poikani kuolema

Otan osaa suruusi.

http://911inmemoriam.blogspot.com

Kysy hiljaisuudelta surusi määrää,
kysy vielä sittenkin kun olet kyselemiseen kyllästynyt.
Se kyllä vastaa -
joskus viikkojen-
joskus vuosien-
joskus vuosikymmenien päästä.

Tämä oli tyttäreni muistokirjoitus.
Tapauksesta on jo 4 vuotta..
suru ei unohdu mutta muuttuu kauniiksi muistoiksi.

Voimia Sinulle !

hmm, minulta ei ole kuollut poika, minun äidiltäni on joten veli siis... se oli hirveää, olin silloin n.6v ja kyllä siitä toipuu vaikka välillä ei jaksa elää :')

Tuska, jota kukaan ei tahtoisi omalla kohdallaan
kokea ! Sen vuoksi pyydä apua läheisiltäsi, niiltäkin joita et ole tavannut viimeaikoina.
Jos ihminen sanoo " Otan osaa " ota se vastaan
ainakin aluksi ihan kuin se tulisi hänen
sydämestään.
joidenkin päivien, viikkojen kuukausien ja vuosien jälkeen
huomaat keneltä ne tuli todella sielusta.
Surutyö on hirvittävää ja hirvittää sanoa
sinulle, että se on kestettävä.Ja vaikka nyt tuntuu
mahdottomalta ajatella, niin mahdottomastakin selviää. Unohtaa ei voi koskaan. Siunausta

Oman lapsen kuolema on vaikein asia elämässä, mistä meidän tulee jotenkin selviytyä. Jotkut eivät selviydy koskaan. Suru on aina sydämessä. Miten muut pojat jaksavat? Onko sinulla voimia huomioida heidän surunsa? Hakeudu keskustelemaan johonkin sururyhmään oman jaksamisesi vuoksi. Puhuminen helpottaa.

Otan osaa suruusi.
Minun itseni kohdalla ollut melkein sama tilanne.
Elämäni varrella on tapahtunut rankkoja asioita. Minun perheessäni on ilmennyt paljon sairauksia jotka ovat murtaneet minut moneen otteeseen. Veljelläni on todettu kolme kertaa syöpä viimeisen 5 vuoden aikana, äidilläni on huomattu sydänvika ja pääverisuonen pullistuma jotka ovat väsyttäneet äitiä,minua ja perheenjäseniäni paljon. Äidillä on ollut nuorena aivoverenvuoto,joten minulla on kohtuulliset vaara saada sama parikymppisenä niin kuin äitini sai. mutta sitä en stressaa enkä aiokaan stressata.

Tuntuu vain että perheemme luhistuu vielä jonain päivänä niin pahasti että ei tilannetta pysty korjaamaan. Äidin tilasta kuulimme pari viikkoa sitten. Viikot ovat menneet jotenkin ohi, en ole tehnyt oikeastaan mitään, tuntuu että elämä olisi jotenkin pienellä katkolla. Äidin tilasta ei tiedetä miten tulee käymään, veljen tila on myös pikkuisen epävarma uusiutuuko syöpä taas uudestaan.. tuntuu että perhettämme koetellaan koko ajan uusilla sairauksilla.

Sinä joka olet menettänyt poikasi, en voi uskoakaan kuinka tuskallista sinulla on tällä hetkellä. Täytyy vaan yrittää jaksaa ja jatkaa elämää, vaikka se niin hullulta tällä hetkellä kuulostaakaan.
Itse jankutan tätä itselleni, ja osaksi se myös auttaa.
Elämä jatkuu, muistetaan hyvät ja huonot muistot rakkaasta, niin rakas ihminen on aina mukana minne meneekään, hän ei koskaan kuole.

Jaksamista sinnepäin :)