Minkälaista on elämä, kun on elänyt saman ihmisen kanssa todella pitkään? Tiedän, ettei siihen ole yksiselitteistä vastausta, mutta kokemuksia olisi mielenkiintoista lukea.
Olemme olleet poikaystäväni kanssa muutaman vuoden yhdessä. Rakastan häntä ja haluan perustaa perheen hänen kanssaan. Joskus sitä vain mietiskelee tätä elämää ja pohtii olenko kuitenkin vielä liian nuori (22.v) tekemään näin ison päätöksen. Olen kuullut niin monia tarinoita siitä, että liian nuorena sitoutunut alkaa myöhemmin katua tai hakea uutta kadotettua nuoruutta takaisin. Pitäisikö vielä nuorena kokea ja mennä villisti, jotta voisi sitten myöhemmin asettua aloilleen hyvillä mielin?
-Yks tyttönen vaan-
Olemme olleet poikaystäväni kanssa muutaman vuoden yhdessä. Rakastan häntä ja haluan perustaa perheen hänen kanssaan. Joskus sitä vain mietiskelee tätä elämää ja pohtii olenko kuitenkin vielä liian nuori (22.v) tekemään näin ison päätöksen. Olen kuullut niin monia tarinoita siitä, että liian nuorena sitoutunut alkaa myöhemmin katua tai hakea uutta kadotettua nuoruutta takaisin. Pitäisikö vielä nuorena kokea ja mennä villisti, jotta voisi sitten myöhemmin asettua aloilleen hyvillä mielin?
-Yks tyttönen vaan-
Vastaukset 10
Vanhimmat
Tuota me mentiin yhteen 18 v. ja nyt ollaan 40 v. molemmat, eli 22 vuotta oltu yhessä. Lapset (2 kpl) jo täysi ikäisiä, joten saa nyt tehä ja kulkea, kun ei ole huolta niistäkään ja silti itse vielä "nuori" ainaskin mieleltään.
No mitään uutta nuorutta kumpikaan ei ole haikaillut.
Monesti juteltu puolison kanssa asiasta ja ollaan kyllä sitä mieltä molemmat, että ei kaduta yhtään kun mentiin yhteen ja hankittiin lapset nuorina. Nyt on niin helppoa ja kun lapsetkin olivat vielä niin kilttejä ja helppoja pieninä.
Meillä homma siis toimi ja ei menetetty mitään. Päin vastoin. Tuntuu että saanti puolella ollaan, jos ymmärrät mitä tarkoitan.
Kivaa oli ja on edelleen. Kaikilla ei kylläkään homma toimi, joten kannattaa harkita kuka on se oikea.
Nyt ois kyllä kiva jos tulis niitä lapsenlapsia ja sais olla pappa.
Että näin meillä.
t. 40v. M
Ps: Kahta en vaihda, vaimoa ja hymm..., ööö.... mikä se nyt olikaan... ;-)
Poikani on 37 v. sinkkumies ja kuin nuori poikanen ulkonäöltäänkin.
Ei ole naiset vanhentaneet.
Ja oikein hyvännäköinen, kun ei ole ottanut niitä riippakiviä.
Lentäisin selälleni, jos hän puhuisi kolmen vuoden kuluttua haluavansa vaariksi.
On meitä moneen junaan.
annetaan toiselle arvostusta ja kunnioitusta, annetaan kiitosta ja moitteita, annetaan hellyyttä ja korvamakeaa.
Siis aivan ihanaahan tämä on, saa olla mitä on ja tietää että toinen haluaa sinut juuri sellaisena.
En vaihtais mistään hinnasta tätä johonkin nuoruuden huumaan ja ns. rakastumiseen.
Tämä on sitä rakkautta, tavallista, turvallsista arkea toisen rinnalla, ilman vaatimuksia mistään ja saat mitä et ole osannut edes toivoa, kykenet antamaan enemmän kuin koskaan itsestäsi uskoit ihan vain olemalla oma itsesi ilman mitään oikkuja ja turhia kiukkuja.
Se, että sinulle ylipäätään tulee tuollainen ajatus "nuorena vapaana menemisestä" viittaa vahvasti siihen, että et todellakaan ole valmis loppuiäksesi vielä sitoutumaan. Eli tässä vaiheessa sitä "sisäistä ääntä" on syytä kuunnelle, ettei sitten vanhempana tarvitse katua...
Joillekin se sopii, että 2-kymppisenä sitoudutaan loppuiäksi, mutta kyllä nämä avioerotilastomme osoittaa, että se riski on fifti-fifti. vai olisko jopa fifti-sixti?
iästä johdu, vaan siitä että ihmisen haluaa kaiken itselleen, eivätkä siedä yhtäkään poikkipuolista sanaa toiselta osapuolelta.
Koko ajan etsitään itselle ja vaan itselle miehestä ihania ominaisuuksia ja sitten kun arki tulee vastaan ja mitään ihmeautuutta ei koetakaan, niin erotaan.
Lisäksi vanhempana naimisiin menemisessä on se paha puoli, että molemmat ovat jo tottuneet omaan elämäänsä ja vapauteensa ja toisen kanssa asioitten yhteensovittaminen on vaikeaa ja jo se, että jakaa sen saman pesän toisen kanssa.
Minä en enää 30-kymppisenä olisi ruvennut, mutta 20-kymppisenä suoraan vanhempien kodista omaan yhteiseen kotiin mieheni kanssa.
Olisi ollut paljon vaikeampaa kymmenen vuotta myöhemmin siitä ikiomasta sinkkukodista lähteä ja järjestellä koko elämä uuteen uskoon.
Mielipiteitä on moneen junaan.
itse olen kans 22vee. ja menin kesällä naimisiin mieheni kanssa. olemme yhtä rakastuneita kun silloin kun aloitimme seurustelun. olemme molemmat kokeneet paljon tän elämän aikana. ja annamme toisillemme tukea ja tärkeintä rakkautta. huomioimme toisemme ja välitämme toistemme mielipiteistä, vaikka meillä on ikä eroa mieheni kanssa noin 13 vuotta. mutta olemme tosi onnellisia.
ja olemme pitkään jo puhuneet lapsen hankkimisesta, sillä olemme niin rakastuneita ja mitä kaikkea vannoutuneet toisillemme loppu elämäksemme.
vaikka alku meidän suhteelle ei lähtenyt normaaliin tapaan liikenteeseen niin olemme olleet toistemme tukena ensi hetkistä lähtien. emme anna minkään häiritä meitä. sillä rakkaus on suurin asia meidän elämässämme. ja myös meidän tulevat lapset.
tänään viimeksi mietin elä'määni ja tekemiäni ratkaisuja, olisiko jokin asia paremmin jos tai olisiko sittenkin pitänyt tehdä sitä ja tätä... Olen ollut saman miehen kanssa jo lähemmäs 30 vuotta ja vuosiin on mahtunut kaikenlaista; usein ajattelen, että nyt en jaksa enää vaan haluan kokeilla itsenäistä aikuisen naisen elämää, satsata työhöni ja muuhun sinkkukuvioihin mutta kun rupean miettimään tarkemmin ja syvemmin, tiedän, että valintani ovat olleet oikeita: suurista kriiseistä ja vastoinkäymisistä huolimatta olemme pysyneet avioparina, äitinä ja isänä lapsillemme ja perheemme on eheä ja lapset nauttivat kun ollaan yhdessä. Rakkautta ja intohimoakin vielä piisaa, tosin myös viileää ja himotontakin aikaa..yhä enenevässä määrin. Mutta on mukavaa kun on puoliso, jonka kanssa yhteinen pitkä historia ja on ihanaa tietää, että omista tuntemuksista huolimatta, lasten etu on aina ollut meille kummallekin tärkein ja nyt saamme niittää sitä satoa; lapset ovat tasapainoisia, fiksuja nuoria miehiä ja pikkunaisia, jotka rakastavat ja kunnioittavat meitä vanhempia. Helpolla emme ole parisuhteessamme päässeet mutta mielestäni tämä pitkä liitto on sen väärtti; lyhyessä liitossa ei tule koskaan tuntemaan tällaista varmuutta ja tasapainoista onnen harmoniaa, jonka vain yhdessä vietety monet yhteiset vuodet tuovat tullessaan.
kirjoitus omasta liitostani.
Itse menin naimisiin 26 vuotiaana ja yhteistä elämää on takana yli 30 vuotta josta seurustelua 5.
Omille lapsosille olen kyllä sanonut ettei kannata menna naimisiin ennen 24, eika eka rakkauden kanssa jos ei ole palannut ympyrän kautta takaisin.
Ihan hyvä että mietit asioita ennen "ratkaisuja". Pitkässä suhteessa teini-ihastukseeni ja jossain vaiheessa kolmenkympin kriisin iskiessä alkoi tuo nuoruuden kaipuu..Melkein erosimme, mutta päätimme yrittää uudestaan. Tunteet on vain hankalampi juttu saada muuttumaan, että voisi olla hyvä puoliso. Osoittaa hellyyttä ja rakkautta, intohimoa ja sitä kaikkea mitä avioliittoon kuuluu. Helppoa ei ole, mutta emme vielä ole luovuttaneet, hyviäkin hetkiä välillä.
Mä aloin seurustella aviopuolisoni kanssa 16 vuotiaana. Nyt ollaan kaiken kaikkiaan oltu kimpassa n. 17,5 v. Mulla ei ollu ketään aikaisempaa ja nyt mietin, että olis pitänyt oottaa että olisin ollu aikuinen tehtyäni koko elämän kestäviä ratkaisuja. Mietin mitä muuta voisi olla kun ei oo mitään kokemuksia ja välillä ahistaa pirusti. Puolisollani oli pitkä vakava suhde menny poikki kun tavattiin ja hän on hyvin tyytyväinen yhteiseloomme. Mua hävettää tunnustaa ajatukseni... Nämä on varmasti hyvin yksilöllisiä juttuja.