rakastuisinkin vielä toiseen, sun muisto elää.
Toivon että voisin kertoa tän kaiken sulle, ja jollain lailla uskon että tiedätkin.
Kunnes kuukauden päästä sain kuulla, että olit lähtenyt täältä oman käden kautta. Sen jälkeen ei mun elämä ole ollut entisellään. Vaikka meidän juttu ei olisi koskaan tullut toimimaan, vieläkin ikävöin sitä mitä meillä oli, silloin kun kaikki oli hyvin. Ei tule toista, jota kohtaan tuntisin samaa.
En pysty vieläkään käsittämään, että olet lopullisesti lähtenyt, ettei koskaan voida puhua kaikkia niitä selvittämättömiä asioita, etten voi kertoa sulle miten olen vasta jälkeen päin ymmärtänyt paljon asioita meistä, meidän riidoista, itsestäni. Välillä tuntuu, että vasta sun kuoleman jälkeen olen itse oppinut elämään, arvostamaan tätä joka päiväistä arkea täällä, pieniä asioita.
Ja usein kysyn itseltäni: Miksi? Miksi tajuamme asioita vasta kun on liian myöhäistä? Miksi joudumme menettämään niin paljon jotain muuta saadaksemme?
Sen tiedän, että koskaan en unohda sua, tulet aina elämään muistoissani, niin hyvissä kuin huonommissakin, ja kukaan ei koskaan vie sun paikkaa mun sydämessä. Vaikka elänkin elämääni eteen päin, ja vaikka rakastuisinkin vielä toiseen, sun muisto elää.
Toivon että voisin kertoa tän kaiken sulle, ja jollain lailla uskon että tiedätkin.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Minunkin entinen poikaystäväni lähti täältä oman käden kautta, samana päivänä kun jätin hänet. Mutta elämäni on jatkunut. En olisi voinut häntä pelastaa jäämällä siihen suhteeseen, olisimme molemmat menehtyneet siinä.
tyypillistä miehille? Onko mies niin riippuvainen naisesta että tappaa itsensä jos tulee jätetyksi. Miksi on näin?
En usko että se on vahvuutta.Vahva ihminen pystyy ensin olemaan sinut itsensä kanssa ja vasta toisella sijalla rakastamaan toista ihmistä. Heikko ihminen taas on huono sanavalinta, kun ihminen on kuitenkin arvokas millaisena tahansa, näytteli kuinka vahvaa tahansa..
Ehkäpä kyseessä on vain yksinkertaisesti mieleltään sairas ihminen, joka ei näe muuta ulospääsyä... Ei kai kukaan kostaakseenkaan itsestään luovu? Terve ihminen ainakaan.
Apua he olisivat tarvinneet ammattilaisilta. Sitä apua ei pysty antamaanihminen joka on tuon kohteeena. Hän on liian lähell nähdäkseen, että ei pysty pelastamaan, vaikka tahtoisi. On liian syvällä näissä synkissä asioissa...
Näin ajattelen nyt.. vuosien jälkeen... Ja sen takia voin todeta että onneksi emme menneet molemmat. Onneksi tajusin jossain vaiheessa että minun on pelastettava itseni tai "hukun mukana"..