Mitenkähän kauan pitkän suhteen jälkeen kestää ennen kun toipuu niin että voisi olla eksän kanssa ystävä?
Olemme eronneet noin vuosi sitten, ja tekemisissä edelleen. Homma synkkaa, mutta uudet tyttö- ja poikaystävät ovat luoneet kitkaa välillemme - tietty. Parantuuko tilanne tästä ikinä, tulenko ikinä ajattelemaan täysin eksäni parasta vai koputtaako takaraivossa aina pieni mustasukkaisuus ja omistushalu?
Kummallakin on säpinää suunnillaan, mutta eksälläni on ns. parempaa, eli uusi tuttavuus jonka kanssa viettää paljon aikaa bilettämässä, yötä etc. kun taas itselläni enemmän tällainen satunnaisesti tavattava tuttavuus.. Pelkään, että en itse löydä samaa, ja olen kateellinen. En halua häntä mutta en halua että hänellä on muitakaan. Normaalia?
Olkoot vaikka, pää meinaa hajota, eihän tällasta kukaan selväjärkinen halua! Miksi helkkarissa ei vaan voi olla onnellinen toisen puolesta? Olisinpa tasapainoinen yksilö, elämä olisi huomattavasti helpompaa ja onnellisempaa :/
Onkos muilla kokemuksia samantyyppisistä jutuista? Miten asiat on edenneet? Onko terapointi tarpeellista?
Olemme eronneet noin vuosi sitten, ja tekemisissä edelleen. Homma synkkaa, mutta uudet tyttö- ja poikaystävät ovat luoneet kitkaa välillemme - tietty. Parantuuko tilanne tästä ikinä, tulenko ikinä ajattelemaan täysin eksäni parasta vai koputtaako takaraivossa aina pieni mustasukkaisuus ja omistushalu?
Kummallakin on säpinää suunnillaan, mutta eksälläni on ns. parempaa, eli uusi tuttavuus jonka kanssa viettää paljon aikaa bilettämässä, yötä etc. kun taas itselläni enemmän tällainen satunnaisesti tavattava tuttavuus.. Pelkään, että en itse löydä samaa, ja olen kateellinen. En halua häntä mutta en halua että hänellä on muitakaan. Normaalia?
Olkoot vaikka, pää meinaa hajota, eihän tällasta kukaan selväjärkinen halua! Miksi helkkarissa ei vaan voi olla onnellinen toisen puolesta? Olisinpa tasapainoinen yksilö, elämä olisi huomattavasti helpompaa ja onnellisempaa :/
Onkos muilla kokemuksia samantyyppisistä jutuista? Miten asiat on edenneet? Onko terapointi tarpeellista?
Vastaukset 14
Vanhimmat
"Pelkään, että en itse löydä samaa, ja olen kateellinen. En halua häntä mutta en halua että hänellä on muitakaan. Normaalia?"
Täysin normaalia, suomalaisten kateus-reaktio.
Ja auttaako siihen mikään? Oma elämä löytyy muuten, mutta silti asia mietityttää.. Tyhmää, jotten sanoisi.
ja yhteyttä on jouduttu pitämään muutamien työasioiden vuoksi, mutta muuten olemme molemmat pitäneet parempana pitää etäisyyttä. Jos vastakkain osutaan niin ihan ystävinä varmaan toisiamme tervehditään, mutta onneksi asumme eri kaupungeissa joten niitä yhteentörmäyksiä ei ainakaan toistaiseksi ole sattunut.
Ehdottomasti en halua edes tietää onko exälläni jo joku uusi. Olen sulkenut pois mielestäni yhteenpalaamisen mahdollisuuden ja jatkanut elämääni sen jälkeen, kun sen lopullisesti sain päähäni taottua, mutta tiedän että tuntisin mustasukkaisuutta, jos näkisin exäni jonkun uuden seurassa.
Sellaisissa suhteissa, joissa itse olen ollut jättäjä, on ollut helppo tarjoutua olemaan ystävä ja olen joskus jopa viettänyt iltaa ex-miesystäväni ja hänen uuden kumppaninsa kanssa (samoin kuin aikoinaan oman kumppanini ja hänen ex-vaimonsa ja ex-vaimon uuden miehen kanssa). Eli uskon, että ystävyyskin on mahdollista, mutta se on helpompaa sille, joka oli jättäjä, tai siinä tapauksessa että suhde ikään kuin "kuihtui pois" ilman sen suurempia tunnekuohuja.
peiliin. Elämässäsi ei ole muuta kuin exiä ja
exien exiä, siis eikö omassa pääkopassasi ole jotain pahasti pielessä.
Eikö ihmisen sentään pitäisi, varsinkin perheellisen, panostaa sen oman puolison kanssa elämiseen, mielestäni sinun elämäsi on kuin peruskoulun yläastelaisen tunne-elämää.
Kyselet kai jotain tämmöistä: ooooksäää mun kaaaaaaa?????
Voi exien exä, ei tuu kesää, tulis edes lunta ja joulukin joskus.
Ei noita exien typeryyksiä jaksa oikein tajuta
kunnon ihminen. Kuitenkin mainostaa itseään akateemisena, oletkohan viherpiipertäjä?
Vai nosteletko juopporemmiä ojanpohjalta eli yhteiskuntatieteiden kandi?????
Onneksi minun elämässäni ei ole yhtäkään exääääää
olet taas päässyt viikonlopuksi vapaalle? Minä valitettavasti joudun huomisaamuna kukonlaulun aikaan hyppäämään junaan ja matkustamaan toiseen kaupunkiin työmatkalle. Palaan vasta sunnuntaina. En siis, ikävä kyllä, ehdi täysin rinnoin nauttia seurastasi tänä viikonloppuna. Miten harmillista!
Mutta hieman edes lohduttaa se, että voin huomenna *täysin rinnoin* nauttia Kirjamessumiehen seurasta, voioivoioviooioiio!
P.S. Tietysti olen viherpiipertäjä, eivätkö kaikki kettutytöt ole?
Ihan samaa mieltä, eikä neiti kiriblösö antanut meille edes kunnon vastauksia. Kovasti se aina vaan roikkuu täällä sinkut osiossa. Nyt se yrittää kovasti vikitellä sitä uutta ihastustaan. Saas nähdä miten senkin kanssa käy.
kun en tänään millään viitsi leikkiä kanssanne. Pitää vielä viimeistellä huomisen esitys ja pakata laukut, joten ottakaa vaihteeksi joku muu huomionne kohteeksi.
Ulkopuolisen silmin tilanteesi näyttää tältä: Et ole vielä päässyt extäsi henkisesti irti. Normaalia tuollainen kilpailuastelma ja mustasukkaisuus varmasti on, mutta suosittelen lämpimästi pientä irtiottoa. Jos se edellyttää nykyisen tekemisen vähentämistä, niin sitä kannattanee kuitenkin harkita. Voi tehtä hyvää. Pahoittelen suoruuttani.
Ps. Vuosi ei välttämättä ole loppujen lopuksi kovinkaan pitkä aika eron käsittelyyn eli älä sinällään yhtään ihmettele mahdollista huonoa oloasi.
Hei Hannes,
Oman kokemuksen mukaan edellisestä irti pääseminen edellyttää, että edellinen on myös päästänyt sinusta irti. Kohdallani näin ei ole. On totta että sinkkuaktiviteetti voi peittää/heikentää varsinaisten tavoitteiden saavuttamista (ystävyys, läheisyys, parisuhde), mutta joskus se on ainoa keino päästä edes hetkeksi surusta pois. Eroahdistus on kuitenkin joskus käsiteltävä. En tiedä olenko vielä valmis uuteen suhteeseen, ja kunnioituksesta muita kohtaan myös sanon sen. Olen suora.
Erosin noin kahdeksan vuotta sitten. Olihan ero surullinen, mutta ei silloin oikein muutakaan mahdollisuutta ollut. Ollaan oltu kavereita koko ajan, ei välittäminen loppunut erosta huolimatta, vaikka rakkaus loppuikin. Meillä on yhteisiä lapsia, jotka jäivät minulle. Nyt ovat jo aikuisia, toinen jo lähti omille teilleen ja toinen vielä kotona. Exä on käynyt pari kertaa viikossa meillä, kahvitellaan ja rupatellaan. Viime vuonna hän meni uusiin naimisiin ja olemme nyt perhetuttuja ja minäkin saan sinne aina kutsun, kun lapseni kutsutaan sinne kylään. Minusta tämä on hyvä näin, kiva että suhteeni exääni ei ole katkennut. Vaikka yksinolo ei minulle sinänsä ole mikään ongelma, niin joskus tunnen itseni vähän yksinäiseksi. En kuitenkaan näe mitään syytä siihen, että toivoisin exälleni kurjaa oloa, päinvastoin, oli meillä pitkä ihana avioliitto ja paljon mukavia hetkiä. Hän kärsi jäädessään yksin, joten hyvä, että löysi kaverin. Nyt on minullakin kivampi olla, kun tiedän, että hän on onnellinen. Ehkä minä löydän joskus mukavan kumppanin, tai sitten en. Katkeruus ei kannata, kun asialle ei voi tehdä mitään ja katkeruudesta tulee itselle eniten paha mieli. Helppo tietenkin sanoa, joskus katkeruus taitaa vaan väkisin pyrkiä pintaan.
Taitaa olla aika yksilöllinen asia, miten kukakin suruaan työstää. Suruahan se on tämäkin tavallaan. Jos voisit hakeutua muiden ihmisten pariin tekemään jotain kivaa, vaikka harrastamaan jotain, murheesi saattaisi mennä nopeammin ohi.
Jaksamista sinulle.
Hei!
Erosin kesän alussa aviomiehestäni ja kirjoituksesi kuulostaa tuttuakin tutummalta. Paitsi että minulla exää kohtaan tuntemiesi tunteiden lisäksi (mustasukkaisuus, emme ole yhdessä enää mutta en haluaisi hänen tapailevan muitakaan) mukana on myös avioehto-, asunto- ja uskottomuuskysymykset, jotka hiertävät, sekä exän rakastuneisuus minuun yhä edelleen.
Joka kerran kun yritän rakentaa kasvokkain ystävyyssuhdetta, mieheni alkaa haluta seksiä. Hänellä ei ole ollut ketään muita eromme jälkeen, siis puoleen vuoteen; itse taas olen hakenut ahdistukseen turvaa jo useammista pinnallisista suhteista, joista ei yhdestäkään ole muotoutunut mitään vakavampaa. En ole kokenut koskaan vaikeuksia löytää seuraa ulkonäköni vuoksi. Mieheni tietää suhteistani ja vinoilee, että sitten kun kyllästyn rakastajiini, voin soittaa hänelle. Ei ole enää yhtään hauskaa.
Etsin vakavaa suhdetta, mutta päivä päivältä huomaan tallaavani katuja yksin. Pareja tulee leffasta ja ravintoloista ja ajattelen, eikö tuo koskaan osu omalle kohdalle.
Nyt olen siinä vaiheessa että käännyn näiden plastojen puoleen, senkin tosin hyvän (miespuolisen) ystäväni kehoituksesta. Ongelmana on se että olen huono markkinoimaan itseäni, enkä jaksa tarpeeksi uskoa että täältä löytää ketään henkeen ja vereen samantyylistä kumppania yksinäisiä koti-iltojani jakamaan, kuuntelemaan, ystäväksi. Tai oikeat henkilöt pelästytän jollakin tapaa pois. Olen hyvin suora ja tyttömäiset romanttiset haaveeni ovat pahasti kärsineet neljässä aiemmassa vakavassa suhteessani, joista viimeisin oli tämä avioliitto.
Avioliitto ei tehnyt minua onnelliseksi vaan lähinnä epätoivoiseksi. Tunsin itseni lähinnä tarhatuksi eläimeksi ja aloin rimpuilla irti raivokkaasti. Lopulta ulkomaille puoleksi vuodeksi työtehtävän vuoksi muutto ratkaisi omalta puoleltani kaiken. En ole paha ihminen, en vain ollut onnellinen suhteessa. Tämänhetkistä kauhua lisää se että on mahdollista, että oikean miehen tavattuani en ehkä olekaan vielä valmis uuteen suhteeseen. Pakko siis tyytyä pelkkiin seikkailuihin?
Vietän aikaa ystävien kanssa mahdollisimman paljon, mutta valitettavasti sinkkuystäväni ovat juuri hiljattain pariutuneet. Olen yksin. Menen baariin hakemaan miehen vasta sitten kun on ihan pakko saada olla lähellä oikeaa ihmistä.
Tesemmpiä sinulle. Meitä on varmasti useampia.
Vapaat sinkkumiehet jotka lukivat tämän: ottakaa yhteyttä.
siis kiikkustuoliin ja sukankudin käteen, ettet turhaa hörhöile vapailla markkinoilla ja tee miehen elämää sietämättömäksi.
Ymmärrän sitoutumiskyvyttömyyden erityisen hyvin, ei mielestäni ole enää nykyaikaa mitkään liitot. Jokainen haluaa olla oma vapaa persoonallisuutensa eikä kenenkään mahdollisesti häntäheikin jatke.
Jos ei halua perustaa perhettä, mielestäni ei parisuhteella ole senkäänvertaa merkitystä, tyhjää täynnä koko touhu.
Ennen olivat asiat toisin, koko elämä oli toisin.
Elintaso ja elämänlaatu erilaiset ja naisen tärkein tehtävä oli saada se mies ja lapsia.
Nykyisin on hienoa olla sinkku, koska sinkkuhan on vaativa eikä kelpuuta ketä tahansa ja osaa seistä omilla jaloillaan. Vau! Niin se vain on, että avioliitto ahistaa monia muitakin tai avoliitto, joka on huono lasten kannalta ja omaltakin kannalta, jos jää leskeksi eikä saa leskeneläkettä.
Avioliitoista siis nykyisin avioeroista hyötyvät vain juristit!
Oma asunto on hyvä olla ja tehdä siitä avioehto, ennenkuin menee naimisiin ja kaikesta muustakin, koska se avioero luuraa nurkan takana,vaikka olisi kuinka ihmeellinen ja kaunis ja varakas ja
korkeastikoulutettu etc. huoh!
Erosin pitkästä suhteesta n.8kk sitten.No eromme oli toisaalta traaginen ja toisaalta siihen ei liittyny pettämistäkään tai tms.Muutimme erilleen ja jotekin
kuitenkin aloimme taas pitää yhteyttä,exäni oli vielä kiinni minussa ja minä olin tunteeni jo LÄHES kovettanut.Kuitenkin tajusin että emme voi olla erossa ja vierailimme toistemme luona monta kertaa viikossa.Olin taas koukussa häneen.Samaa jatkui pitkään ja nyt syksyn myötä tapaamisemme muuttuivat lähes pelkästään seksisuhteeksi.:(
Minulla oli kesän aikana satunnaisia irtosuhteita mutta tajusin että rakastan todella vielä exääni joten en voinut edes kuvitella uutta suhdetta,eikä se olisi edes järkevää.Noh nyt exälläni on näköjään joku vakavempikin juttu menossa ja on vain ajankysymys milloin hän alkaa seurustella tämän uuden kanssa.
Itse olen liian kiintynyt vielä exääni enkä tosiaan voi ajatella muita.tiedän että tämä on todella tyhmää,mutta tunteilleen ei voi mitään.Toisaalta tuntuu, että en jaksa enää olla yksin päivästä toiseen.Olen ihminen joka tarvitsee toisen ihmisen lähelleen,jakamaan arkea.Toipuminen siis kestää ja nyt ainoa toiveeni olisikin, että voisin exäni unohtaa!
Tarkoitukseni onkin nyt sanoa, että jos eroatte ja tiedätte, että suhteestanne ei tule enää mitään, niin älkää ruetko pelehtimään enää toistenne kanssa.Näin siinä sitten käy..Minä jään nuolemaan näppejäni ja riutumaan yksin :/
Ja ps.Minulla on ystäviä ja sukulaisia mutta mulle se ei riitä...