Mulla vaimoni kanssa kesken kolme ja puoli kuukautta kestänyt kriisi.Meidän suhde on näitä teinirakkauksia. "Aina" oltu yhdessä,koko nuoruus ja aikuisikä.Parikymmentä vuotta yhteistä taivalta takana.15v. naimisissa.
Lapsiakin on kaksi,14 ja 12 vuotiaat.Ei isoja näkyviä ongelmia.Elämä tasaista (ehkä kai sitten liiankin). Velkaa on kyllä paljon tuoreen yrityksen myötä.
Mutta nyt vaimolla vaikeaa,hän tuntee että menettää elämässään jotain kun on tässä parisuhteessa.Ero ihan hiuskarvan varassa.
Silloin kun tämä tuli esille ja yllätys,yllätys
ihan yllätyksenä minulle niin päätin että teen kaikkeni suhteen eteen. Jos menee munilleen niin
ainakin olisin yrittänyt.
Ok,alussa tein kaikkeni ja varmasti paniikissa yritin ihan liikaa.Sittemmin yritin saada tilannetta jotenkin hallintaan ja olla poissa tieltä ja antaa tilaa. Kuitenkin niin että pystyisin parantaa suhdetta.On vaan niin helvetin vaikea suhtautua asioihin kun koko ajan
takaraivossa hakkaa pelko jättämisestä.
Ammattiapuakin on kokeiltu. Käyty terapiassa erikseen.
Tuntuu vaan niin "halvalta" että koko yhteinen
elämä on menossa näin perseelleen.
Ymmärrän kyllä sen että jos vaimo ei voi olla
mun kanssa onnellinen niin eihän tästä mitään tule.Ollaan kai tultu liian tutuiksi toisillemme ja elämä on jotenkin liian turvallista.
Ja ihan totta on kyllä se että ollaan jotenki niin kasvettu yhteen että se on alkanu rassata vaimoa.
Ja nyt kun tässä on roikkunut tämän ajan löysässä hirressä ja epätietoisena tulevasta niin
oma jaksaminen alkaa olla ihan finaalissa ja pelkään että se olen lopuksi minä joka päättää tämän suhteen vaikka en oikeasti sitä ikinä haluaisi.
Onkohan todella niin että nykyään ei yksinkertaisesti edes hyvä liitto voi olla pysyvä?
Olispa helppoa jos ei rakastaisi vaimoaan,mutta kun niin ei ole.
No toi "hyvä liitto" on tietenkin vaan mun kannalta...
V***u että tuli sekavaa tekstiä ja vailla päätä ja häntää mutta sainpa purkaa mieltäni.
Lapsiakin on kaksi,14 ja 12 vuotiaat.Ei isoja näkyviä ongelmia.Elämä tasaista (ehkä kai sitten liiankin). Velkaa on kyllä paljon tuoreen yrityksen myötä.
Mutta nyt vaimolla vaikeaa,hän tuntee että menettää elämässään jotain kun on tässä parisuhteessa.Ero ihan hiuskarvan varassa.
Silloin kun tämä tuli esille ja yllätys,yllätys
ihan yllätyksenä minulle niin päätin että teen kaikkeni suhteen eteen. Jos menee munilleen niin
ainakin olisin yrittänyt.
Ok,alussa tein kaikkeni ja varmasti paniikissa yritin ihan liikaa.Sittemmin yritin saada tilannetta jotenkin hallintaan ja olla poissa tieltä ja antaa tilaa. Kuitenkin niin että pystyisin parantaa suhdetta.On vaan niin helvetin vaikea suhtautua asioihin kun koko ajan
takaraivossa hakkaa pelko jättämisestä.
Ammattiapuakin on kokeiltu. Käyty terapiassa erikseen.
Tuntuu vaan niin "halvalta" että koko yhteinen
elämä on menossa näin perseelleen.
Ymmärrän kyllä sen että jos vaimo ei voi olla
mun kanssa onnellinen niin eihän tästä mitään tule.Ollaan kai tultu liian tutuiksi toisillemme ja elämä on jotenkin liian turvallista.
Ja ihan totta on kyllä se että ollaan jotenki niin kasvettu yhteen että se on alkanu rassata vaimoa.
Ja nyt kun tässä on roikkunut tämän ajan löysässä hirressä ja epätietoisena tulevasta niin
oma jaksaminen alkaa olla ihan finaalissa ja pelkään että se olen lopuksi minä joka päättää tämän suhteen vaikka en oikeasti sitä ikinä haluaisi.
Onkohan todella niin että nykyään ei yksinkertaisesti edes hyvä liitto voi olla pysyvä?
Olispa helppoa jos ei rakastaisi vaimoaan,mutta kun niin ei ole.
No toi "hyvä liitto" on tietenkin vaan mun kannalta...
V***u että tuli sekavaa tekstiä ja vailla päätä ja häntää mutta sainpa purkaa mieltäni.
Vastaukset 45
Vanhimmat
Teillä on nyt vaikea kohta elämässänne.Naisille
tulee siinä neljänkympin rajan häämöttäessä
sellainen pysähtyminen, jonkinlainen ikäkriisi
jolloin haluaa vähän katsella ympärilleen.
Jos pystyt , ota rauhallisesti, älä lähde
mukaan tuohon oireiluun. Keskity lapsiin,
anna vaimon mennä ja ihmetellä.
Ei maailmalla niin hääviä ole, ettei takaisin
tekisi mieli järjestyneisiin olosuhteisiin.
Vaimosi on tottunut elämään perheessä, ei
hän ns.pelimiesten ja pelinaisten maailmassa
pärjää, eikä halua siellä ollakaan, kunhan vaan
saa tuntuman ettei kukaan jarruttele.
Vapaus tuntuu ajatuksen tasolla hurmaavalta,
mutta käytännössä se on pelottavaa.
Toivon voimia sinulle,että saisit ajatuksesi
selkeiksi. Älä anna vaimosi pallotella tunteillasi.
Enpä olisi itsekään osannut pukea sanoiksi paremmin sitä, miten itse käyttäydyin ja toimin pari vuotta sitten. Nimimerkki 1954 kirjoitti ihan justiinsa siitä miten minulle kävi.
Olin 41-vuotias, arkeen ja kaikkeen jumiutunut vaimo. Varmaan parin vuoden ajan pyörittelin mielessäni avioeron mahdollisuutta, ja mietin millaista olisi asua ihan yksin - koskaan kun en ole asunut, olemme "aina" olleet yhdessä.
Aloin etsiä miehestäni kaikkia mahdollisia virheitä, psyykkasin itseni täysin häntä vastaan. Kaikki vika oli hänessä: vanhanaikainen, jääräpäinen, välinpitämätön jne...
Naisystävien seura kelpasi minulle kyllä, yhä enemmän alkoi tulla "tyttöjen iltoja" baareissa ja kyllähän se imarteli, kun miehet (vars. nuoremmat) pörräsi ympärillä.
Elämä siellä vapaudessa tuntui houkuttelevalta. Niinpä vuokrasin itselleni pienen asunnon, jätin miehen ja silloin 11-vuotiaan lapsen pärjäilemään kaksistaan.
Asuntoa sisustellessani tuntui vielä hyvältä, lennokkaalta ja olin kai jonkinlaisessa maniassa kun tuntui, että elin ihan kuin uuden elämän alkua.
Mutta eipä siinä mennyt kuin kolmisen kuukautta, kun iski kauhea koti-ikävä... Baareissa ei loppujen lopuksi ollutkaan minulle mitään, nuoremmat miehet olikin loppujen lopuksi ihan tyhmiä, ei niiden kanssa voinut keskustellakaan mistään, mihin olin tottunut mieheni kanssa. Seksi oli ainoa asia, mitä olisi saanut vaikka kuinka paljon.
Mieheni oli tällä välin ottanut asiat alkushokin jälkeen hyvinkin rauhallisesti, ja pitänyt takaovea raollaan minua varten. Jotenkin sitten jossain välissä lasta kotiin tuodessani aloimme jutella aivan eri tavalla kuin ennen. Parin viikon ajan puimme asioita niin puhelimessa kuin kasvokkain ja viimein mieheni kysyi suoraan, haluaisinko palata kotiin. Ja minä halusin.
Nyt parin vuoden jälkeen elämä on normaalin arkista, tylsääkin joskus. Mutta tiedämme molemmat että rakastamme toisiamme kaiken arjenkin keskellä. Ja arkihan se sitä tosielämää on, ei biletysviikonloput.
Alkuperäiselle kirjoittajalle sanoisin, että anna ajan kulua, ota rauhallisesti jos suinkin voit. Pahinta on, jos purat vihaasi ja kiukkuasi vaimolle, se nostattaa vain uhmaa hänessä.
Minäkin uskon että hän palaa vielä takaisin luoksesi, kunhan huomaa, millaista sontaa tuo ulkomaailma loppujen lopuksi tarjoaa.
vaimo lähti torstain muksujen kanssa ja siitä alkaen olen ollut yksin.
Yhdessä ollaan oltu 90-luvun alusta asti ja lapsia tehty 3, kaikki tyttöjä ja koulussa.
On jossain kaupungin majoituksessa enkä ole päässyt edes katsomaan lapsia...vielä. Ei vastaa puheluihin ja textareihin, kyllä raastaa ja syö miestä, kun kuitenkin kotona ei olla tapeltu eikä ketään lyöty, ihan normaalia perhe-eloa...mutta sitten ihan vain yks kaks varoittamatta häippäsi.
Ollaan hieman alle 40-kymppisiä. Kyllä tuntuu todella pahalta kun tuolla lailla teki ja omii lapset....viranomaiset eivät hirveästi ole reagoineet, vaikka apua olen tilanteeseen pyytänyt. Mitenköhän tästä selviää, rauhoittavia olen lääkäriltä saanut ja sairaslomaa ...
Olen pahoillani!
Miten on, saako kumpikaanpuoliso viedä lapsia tuosta noin vaan pois toisen vanhemman luota ja estää tapaaminen, jos ei ole kyse väkivallasta tai sen todellisesta pelosta?
Jos viejä on nainen, ei tälle ole mitään estettä, vaan se on ns. normaalia.
Olette tuon kohtalontoverin (umpisolmussa) kanssa varsin haastavan tilanteen edessä. Omalla kohdallani sain nähdä tuon ikäkausikriisistä johtuvan persoonallisuusmuutoksen vuosi sitten. Tilanne oli teihin nähden kuitenkin helppo, sillä olin tasan vuotta aiemmin itse tullut jo siihen tulokseen että on johtopäätösten aika...
Yrittäkää nähdä tilanteenne siltä kannalta, että varsin monet noin 40 -vuotiaat naiset toimivat juuri kuten olette kokeneet. Hetken päästä saatatte heiltä kuulla, että olette vieneet heidän elämästään parhaat vuodet ja elämä kanssanne on ollut itseasissa aina tylsää. Samassa näette ulkoisen muutoksen heissä. "Look" muuttuu pikkutyttömäiseksi ja bodypump yms. harrastukset alkavat olla äkkiä MUST!
Omalla kohdalla osasin näihin muutoksiin kiinnittää huomiota, koska about 10 vuotta sitten eräs kaverini, joka oli aloittaunut seurustelun alle kakskymppisenä ja ollut 25 vuotta ex-vaimonsa kanssa naimisissa kohtasi saman tilanteen. Hänen ex-vaimonsa alkoi kaivaa vaatearkistoistaan 70-luvun hippivetimiään päälle samalla kuvitellen muuttuvansa nuoreksi tytöksi.
Tärkeintä kuitenkin on se, että älkää ottako minkäänlaisia itseenne kohdistuvia em. syytöksiä "henkilökohtaisesti". Ajatelkaa, vaikka se voi koville ottaa, kuitenkin niin että ensimmäiset harmaat hiukset ja orastavat rypyt naisen kasvoilla ovat se moottori, jotka tilanteen käynnistävät. Vasta sen jälkeen he alkavat keksiä "syitä", ja oiva syy kaikkeen on se oma aviomies. Pahin kaikista.
Huolehtikaa kuitenkin omista lapsistanne parhaalla mahdollisella tavalla, mikäli tienne eroavat. Olkaa te ne vastuulliset vanhemmat, joita ikäkausikriisit eivät hetkauta ja osaatte katsoa nenäänne pidemmälle.
Kirjoitin tuohon tälle palstalle (muutamia rivejä tämän alapuolelle) keskustelunavauksen otsikoituna "Neuvoton yh-isä", joten siellä yksi tarina, josta käy selville se mitä omalla kohdallani on kuluneen vuoden aikana tapahtunut.
Tsemppiä teille molemmille! Tärkeintä on se että pidätte päänne kylmänä ja annatte tapahtua sen mikä on tapahtuakseen muistaen kuitenkin joka käänteessä lapsenne.
Kiitos hyvästä vastauksesta ja kannustuksesta.
Olette tuon kohtalontoverin (umpisolmussa) kanssa varsin haastavan tilanteen edessä. Omalla kohdallani sain nähdä tuon ikäkausikriisistä johtuvan persoonallisuusmuutoksen vuosi sitten. Tilanne oli teihin nähden kuitenkin helppo, sillä olin tasan vuotta aiemmin itse tullut jo siihen tulokseen että on johtopäätösten aika...
Yrittäkää nähdä tilanteenne siltä kannalta, että varsin monet noin 40 -vuotiaat naiset toimivat juuri kuten olette kokeneet. Hetken päästä saatatte heiltä kuulla, että olette vieneet heidän elämästään parhaat vuodet ja elämä kanssanne on ollut itseasissa aina tylsää. Samassa näette ulkoisen muutoksen heissä. "Look" muuttuu pikkutyttömäiseksi ja bodypump yms. harrastukset alkavat olla äkkiä MUST!
Omalla kohdalla osasin näihin muutoksiin kiinnittää huomiota, koska about 10 vuotta sitten eräs kaverini, joka oli aloittaunut seurustelun alle kakskymppisenä ja ollut 25 vuotta ex-vaimonsa kanssa naimisissa kohtasi saman tilanteen. Hänen ex-vaimonsa alkoi kaivaa vaatearkistoistaan 70-luvun hippivetimiään päälle samalla kuvitellen muuttuvansa nuoreksi tytöksi.
Tärkeintä kuitenkin on se, että älkää ottako minkäänlaisia itseenne kohdistuvia em. syytöksiä "henkilökohtaisesti". Ajatelkaa, vaikka se voi koville ottaa, kuitenkin niin että ensimmäiset harmaat hiukset ja orastavat rypyt naisen kasvoilla ovat se moottori, jotka tilanteen käynnistävät. Vasta sen jälkeen he alkavat keksiä "syitä", ja oiva syy kaikkeen on se oma aviomies. Pahin kaikista.
Huolehtikaa kuitenkin omista lapsistanne parhaalla mahdollisella tavalla, mikäli tienne eroavat. Olkaa te ne vastuulliset vanhemmat, joita ikäkausikriisit eivät hetkauta ja osaatte katsoa nenäänne pidemmälle.
Kirjoitin tuohon tälle palstalle (muutamia rivejä tämän alapuolelle) keskustelunavauksen otsikoituna "Neuvoton yh-isä", joten siellä yksi tarina, josta käy selville se mitä omalla kohdallani on kuluneen vuoden aikana tapahtunut.
Tsemppiä teille molemmille! Tärkeintä on se että pidätte päänne kylmänä ja annatte tapahtua sen mikä on tapahtuakseen muistaen kuitenkin joka käänteessä lapsenne.
... näköjään pienellä viivellä. Siitä syystä nuo pari edellistä ovat identtisiä lukuunottamatta otsikoita. Ylläpito voisi niistä toisen poistaa?
Melkein parikytä vuotta yhteistä taivalta takana ja kolme lasta. Olin lasten kanssa kotona ja mies työssä. Joku neljänkympin kriisi kai iski ja mies löysi toisen. Yli vuoden tiesin että mies on sen kanssa mutta silti halusin jatkaa yhdessä. Sit tuli ilmoitus että nyt erotaan. Oli yritäny kuulemma kaikkensa mut mä en ollut muuttunut sellaiseksi kuin se halusi. Niinpä sit jouduin eroamaan ainoasta miehestä jota olen koskaan rakastanut. Pahinta on nähdä ne yhdessä onnellisina kun tiedän että en enää koskaan voi luottaa kehenkään kun se ainoa johon sokeasti luotin, petti.
Sekavaa tekstiä täälläkin mutta sekavasta päästä tulee sellaista. :-( Yli vuosi mennyt ja yhä kaipaan. Ei kai tästä koskaan toivu. Aina miettii että jos teen samat virheet uudessa suhteessa ja mut hylätään taas.
aivan sama tarina takana. Olen kärvistellyt tuskissani vasta viisi viikkoa ja sinulla jo vuosi siitä. Jatkuuko tämä ahdistus tosiaan vielä noinkin kauan.
Surulista....
Olen kohta 40 oleva mies..
Ja... olen vaimolle yrittänyt muutaman vuoden kertoa huonoa oloa.. mihinkään se ei ole johtanut =(
Olen todella kovasti koittanut kertoa , miltä minusta tuntuu... ja miettinyt , olisko tää mun omaa "kriisiä"..
Vaimo rakastaa kuulemma kovasti , ja aina , ja ei voisi kuvitellakkaan eloa erossa.
Erota en tahdo minäkään , mutta tahtoisin kovasti arvostusta ja jotain kiitosta jostain...
Kun hän tekee ruuan , kaiki kiittää...
kukaan ei sano mitään siitä , että käyn töissä tienaamassa rahat ruokaan , ja kannan ne kotiin..
Kun rakensin talon , se oli "perheen projekti"..
Todellisuudessa minä siellä kaikki illat jayöt tätä tein.. ja kun tää tuli valmiiksi , niin en tuntenut vaimolta yhtään ylpeyttä tai kiitollisutta tai mitään siitä kaikesta valtavasta työstä , minkä tein =(
Hän ei täällä paljoa ollut tekemässä , kun ei "oikein osannut".. no... huokaus =(
Ehkä siksi minun on vaikea sanoa kiitos kulta, oli hyvää ruokaa.. kun itse en sitä missään kohtaa itse saa...
Koitan parhani , mutta kun aikansa yrittää... sitä turhautuu... ja kun turhautuu.. ei jaksa enää keskittyä... ei yrittää...
No , nyt kun vaimolta kysytään , miksi olen "tällainen" niin hän ei tiedä.. vaikka olen monesti sanonut sen , mitkä asiat ahdistaa.
Kovasti mietin jos ero tuleee... miten hän pärjää , kun olen se oikea ensirakkaus..
Jaksaako hän... miksi mun pitää muuttua , miksi ei hän voi tulla puolitiehen vastaan?
Kirjoitin tähän siksi , koska kirjoituksesi voisi olla vaimoni...toki eroa ole vielä tullut..
Tarhasta lapsia hakiessa eräs aviossa oleva nainen , jäi juttelee , ja joka kerta juttelu vaan kesti kauemmin ja kauemmin.. sit ei enää jääty siihen jutelee , vaan käytiin samaan aikaan kauoassa tai vaan mentiin puistoon , missä lapset sai samalla leikkiä..
Todella hyviä keskusteluja , ja minulle helpottavaa , kun sai puhua... vaimo aika hiljainen aina... =(
SIt vaimo alkoi ihmettelee , miksi aina kestää , ja kerran käveli katsomaan...
No.. "jäin kiinni toisesta suhteesta" ja vaimo kertoi myös toiselle puolisolle..
Siellä tulee ero...
Eli olen tilanteessa , jossa mielestäni mulla ei toista , mutta vaimon mielestä on , ja luottamus mennyt , olen rikkonut sen toisen perheen , ja en todella tie mitä teen...
Olo on kauheasn sekava , ja mietin päätä puhki , mitä teen..
Vaimo ei voi antaa koskaan anteeksi..
Eli jos nyt eroamme... niin vaimoni voisi kirjoittaa juuri tuonlaisen kirjeen kuim sinä , mutta minun on kovin vaikea tästä tilanteesta , tai tulevista tapahtumista syyttää itseäni..
Me miehet tarvitsemme rakkautta ja arvostusta..
Antakaan meille olo , että olemme edes jonkin arvoisia kotona...
Että meitä tarvitaan...
koska minulle , ja uskon että monelle muulle miehelle , on vaikeaa sanoa , että tuntuu pahalta... jos tilanteet korjautuu ajoissa , ne varmasti ratkeaa suhteen eduksi..
Kaipaan rakkautta ja hellyttä , joskus sen kiitoksen , ja kaipaan sitä omalta vaimoltani , joka ei luota minuun , ja sanoo että hän ei ole mun mielestä sellainen , jonka tahtoisin olevan.
Olen surullinen.
Ehkä vaimosi ei vain osaa...ei edes kiittää sinua kaikesta hyvästä, kun ei näytä osaavaan muutakaan. Oletko kannustanut häntä? Onko häntä kiitetty tai kannustettu lapsuutensa kodissakaan kun ei sitä ole oppinut. Tai kaikki on tehty hänen puolestaan. Jos jaksaisit sittenkin kiittää vaimoasi, jos se avaisi hänen silmänsä näkemään miten paljon sinä teet yhteisen elämänne eteen.
Kiitosta ei helposti anneta, jos on negatiivinen elämänasenne ja pienetkin murheet saa suuremman mittakaavan kuin toisen hyvät teot. Elämä ja avioliitto on aina kasvamisen paikka. Jos ei suostu kasvamaan huonosti menee.
kohta puoltoista vuotta, eikä loppua näy. Mies asuu muualla, mutta ei kuienkaan halua erota. Pää kuulema sekaisin,mutta haluaa kuitenkin "vielä" yritää. Hetkeä ei tosin tiedä. Arkea väitti lähtevänsä pakoon, oli tylsistynyt jne.Nyt ei uskalla lähteä sen uuden luota kun pelkää jos minä rankutan tästä suhteesta ja kaikki muuttuu muutenkin entisen laiseksi.Tässä sitten kärvistelen, ikävä on valtava ja päivät menee osittain parkuessa.Hengissä tosin olen,vaikka välillä tuntuu että happi loppuu. Voimia sinulle ja muille.
asiat voi olla toisin. Oletko ajatellut, miltä vaimosta nämä pitkät rakennusprojektit on tuntuneet, jos teillä oli pienet lapset ja hän aina yksin lasten kanssa. Vaikka asia olisi kuinka "yhteinen", on hyvin vaikea olla jossain vaiheessa katkeroitumatta, jos toinen on aina poissa ja itse pyörität koko huushollia. Ei hän ehkä itsekään ole aina sitä kiitosta saanut siitä, että jaksaa kaiken muun, vaikka sinä jaksatkin sen rakentamisen. Rauhassa rakentaminen ilman keskeytyksiä ja muista huolehtimista on saattanut olla vaimosi mielestä hyvinkin kadehdittavaa...
Niin kovin vaikeata meidän on asettua toisen ihmisen asemaan, varsinkin, kun kyseessä on puoliso. Jos sitten tämän kaiken jälkeen aloit "keskustella" vieraan rouvan kanssa niin paljon, että siihen perheeseen tuli ero, voi sekin olla vaimollesi aika kova paikka, vaikka sitä itse vähättelet. Ainakin itselleni pitkäaikainen, syvällinen keskustelusuhde toisen kanssa tuntuisi mieheltä melkein enemmän pettämiseltä kuin yhden illan seksi. Miksi se piti salata, jos siihen ei liittynyt mitään arveluttavaa eli siinä mielessä vaimosi oli oikeassa.
Asiaani sekoittuu varmaan omaa katkeruuttani, koska minä olen juuri tällainen yksin jätetty vaimo, jonka mies on aina laittanut työn ja rakennusprojektit perheen edelle. Nyt hän sitten, samoin kuin sinä, on sitä mieltä, että rakkaus on kuollut ja elämä tyhjää. Niinhän siinä käy, kun ei koskaan satsaa mitään siihen lähisuhteeseen. Minulta kyllä olisi irronnut keskustelua, yhdessätekemistä, iloisuutta ja seksissäkin olen ollut halukkaampi osapuoli. Hän vaan on aina kaivannut "omaa rauhaa" ja huolehtinut menneestä ja tulevasta, ei koskaan tästä päivästä. Nyt olen jättänyt hänet rauhaan, kun hän ilmoitti, että saan hakea eroa, jos haluan, hänelle on ihan sama. Yhdessä silti asutaan, mutta onpa pojan naama vähän venähtänyt, kun en enää ota häntä suunnitelmiini: viikonlopun tullen kysyn, mitä hän nyt aikoo tehdä ja teen itse sitten omiani siitä riippumatta. Kovin tervettä parisuhdetta kai tämä ei ole, mutta hermoni ovat paremmassa kunnossa, kun en enää kerjää häneltä huomiota. Elämä näyttänee, kuinka kaikki päättyy. Hän on kuitenkin enemmän hukassa kuin minä.
Mies muuttaa kohta omaan kämpäään, mutta ei halua viedä avioeroa eteenpäin = ositusta, lainojen siirtoa minulle tms. Kuvittelee raukka kai vielä tulevansa takaisin? Oli kyllä opettavaista lukea eräästä kirjasta identiteettikriisistä, jossa oireet vapaasti muisteltuna: kriisissä oleva lähtee pois kotoa, kun tuntuu että ei rakasta puolisoaan, ei tiedä mitä haluaa, eikä halua, että kukaan määrää... Kriisissä oleva jättää kuitenkin kotiinsa tavaroitaan, on kuin opiskelemaan lähtenyt lapsi, joka haluaa että hänelle on aina paikka valmiina, kun tulee kotiin...
Mieheni jäi kiinni puolisen vuotta sitten toisesta suhteesta, mutta ei ole sitä edelleenkään pystynyt lopettamaan, kotona silti haluaisi asua ja olla kuin ei mitään!! Aluksi olin sitä mieltä, että mehän yritämme ja rakennamme parisuhteemme uudestaan, viimeisen puolen vuoden jatkunut loukkaus ja nöyryyttäminen on ottanut maksunsa. Mies saa mennä, kokonaan.
joku miehinen jarrutusriitti? Ensin höpötetään erohaluja kuukausitolkulla, ei suostuta keskusteluun eikä mihinkään ulkopuolisiin asiantuntija-apuihin ja tempoillaan mielialoista toiseen - rivakammat jopa äityvät haukkua louskuttamaan vaimoaan.
Sitten kun vaimo saa jostain voimia, viheltää pelin poikki, täyttää avioerohakemuksen omalta osaltaan ja rupeaa käytännön toimiin alkaa mies höpöttää, ettei tarkoittanut..., mikä kiire tässä on..., ei oikeasti halua erota..., ei oikeasti välittänyt siitä naisesta... jne. Ja kun vaimo loukattuna ja kyllästyneenä epävarmuuteen ei halua palata entiseen, koska ei enää luota mieheen alkaa mies esiintyä jätettynä ja senpäiväisenä marttyyrinä. Minulle ainakin yhden miehen muutaman kuukauden "identiteettikriisi" riitti ja nyt on nk. hopeat tasan. Paluuta ei ole. Kiitos ja näkemiin.
kirjoituksesi oli kuin omani...
Mutta siis vain toisinpäin.
Täällä suhteessa nainen on se ylikävelty.
Mielestäni et ole syyllistynyt yhtään mihinkään,
vaimosi sai vaan jonkun syyn sysätä kaikki sinun niskoillesi ja sen hän näyttää nyt tehneenkin.
On helpompaa erota ja katsoa omia virheitään läpi sormien kun saa toisen edes jostain "kiinni!"
Oma syyllisyys on helpompi kestää kun saa syyllistettyä myös toisen.
Näin vaimosi nyt toimii.
Naisena, ja saman itse exälleni joskus tehneenä tiedän tuon kaavan ja tunteen.
Tsemppiä sinulle.
kirjeesi osoittaa että olet suuremmoinen mies.
ole muuten muuttunut miksikään, paitsi se että mies ei elä arkea kanssamme.Laskut ym. muut maksamme samalla tavoin kun yhdessä eläessämme. Päivittäin puhutaan ja viestitellään. Mies sanoo että niin kauan kun virallista eroa ei ole niin meillä on toivoa, minkä kuulema tyttöystäväkin kuulema tietää.Ihmettelen että tyt.yst. kestää, vaikka heillä ei pitkää yhteistä taivalta ole takana.Itse räpistelen pvä kerrallaan. Sitäkin mietin miten mies kestää riidat typyn kanssa kun se painostaa eroamaan ym., kun taas meillä ei edes ollut riitoja, vaan pelkkää tylsää hänen mielestään. Itse olen tarkka asioiden hoidon kanssa ja lastenkin takia olisi olla joissain asioissa "säännöllisyys", mutta miehestä ne oli pelkkiä aikatauluja(mitä hän ei kestä). Lista on loputon ja mielestäni keksittyjä syitä. OLis aukassu suunsa ja sanonut jos kaivertaa.Näin se vaan kaikki muuttuu.En taida tiedä pelkäänkö yksin elämistä vai mitä, koska olenhan jo yksin ollut 1,5 vuotta.Silti tunteeni ei ole kuollut, vaan tuntuu että kaipaan aina vaan enemmän.Tunteet kun vievät mennessään. Onneksi edes toiset saavat aloitettua uuden ja paremman elämän ja pystyvät irtautumaan. Ehkä se päivä joskus koittaa mullekkin, mutta nyt en tunne olevani siihen valmis.Lohdullista lukea muiden tarinoita ja nähdä etten ole ainoa, vaikka en tämmöstä kenellekkään toivo.
Surullista että näin tapahtuu , mutta kai kaikki oli väistämätöntä , ja vain "syy" puuttui...
Syy nyt oli mielestäni harmiton , ja emme salanneet millään tavalla keskusteluja...
Ne vain helpotti todella paljon minua , ja kuulemma myös häntä..
Ja minä ajattelen asian näin , että se hyvä olo mikä siitä tuli , eikö se heijastu niille kenen kanssa sit on ? eli , mukava päivä töissä , jaksaa paremmin kotonakin.. eikö ?
Tein väärin , myönnän , mutta en mielestäni niin väärin , että asioiden oisi pitänyt ajautua näin..
=(
Tsemmpiä kyllä kaivataan...
Kiitos kauniista sanoistasi =)
Annat sitten miehen pitää kahta naista yhtä aikaa. Voi kristuksen tak*** sanon minä, enkä yhtään taas ihmettele, että miehet pitää meitä naisia niin helppoina ja tyhminä. Sitähän sinä nyt olet.
Luuletko tosiaan, että mies on kertonut uudelle typsylleen, että pitää sinuun joka päivä yhteyttä? Kyllä se kuule totuus on siellä toisenlainen. Mahtaako typsykkä edes tietää, että "olette vielä yhdessä"...Tuleehan se mies luoksesi takaisin, jos se nainen hänet pellolle heittää. Silloin on pakko. Etkä tietenkään ole toipunut yhtään mistään - mitään eroa ja suruaikaa et ole edes saanut vietää!
sattumoisin tietää, että tapailemme jne, just siks sillä onkin menny herne nenään. Mies edelleen kirjoilla luonani. Ei kai sitä kyl sais asuu kun muutaman kk typyn luona,jos ei kirjojaan siirrä. Mut asunu kuitenkin jo yli puolivuotta. Typy lähetti juuri erään miehelleni ostaman ja kaiverretun lahjan postissa kotiimme(tosin miehen nimellä)Olis antanu suoraan ukolle, kun kerran se vieressä on. Sitä sitt ukon kans pohdittiin, mikä oli "vinkin"tarkotus ja kenelle se oikeesti oli tarkotettu. Eipä toi osaa typykään päästää irti.Näin se elämä kuljettaa ja jokaisella on se oma tarinansa. Eikä sitä varmaan voi yleispätevää ohjetta niiden hoitamiseen antaa. Eiköhän ne ole tapauskohtasii ja kukin käsittelee ne omalla tavallaan. Toki täältä varmaan haetaan "lohtua" ja neuvoa muiden selviytymisistä jne.
Mielestäni ei kannattaisi noin kauan odotella ja miehen vuoksi heittää omaa elämäänsä hukkaan. Itse olen ollut täsmälleen samassa tilanteessa, ja onneksi lopulta ratkaisin asian. En enää ota miestäni takaisin vaan elän omaa elämääni eteenpäin. Olen jo oikein onnellinen, eikä ole tarvinut miehen takia enää surra.
tunne.Enkä pysty edes neuvomaan.
Tuli vähän kuin omasta elämästäni. Itse saman kokeneena, mutta lapset vähän vanhemmat ja samanlainen tarina alla. Tuli kuin salama kun vaimo ilmoitti ottaneensa oman asunnon ja muutti sinne. Lapsien kanssa jäimme äimän käkenä katselemaan.
Ongelman ydin on seuraava. Vaimollasi on valtava halu päästä kokeilemaan toisia miehiä,ravintoloita jne. ja tätä tiedostettua tai tiedostamatonta halua hän alkaa selitellä kaikella sillä mitä täältäkin voit lukea. Elämä kuluu,yksi elämä,väärä mies, teinkö oikein jne.
Ota kynä käteen ja ala kirjoittaa päiväkirjaa. Yritä saada tolkkua harhaileviin ajatuksiin. Tämä auttaa varmasti ja huomaat muutoksen 2-4 viikon kuluessa. Muista lukea aikaisempia kirjoituksia. Lupaan että välillä naurattaa. Siitä huomaat kuinka solmussa olet.
Luulen että vaimosi on mennyt ajatuksissaan myös vähän "sekaisin". Vaihdevuodet sekoittavat hormonitoiminnan ja silloin ei kykene ajattelemaan selkeästi. Myös uusi suhde vaikuttaa näin. Myös viha ja inho puolisosa ja avioliittoa kohtaan voi olla voimakasta kuten meillä. Itse sain pienellä johdattelulla vaimon verikokeisiin,yhteisterapiaan jne. Vaihdevuodet olivat alkaneet aikaisemmin kuin muilla ja keho täynnä menohormonia.
Sain omat ajatukseni jonkilaiseen järjestykseen ja tein muutamia asioita selväksi.
1. Kysyin haluanko jatkaa. Vastaus kyllä 100%.
2. Onko vaimo pettänyt ja onko hänellä toinen mies. Haluanko yrittää tämän jälkeen. Vastaus ei 100%.
3. Vaimo kotiin tai ero? Kyllä 100%. Tämä sen vuoksi että muutoin mies elää ikäänkuin painostuksen alla.
4. Pikkuhiljaa päiväkirjalistan mukainen (siis lista arkipäiväisistä asioista,kauppa,liikunta,jne.) elämä ja oman asunnon hankinta. Eli ihan oikea suunnitelma omaa elämää varten KAIKISSA vaihtoehdoissa, lapset ym.
Tässä tärkeimmät. Itselle paljastui päiväkirjan kautta että suurin pelko jota tunsin oli vieras mies. Se häipyi sinne kirjoitusten joukkoon ja nyt lähinnä naurattaa.
Siis ilmoitin että nyt kotiin tai ero tulee varmasti. Tietysti siirtymäaikaa. Sinun tapauksessasi lapsille ei kannata kertoa mitään kun ovat niin nuoria. Jos saat tilanteen rauhoittumaan anna aikaa, minulla vuosi, jonka jälkeen vaimo saa selittää kaiken. Minulla kaksi vaihtoehtoa ero tai selitys. Muuten se vaivaa hautaan asti. Riippuu tietysti ihmisestä. Näin kuitenkin minulla.
Selitys on kohta tuloillaan ja saapa nähdä sitten. Isoin muutos kohdallani oli se että kun olin kantanut vastuun kaikesta ja rakentanut yhteistä kotia niin sitten kaikki mureni käsiin. Tämä on kohdallani lopullista. Silmäni aukesivat ja huomasin ettei puolisoni ole näiden uhrausten arvoinen. Siis haluanko vielä jatkaa? Halu on vuoden aikana pudonnut n. 50% vaikka elämä vaimon puolelta on parempaa kuin koskaan. Hän on kokonaan toinen ihminen kun on itsekin käynyt ajatuksiaan ja halujaan läpi. Ongelmaksi onkin muodostunut vain se kodin pirstominen ja se että tajuan elämää olevan ilman puolisoanikin. Tämä yllätti minut täysin. Elelen tässä hissukseen ja kuulostelen. Kävin kesällä reissun euroopassa yksin ja yllätys, viihdyin hyvin. Nyt vaimo ei päästä minua mielellään yksin mihinkään. Mietin elämää yksin ja kaikkea sitä mitä voin tehdä kun vastuun taakka katoaa. Ei se sittenkään ole niin kauheaa.
Näyttääpä meitä saman kokeneita perheenisiä olevan muitakin. Ympärilleen kuin katsoo, näitä keski-ikäisiä itseään etsiviä naisia on paljon.
Pitemmittä puheitta sama tilanne: Eräänä kauniina aunnuntaiaamuna vaimo kantoi internetistä printatut avioeropaperit eteen.
Aivan kuten teillä muillakin, vaimo kertoi kyllästyneensä elämäänsä. Minä olin saatanasta seuraava. Hänen mielestään kahlitsin ja määräilin hänen elämäänsä. Tämä oli tietenkin hänen itsensä keksimää sekavaa jolinaa. Aivan varmasti hänen elämänsä oli tylsää. Elämä on tylsää, jos ei harrasta mielenkiintoisia asioita.Oikeasti olen elämäni ollut reissuhommissa, enkä ikinä ole kysellyt missä vaimoni kulkee. En millään tavalla ole hänen harrastuksiaan tai ystäviensä näkemistä ollut rajoittamassa. Olen kyllä mahdollistanut hänelle hyvin vapaan elämän rahoittamalla rajattomasti hänen tekemisiään. Se on taas itsestä kiinni.
Erottiin ja minä muutin pois. Eron alussa vaimo uhosi, haukkui, ilkkui ja syytti minua kaikesta. Hänen kanssaan ei voinut mistään asiasta keskustella, koska hänen käytöksensä oli niin agressiivista ja ylenkatseista. Muutaman kuukauden kuluttua vaimo rahoittui ja alkoi kyllästyä baareissa juoksemiseen. Hän yritti ottaa yhteyttä ja vähän myöhemmin ehdotti yhteenpaluutakin.
Itse katkaisin alun yrittämisen jälkeen kaikki yhteydet. Minua oli parjattu, minua oli kiristetty, minua oli uhattu. Minua käytettiin taloudellisesti hyväksi. Minun ja lasteni tapaamista oli hankaloitettu. Olkoonkin, että kyse oli lyhyesti ajasta juuri eron jälkeen.
Minusta ihminen, joka käyttäytyy ylimielisesti, agressiivisesti ja jopa rikollisesti, todennäköisesti toimii niin toistekin. Pitääkö minun kestää sama paska, kun akan hormonit on jälleen sekaisin ja "elämä ahdistaa"?
Muutamat perhetutut naiset ovat sellittäneet ax-vaimoni käytöstä sillä, että "kyseessä on nainen". Ai, että nainen saa olla sika, loukata toista ja tehdä rikoksia ja siitä ei tarvitsisi välittää? Sika on sika, kiristäjä on kiristäjä ja hyväksikäyttäjä on hyväksikäyttäjä. VAikka olisi eroava nainenkin.
Olipa mukava kun kirjoitit. En uskonut että näin samanlaista tapausta voi olla. Naisilla näyttää olevan käsitys että voi tehdä mitä tahansa ja aina on ovi auki paluulle. Ikävä että sinulle tuli lopullinen ero. Tai en tiedä. Kuten kirjoitin se voi olla myös mahdollisuus jos ottaa itseään niskasta kiinni eikä jää itsesääliin rypemään. Vieraat miehet ja baarikierrokset ovat monen liiton turmio ja kun sen pääsee kokemaan tajuaa kuinka väärin teki.
Mitä lapsiin jne.kiristämisiin tulee niin siihenkin on konstit. Nykypuhelimissa on nauhoitusmahdollisuus ja työkaverini nauhoitti niitä aikansa ja teki valituksen sosiaalitoimistoon. EX kielsi kaiken mutta kun puheet printattuna lyötiin eteen loppui valheiden puhuminen. Nyt tapaamiset sujuvat ongelmitta ja työkaverini on hommannut vielä lähestymiskiellon joten puhelutkin ovat loppuneet.
Itse olen vuoden aikana kasvanut henkisesti enemmän kuin koko aikaisemman elämäni aikana. Ero ei enää ole mikään rangaistus. Pikemminkin mahdollisuus vaikka en siihen aktiivisesti pyrikkään. En kuitenkaan riiku kynsin hampain vaimossanikaan kiinni. Miksi yrittäisin pitää sellaisesta ihmisestä kiinni joka ei halua olla kanssani?
Kun luin tarinasi, osui se kamalan hyvin omalle kohdallekin. Ollaan oltu yhdessä teinivuosista. Yhteistä taivalta takana 16 vuotta. Kaksi pientä lasta ja mies sanoo ettei se enää välitä kenestäkään muusta kuin lapsista.
Minä välitän ja yritän. Itken itseni uneen, toinen tekee kaiken vain niinkuin itse haluaa. Petaan nöyränä tietä joka päivä. Kun en halua päästää irti.
Tunnen itteni idiootiksi kun haluan yrittää vaikka toinen ei välitä, mutta kun ei ole voimia vielä erota.
Tiedän etten voi roikkua loputtomiin, mutta näin pitkä taival ei aivan heppoisesti voi päättyäkään.
Näin meillä
Kirjoitin juuri tuohon 'JoopaJoo' otsikolla. Teillä ei kuitenkaan ole miehellä kolmatta osapuolta kuvioissa? Olin itse kanssasi samoin ajatuksin kesällä vielä, että en pysty erota, rakastan miestäni, miten häntä tulenkaan kaipaamaan. Nyt lasken päiviä, että hän muuttaa pois. Vähän taloudelliset huolet painavat, mutta eivät ole mitään siihen verrattuna, kuinka olen alkanut miestä vihata siitä, mitä on minulle tehnyt.
En tiedä onko hänellä jo toinen. Kun kaikki oli ihan hyvin kuitenkin elokuussa, niin mielestäni kun lapset ovat näin pieniä ei päätöksiä tule tehdä liian hätiköidysti.
On niin pitkä historia ettei sitä noin vain pyyhkäistä pois.
Tiedän että on pakko päästää irti jossain vaiheessa. Nyt pidän häntä jonain jumalana, vaikka kaiken järjen mukaan hän ei sitä ole.
Mutta kun tiedän etten jaksa....
Ehkäpä parisuhdeleiri/terapeutti tms voisi auttaa teitä?
Meillä myös 19 vuotta takana, sekä 3 alle kouluikäistä. Ei ole kivaa. Toivottavasti pystyn hoitamaan tulevana lähivanhempana sen, etten hauku tms. käytökselläni mollaa lasten isää, sillä olen tällä hetkellä hyvin katkera.
Ehdotin avioliittoneuvojalle menoa tai jollekin vastaavalle, mutta vastaus oli jyrkkä ei.
Tiedän, että kummmassakin paljon vikaa.
Olen ajatellu kans että pistän kaiken energiani sitten jos ja kun ero tulee, etten tekisi siitä likaista, lasten vuoksi.
Että saisin jotenkin tän katkeruuden purettua ennen sitä, tai löytäisin jonkun "nyrkkeily pussin" johonka saan sen itse ja yksin purkaa.
Jotenkin vain tykkään että kaikki on niin löysästi ollu kiinni tässä elämässä. Siis helppo katkaista kaikki.
...ajatuksia.
"tunnen itseni idiootiksi kun haluan yrittää vaikka toinen ei välitä,mutta kun ei ole voimia erota."
Mä olen niin pahoillani sun puolesta koska pystyn tuntea sen tuskan mitä käyt läpi.
Voimaa...
Tämä kohta viestissäsi:
"Ja nyt kun tässä on roikkunut tämän ajan löysässä hirressä ja epätietoisena tulevasta niin
oma jaksaminen alkaa olla ihan finaalissa ja pelkään että se olen lopuksi minä joka päättää tämän suhteen vaikka en oikeasti sitä ikinä haluaisi."
Minä sen ratkaisun jouduin meillä tekemään. Mies olisi roikkunut tässä tilassa vaikka kuinka, alentaneena minut kodinhoitajaksi, joka pitä perheen kasassa, kun itse ei tiedä mitä elämältään haluaa, eikä ainakaan halua sitä, että lopettaisi toisen suhteensa... Helkkarin katkera olen...
Kuori paperisen ohut, sydän syväjäätä kasvattaa, kuten Maija Vilkkumaa laulaa.
miten niin 'nykyään' liitot ovat sitä tai tätä... ihmisten tunne-elämä ei kai ihan hirveesti ole kokenut evoluutiota. olosuhteet ja mahdollisuudet vaihtelee kun kattoo asioita vuosikymmeniä taaksepäin. mihin tää johtaa... ei tiedä. riippuu ihmisten asenteista haluaako ne 'pitää kiinni' suhteesta vaik mitään edellytyksiä ei ole (realiteetit pitää myöntää, siitä kaikki lähtee!). vai, ymmärtääkö ne sen että ihmissuhteissakin tapahtuu muutoksia, tunne-elämässä, muutoksia jotka voi johtaa pahaan oloon, epämiellyttävään elämään.
nyt joku pillastuu että pitääkö elää itsekkäästi vain mielihyvää tavoitellen... ei kyse ole mielihyvästä, vaan mielekkyydestä. elämä on lyhyt ja ainutkertainen. lapsena sellaista ei tajua, mutta aikuisena yleensä jossain vaiheessa hiffaa että tää voi loppua milloin vain, tai viimeistään n. 70-80 vuoden iässä keskimäärin. ja entä jos saavuttaa 80 v iän... missä haluaa olla silloin, ja mikä myös tärkeää... missä haluaa 'rakkaan' puolisonsa olevan silloin, ja lastensa. millaisessa ilmapiirissä on hyvä elää. tärkeintä on se, haluatko heilläkin olevan hyvä olla. (ei tää varmaan sua auta yhtään.)
mieti onko sinulla oikeus vaatia puolisoltasi samoja elämänasenteita kuin itseltäsi ja muuttumattomuutta. toinen asia, jos eroaisitte, niin oikeasti kuinka kauheaa se olisi. jos olet henkisesti tai taloudellisesti riippuvainen puolisostasi, se on varmasti hirveää. mutta ajattele itseäsi yksilönä. sinun pitäisi kuitenkin pärjätä myös itsenäisenä ihmisenä. oikeastaan vain siten voit olla hyvä puoliso. kokemuksesta tiedän, että takertuja voi olla rasittava.
itsenäisyys ei tarkoita erillistä elämää saman katon alla. terapia saattais auttaa. jos ei säilyttämään liittoanne, niin ainakin ammattilainen ehkä osaisi auttaa sinuakin ajattelemaan asioita monesta näkökulmasta. minä en osaa. yleensä silloin kun elämässä ymmärtää asioita laajemmin on helpompi elää. se mitä ei ymmärrä, se ahdistaa.
Hmmm...yksi eläni motoista...on "kaikkeen asoihin on syy"...yksinkertainen totuus joka toimii aina...
Jos ihmisen tunne elämä muuttuu nopeesti...syynä melko varmasti toinen...ihastus, rakastus, seksikumppani...jotain...
tuon kokenut...
m 31 v...ei ihan eronnut
Huh huh! Tuttuja juttuja saa viesteistä lukea. Meille on käynyt samoin kuin näissä monissa viesteissä. Kaikki asiat piti olla kotona hyvin. OK, no elämä oli varmaan löytänyt arkensa, kuitenkin jo 10 v aviota takana ja lapset tehty. Vaimo alkoi puhumaan ettei kuulemma saa tarpeeksi huomiota kotona ja että ravintolassa saa huomiota kyllä. No ei liene kauniille naiselle kova homma ravintolassa huomiota saada. En kyllä ollut huomannut että kovasti olisi enää muutamaan vuoteen kotona huomiota ruinannutkaan.
"Naisten illat" lisääntyivät ja sitten ilmoiteltiin jo useammin että jään kaverille yöksi vaikka "naisystävä" asui vain muutaman kilometrin päässä. En hölmö älynnyt! Vaimo muutti puoli vuotta sitten omaan asuntoonsa, ei kuitenkaan vielä laitettu eropapereita menemään. Ajattelin, että ei tämä vielä lopullista voi olla kun ei asiat mielestäni mitenkään niin huonosti olleet että lopullisesti erottaisiin. Ajattelin että kyllä se ohi menee.
Selvisi kuitenkin että uusi petikaverihan siellä takan kuitenkin oli ollut ja ilmeisen pitkäänkin. Ja reilusti nuorempi. Ja naimisissakin. Mutta ei se ilmeisesti haitannut.
Kumpaako vaimo oikein lähti kapakoista hakemaan: huomioita ja rakkautta vai seksiä? Vai molempia?
Olin toki jo leipiintynyt itsekin tilanteeseen kun vaimo ei huomioinut enää mitenkään pariin vuoteen. Enemmänkin hyljeksi. Kyllä sattui ja alkoi tuntua tosi pahalta. Sängyssäkään ei saanut enää mitään kontaktia vaikka kuinka olisi iltaa valmistellut ja lempeästi lähennellyt. Vastaus oli H-hetkellä että "ei tollai" ja väsyttää... Mutta jäipähän varmaan seuraavan viikonlopun kapakkareissuun taas energiaa ja himoa tuhlattavaksi.
Perkele! Onko ihmisillä liikaa aikaa miettiä päässään omaa TÄYDELLISTÄ ONNEAAN ja unohtaa kaikki muu arvokas mikä on jo omassa suhteessa hankittu ja rakennettu. Miksei osata enää arvostaa niitä hyviä asioita joita on jo olemassa. Haetaan parempaa ja parempaa ja samalla aiheutetaan itsekkäillä toimilla tuskaa kaikille läheisille. Tähän jo varmaan moni ajattelee että hyvä kun jätit tuommoisen miehen sisko hyvä. Olet oman onnesi ansainnut. Voi helvetti!
Mikä meihin ihmisiin on oikein menny?
Entäs sitten kun sattumalta paikalle osuukin se viaton sivullinen ja huomaa rakastuneensa tällaiseen eronneeseen vaimonsa hylkäämään nelikymppiseen ongelmapesäkkeeseen? Etkö sinä itse sitten mieti, että mikähän se on se TÄYDELLINEN ONNI? Mä luulen, ettei sitä ole vielä kukaan löytänyt. Jos tiedät mitä se on niin kerro ihmeessä.
Vasta nyt ehdin paneutua näihin viesteihin ja täytyy kiittää kaikkia kirjoittaneita. Annoitte paljon ajattelemisen aihetta ja varsinkin tukea.
Muutama ajatus vielä... kyllä mä ymmärrän sen että en voi pitää vaimoa tässä suhteessa jos hän ei halua ja ole onnellinen.Enkä edes halua,koska se ei olisi kummallekaan oikein. Kuitenkin se voi tuntua musta ihan pirun PAHALTA.
Joskus tuntuu vaan että pitäis päästää irti pyristelemättä noin vaan. Tässä on kuitenkin mukana niin paljon isoja tunteita että ne on vaikeasti hallittavissa. Ja jos tää liitto on itselle se juttu minkä eteen on aina halunnut tehdä työtä niin miksi antaakkaan periksi.Se on kai sitä mun omaa itsekkyyttä sit että yritän saada tästä sitä mitä minä haluan. Toivon että me päästäis vaimon kanssa jonkinlaiseen kompromissiin ja pystyttäis jatkaa elämää yhdessä.
Eri asia on sitten se miten kauan kestää nää arvet parantua.
Ainoa "hyvä" asia tässä pitkittyneessä tilanteessa on se että olen ehtinyt valmistautua pikkuhiljaa henkisesti kaikkiin vaihtoehtoihin. Enkä muutenkaan koe olevani riippuvainen vaimostani sillai että arjen pyörittäminen ja muu luonnistuu ihan ok. Mutta voin vaan kuvitella miten musertava on se ikävä jos huonosti käy.
Iso kiitos kuitenkin kaikille tähän mennessä vastanneille...
Meillä tämä kyllästymis- ja ikäkriisijuttu tapahtui miehelle, ja sen seurauksena hän myös rakastui toiseen naiseen, joka antoi hänelle sitä tässä viestiketjussakin kerrottua huomiota, ihailua ja kiitosta. Meillä ne huomionosoitukset ja rakkauden kertomiset olivat puolin ja toisin jääneet arjen pyörityksen alle, vaikka elämämme muutoin olikin ihan hyvää, minun mielestäni. Ja seksikin sujui aina.
No, olisin halunnut silti yrittää, keskustelimme asioista, mutta hän ei osannut päättää. Minulla oli huono olo, kun hänellä oli toinen suhde päällä, ja päädyimme siihen, että mies muutti pois. Kuitenkin hän olisi sitten halunnut tulla takaisin kotiin ainakin mielessään, mutta konkreettista eroa hän ei saanut aikaiseksi tästä toisesta naisesta aikeistaan huolimatta. Yli vuoden toisaalta odottelin, toisaalta elin omaa elämääni. Sitten olivat vähitellen siteet sen verran katkenneet mieheeni, että pystyin aloittamaan kunnolla oman elämäni.
Silti vielä joskus harmittaa se, että itse olisin ollut valmis vielä yrittämään, ja tiedän, että meillä olisi voinut olla hieno tulevaisuus edessä myös yhdessä, ja samaa mieltä oli mieheni. Hän ei uuteen yritykseen kuitenkaan pystynyt antamaan mahdollisuuksia, side toiseen naiseen oli niin vahva. Hän katsoi, että minä olen kiirehtinyt elämässäni, kun en enää häntä odottanut. Hän ei ole onnellinen nykyisin, mutta olen huomannut, että tuskin olisi ollut onnellinen minunkaan kanssani.
Itse elän hyvää, tasapainoista elämää lasteni kanssa, ja uusia suhteita olisi roppakaupalla tarjolla, hyviä, vapaita miehiä. En halua pitää kiirettä, vaan näin on hyvä, kun olen oppinut olemaan onnellinen yksinkin. Uuden suhteen aika on sitten joskus, ja uskon osaavani olla aikanaan tarkkana siitä, kenet elämääni otan.
Meidät tämä ikäkriisi siis vei erilleen, vaikka olin valmis lähes 1 ½ vuoden ajan vielä saamaan perheen yhteen. Enää en ole valmis, vaikka mieheni kai ikuisesti tulee haikailemaan takaisin. Pidinkö kiirettä?
Olen täsmälleen samassa tilanteessa kanssasi, mutta vuoden jäljessä 'aikataulussa'. Eli meillä miehellä sama kuin sinulla, olen tiennyt asiasta puolisen vuotta ja nyt muuttaa mies pois. Hänellä on ilmeisesti tarkoitus vain katsella asioita, mutta pelkäänpä että meille käy kuten teille. Mies ei vain enää pysty luopumaan tuosta toisesta naisesta, vaikka jo myöntää ettei heillä mitään tulevaisuutta yhdessä ole.
Luulenpa, että tulen minäkin moneen kertaan suremaan, että lastemme isä ja minun puolisoni ei enää asu meidän kanssamme. hirveä ikävä on ihanaa ihmistä, vaan ei se paremmaksi se alkuaikojen onni enää olisi palannut.
Miten mies voi haikailla kahden naisen perään... ei voi muuttaa takaisin exän luo "koska side uuteen naiseen on niin vahva". Mahtaiskohan tuo jälkimmäinen tarkoittaa sitä että rakastaa uutta naista... vai on takertunut häneen... vai on takertunut exään koska on niin monta yhteistä vuotta takana. Vai onko nuo vain exien toiveita.
Miettikääs nyt ihan itse ottaisitteko takas miehen joka rakastaa toista. Jos ottaisitte niin miksi ihmeessä?? Mitä iloa saat miehestä joka ei rakasta sinua vaan toista.. teetkö sinä hänet siten onnelliseksi...
Kehtaan myöntää että oma ero tuntui oudolta ja vastenmieliseltä, koska: olin TOTTUNUT elämään siinä perheessä sen vaimon ja lastemme kanssa toistakymmentä vuotta. Totta hitossa ns. turvallisen elämän romahtaessa tuntee epävarmuutta. Mutta kun eron peruste on selvä siitä kannattaa pitää kiinni. Päättämätön ihminen ei pääse mihinkään. Kiitän niitä läheisiäni jotka tukivat erossa vaikka pelkäsin. Jos olisin jäänyt, olisin varmasti jo kuollut, sillä niin PAHA olo muinulla avioliitossa oli. Ja tietysti se pahin kaikesta, toinen nainen... häneen olin rakastunut. Olen edelleen. Tiesin että sekin päivä tulee kun olen TOTTUNUT elämään hänen kanssaan ja mennyt on vain muisto. Se päivä tuli. Ahdistus loppui sitä mukaan kun totuin uuteen ja pääsin henkisestikin eroon exästä. Vielä edelleen exän näkeminen tuottaa pahan olon. Se on vähän kuin minut pahoinpidellyt henkilö tulisi kadulla vastaan. Kuinka hän ilkuuikin perääni että muka haluan takaisin eikä hän ota. En olis mennyt... vaikka perikatoon ennemmin.
Miettikää tosissanne missä ihmisen on hyvä olla ja miksi. Jos eronne ovat noin huteralla pohjalla, ei kannata erota. Jos eroa haluavat siippanne ovat varmoja erosta, ja rakastatte heitä tai edes välitätte, pitäkää kiinni päätöksestänne.
Asia on niin, että esim. minun mieheni rakastui ensin tähän uuteen, sitten uudelleen minuun, ja puheittensa mukaan rakastaa minua ja olisi halunnut yrittää jatkaa minun kanssani. Tosiasiassa rakastaa ilmeisesti koko ajan kahta naista, mutta en tiedä kumpaa enemmän ja millä tavoilla. Takertunut hän on joka tapauksessa ollut meihin kumpaankin. Hän ei osaa luopua.
Minä olen häntä suorastaan tukenut tuossa uudessa elämässä ja toivonut hänelle siinä kaikkea hyvää, ja ollut itse alusta alkaen valmis jatkamaan omaa elämääni yksin. Mieheni on halunnut ja vonkunut uutta mahdollisuutta kanssani, koska on väittänyt minua rakastavansa ja ymmärtävänsä mitä menetti. Itse en missään tapauksessa halua kuitenkaan takaisin miestä, joka rakastaa toista naista, ja sen takia olimmekin sopineet, että mies asuu yksinään vuoden verran tai kauemminkin, jonka aikana katsomme tilanteen, ennen kuin teemme ratkaisuja yhteen paluusta.
Mieheni on kuitenkin niin kiltti ja ilmeisesti rakastaa tätä toistakin sen verran, ettei pystynyt järkevänoloiseen irtautumiseen (eli omin sanoin pahoittamaan kenenkään mieltä). Minä olin vaatinut häneltä vakuuttavampaa ja varmempaa tahtoa, ja sitä ei löytynyt muualta kuin puheista, jotka melko vakuuttavia aika ajoin olivatkin. Sellaiset teot, joilla minutkin olisi voitu vakuuttaa asiasta, kuitenkin jäivät puuttumaan, vaikka joitain yrityksiä olikin.
Toivon, että kun asia on nyt vihdoin selvä, niin hän pystyy keskittymään jo itsekin uuteen elämäänsä. Oikeasti toivon, että hän tulee onnelliseksi. Tällä hetkellä hän on vain hermostunut ja levoton, masentunut ja tuntuu olevan vielä onni kateissa.
Mutta sen jo tiedän, että minulle tämä ero oli lopultakin hyvä ratkaisu.
Kiitos viestistäsi. Uskon myös, että vaikeinta nyt miehelleni onkin se poislähteminen, luopuminen perheestä, omasta kodista, turvasta. Mutta tuen omalta osaltani hänen lähtöään, autan minkä voin ja lasten osalta toimitaan yhdessä lasten parhaaksi.
Minulla vaan on jo niin ikävä, mutta emme luultavasti yhteen palaa. Ja jos mies ei halua muuttaa kerralla 'täysillä' pois, niin tapahtukoot niin. Kaikki ajallaan, yritetään vain saada kaikki sujumaan. Niin, että kummallakaan ei varmasti ole paha olo, kun tavataan. Minä en ilku kenenkään perään, vaan silitän edelleen, kun tuntuu oiekin pahalta.
Minulla on tällainen mies.... Miksi luen näitä teidän kirjoituksia??? Miksi olen näillä sivuilla ylipäänsä???