Amerikkalaisten keskiluokkaisten lähiödraamojen kuohunta alkaa tuntua tutulta. Yhteinen vuosien unelma omasta kodista, lapsista ja rauhasta. Joka päivä 50 km yhteensuuntaan työmatkaa ja lapset on haettava kiireellä päiväkodista. Isovanhemmat on joko kiireisiä tai liian kaukana. Kesällä oli naapureiden kanssa mukavaa, nyt istutaan joka tuvassa oman perheen parissa neljän seinän sisällä syksyä viettämässä. Harrastukset on lähinnä lasten harrastuksia, kun sitä vähäistä yhteistäaikaa ei halua yksinäänkään viettää.
Vasta nyt parin vuoden jälkeen alkaa huomaamaan mitä sosiaalinen verkosto tarkoittaa. Oma perhe ei siihen riitä. Kyllähän sitä omaa perhettä kaipaa kun siitä on erossa, mutta kun sitä kaipuuta ei edes ehdi koskaan syntyä. Arki on työtä ja lyhyt yhteinen ilta. Muutamaan vuoteen emme ole ilman lapsia olleet yhdessä missään ja kaikki vähäiset iltariennot vietetään työporukan kanssa ilman puolisoa.
Hesarissakin oli jokin aika sitten juttu aiheesta ja käytänössä tämä unelmien toteuttaminen näkyykin siinä, että näiltä uusilta nukkumalähiöiltä tulee pari vuotta vanhoja taloja myyntiin.
Onko muilla samoja kokemuksia ja mihin tämä loputon keskiluokkaisen unelman arki johtanut?
Vasta nyt parin vuoden jälkeen alkaa huomaamaan mitä sosiaalinen verkosto tarkoittaa. Oma perhe ei siihen riitä. Kyllähän sitä omaa perhettä kaipaa kun siitä on erossa, mutta kun sitä kaipuuta ei edes ehdi koskaan syntyä. Arki on työtä ja lyhyt yhteinen ilta. Muutamaan vuoteen emme ole ilman lapsia olleet yhdessä missään ja kaikki vähäiset iltariennot vietetään työporukan kanssa ilman puolisoa.
Hesarissakin oli jokin aika sitten juttu aiheesta ja käytänössä tämä unelmien toteuttaminen näkyykin siinä, että näiltä uusilta nukkumalähiöiltä tulee pari vuotta vanhoja taloja myyntiin.
Onko muilla samoja kokemuksia ja mihin tämä loputon keskiluokkaisen unelman arki johtanut?
Vastaukset 29
Vanhimmat
Saatko edes emännältä sexiä?
Heh, jouluna ja juhannuksena niinkuin perinteisesti. Eipä voi tilanteesta vaimoakaan syyttää, sama kärsimys myös hänellä. Ongelma tuossa asiassa on kun muutenkin. Lapset, lapset ja lapset. Aina on joko toinen tai molemmat välissä nukkumassa tai jos on juuri pääsemässä asiaan, kuuluu lasten huoneista itkua tms. Siinä on sitten romantiikka kaukana. Ei niitä lapsia silti mihinkään vaihtaisi, mutta voiko tilanteeseen olla tyytyväinen, on kokonaan eri asia.
Well well - meilläkin on tuollaiset työmatkat ja kiva koti keskiluokkaisella omakotitaloalueella. Erona on se, että emme ole asuneet tässä kaupungissa paria vuotta vaan koko elämämme. Sukumme ja ystävämme ovat lähellä, emmekä todellakaan istu pelkästään oman perheen kesken sisällä syksyä viettämässä.Isossa talossa sitä viettää kanssamme koko joukko muitakin ihmisia. Tällä hetkellä suunnittelemme pikkujouluja parillekymmenelle ihmiselle. Olen pahoillani puolestanne, että koet omakotitaloasumisen noin surullisena. Uusien ystävienkin saaminen uudella alueella on todennäköisesti vaikeaa. Luulen kuitenkin, että omalla aktiivisuudella omakotitaloon saa enemmän elämää.
jääppä joskus kotiin kun vaimo lähtee "tuulettumaan" eli tuolla tanssipaikoilla on ihan riittävästi sellaisia vatrattuja naisia jotlka ovat yhden illan vapaat eli tarkoittaa sitä mitä sanon. kärttävät seksiä vaikkei uskoisi äkkiseltään. niitä sit voi työnnellä iltavilakalla lähimmässä lepikossa ja sit tuoda sinne teidän lähiöön ja taas yleiskone jaksaa toimia kuukauden..
Itse asumme maalla, matkaa ( = työmatka) lähimpään kaupunkiin 40 km. Emme tunne itseämme yksinäisiksi, harrastuksia riittää jokaiselle. Vieraita riittää melkein joka viikonlopulle ( kas kun niistä "kaupunkilaisista" on kiva tulla maaseudun rauhaan ).
Tekemistä riittää omassa pihassa ja talossa sisälläkin. Kun haluaa tuulettumaan, löytyy paikkakunnalta ravintolaa, elokuvateatteria jne.
Ihmisen elämä on sellainen, miksi hän sen rakentaa.
Niin, ei tässä yksinäisyyttä podeta tai surkutella. Minuuttiaikataululla eläminen ja joka päivä samaa rataa tässä on ongelmana. Jos ei niin rankasti tarvisi pankin lompakkoa lainata olisimme toki rakentaneet talon kehä3 sisäpuolelle, mutta kun ei sitäkään välttämättä haluta.
Joka päivä 45min-tunti suuntaansa työmatkaa, aikaiset herätykset, kiireellä lapset tarhasta, kotona muutama tunti puuhastelua ja nukkumaan. Tämän päälle sitten vielä ajoittain unelmamukavat, mutta suureksi osaksi kiukuttelevat pienet lapset. Tällaiseksi olemme valitettavasti elämämme rakentaneet ja eipä tätä oikein onnelaksi ainakaan näin harmaina syyspäivinä voi sanoa ;)
Samaa ongelmaa meilläkin podetaan, mutta en pidä omakotitaloamme ongelman ytimenä. Puutarhatyöt ovat kivoja ja ne rentouttavat, eli ongelma vain pahenisi kaupungin keskellä. Tosin silloin olisi ehkä 30 min enemmän aikaa työmatkoilta, mutta ei siitä olisi suurta apua kaiken muun keskellä.
Meillä ongelma on siinä, että molemmat ovat töissä ja kotityöt ovat kuitenkin edelleen yhtälailla olemassa. Siivojakin käy, mutta silti sitä tylsää puuhaa riittää. Ja illalla ollaan väsyneitä työpäivästä ja loput mehut vie lapset. Ei siinä jää toisille mitään annettavaa. Kun tätä rataa jatkaa muutaman vuoden, niin pian jo huomaa, ettei sitä perus-voima-latausta saa enää siipastaankaan.
Ei kyllä juuri tuo omakotitalo ongelma varsinaisesti olekaan. Siinähän sitä menisi viimeisetkin voimanrippeet jos tarvisi vielä kinastella naapurin "mummojen" kanssa remonteista taloyhtiön hallituksessa. Tuostakin kokemusta on.
Varmaankin parasta olisi jos jotenkin tämä yhteiskunta muuttuisi siten, että näitä hieman parempipalkkaisia työpaikkoja alkaisi syntyä myös pääkaupunkiseudun ympäristökuntiin, niin saisi edes tuon työmatkoihin hukatun ajan takaisin ja suurimman kiiretunteen pois.
Tosiaan toivoisin, että olisi osannut valita tien, jossa nämä omakotitalo-koira-lapset-farmariauto eivät olisi omia unelmia, vaan onnen ja autuuden löytäisi jostakin muusta. Milläs täsä nyt enää suuntaa voisi muuttaa, kun lottovoittokaan ei ole osunut kohdalle ;)
todellakin omat unelmasi, vai suoritatko oletettua, soveliasta unelmaa saadaksesi ympäristön hyväksynnän?
Suuntaa voi aina muuttaa. Toisaalta jos ei siihen muuten pysty, ei lottovoittokaan auta :-)
nyt siinä ristiriitaisessa tilanteessa, josta sanotaan "kakku pitäisi voida sekä syödä että säilyttää samaan aikaan". Olet todennäköisesti fiksu ihminen ja siksi tekstissäsi särähtää tuo vaihtoehdottomuuden kokemus. Todellisuudessahan vapaalla ihmisellä on aina vaihtoehto olemassa, valinnoista tässä onkin kysymys. Ja luopumisesta jostakin, jotta saisi jotain tilalle. En ole vielä kuullut tapauksesta, jossa ihminen ei olisi selviytynyt luovuttuaan hienosta talosta ja ylimääräisestä tavarasta.
jonkun muun on muututtava, jotta sinä voisit olla onnellinen. Tässä tapauksessa yhteiskunnan. Eikö olisi kuitenkin helpompi tie tutkia itseään ja omia muutosmahdollisuuksiaan, kuin lähteä peräämään koko yhteiskunnan muutosta - jotka nekin ovat tärkeitä, mutta usein aika hitaita auttamaan akuuttiin yksilön pahoinvointiin.
Olen itsekin miettinyt, että mitä sitä voisi elämässään muuttaa... Kovin helppoa teille joillekin tuntuu tuon muutoksen toteuttaminen olevan? Eikö teillä ole mitään kiintopisteitä elämässänne, jotka sitovat teidät siihen missä nyt olette?
Minä en ainakaan voi muuttaa kovin montaa asiaa, ilman että se vaikuttaisi muiden elämää huonontavasti. Siksi jatkan tätä oravanpyörää, ehkä sitten siihen asti, kunnes kupsahdan. Toivon kuitenkin, että sitä ennen elo helpottuu ja lapset kasvaa :)
Yhteiskunnan olisi muututtava, mutta eihän se ihan heti muutu. Eipä siis voi tehdä juuri muuta kuin valittaa... valitan.
kipeää joskus jopa erittäin kipeää. Mielestäni kukaan ei ole esittänyt, että muutos olisi helppoa. Ja muutokseen lähdetään vain pakon sanelemana. Siis tilanteessa, jossa voidaan huonosti ja ymmärretään millä keinoin oloa voidaan helpottaa.
Suosittelen lämpimästi elämän kiintopisteiden etsimistä muualta kuin talosta ja tavarasta, jos sitä tarkoitit ihmettelylläsi etteikö muilla olisi elämässään kiintopisteitä.
Eikö olekin aika pelottava visio pienten lasten äidille jatkaa oravanpyörää kunnes kupsahtaa. Vietä pieni umpirehellinen hetki itsesi kanssa ja mieti eikö sinulla todellakaan ole mahdollisuuksia muuttaa elämääsi. Kuka/mikä sinua pakottaa kaikkeen tähän nykyiseen, jossa voit näin huonosti?
oli kaikaeti kyse tästä perhe"helvetistä", joka kuluttaa kaiken ajan ja resurssit. Jos aamu seitsemästä iltayhdeksään on vain työtä,kotitöitä ja lastenhoitoa.. Elämä menee kuin samassa sumussa päivästä toiseen, vaikkakin on asiat materiaalisesti kunnossa.. ei aikaa parisuhteelle ja seksille..
Se, että järjestää pikkujoulupilleet isolle joukolle kerran vuodessa, ei vielä tee sosiaalista elämää vilkkaaksi. Eikä se omakotilähiöstä käsin ole tällä elämäntyylillä mahdollistakaan..
pääse pois? meiltä ainakin pääsee, vaikka asumme maalla. Tiet ja kulkuneuvot on keksitty.
jos on pitkät työmatkat ja illalla odottaa lapsiperheen arki? 200km pitäisi siis ajaa päivässä autolla? 24 tuntia vuorokaudessa, nukkuakin pitää..
ap:n ajatusta, niin luulenpa kengän puristavan sillä kohtaa ettei tätä nk. amerikkalainen unelma sitten tuonutkaan sitä auvoa minkä oletuksen sille asetti. Puuttuu väljyys elämästä, tunne siitä itsemääräämisoikeudesta. Oman ajan todellisesta puutteesta. Elämän reunaehdot sanelevat pankki, työnantaja, omakotitalo, yhteiskunnan paineet, lapset vaikka rakkaita ovatkin. Ei siinä paljon vaihtoehtoja jää ja siksi ei ole iso ihme, että miestä pikku hiljaa alkaa ahistaa. Ja kun ei siihen seksiinkään...
juuri tuossa tilanteessa, jolloin "unelmat" alkoivat olla tosiasia ja siinä ennalta laaditussa unelmassa piti alkaa elää. Se ei sitten ollutkaan se juttu, kun samalla piti luopua jostain ihmiselle paljon olennaisemmasta asiasta; omasta ajasta, itsenäisyydestä, kiireettömyydestä, rauhassa olemisesta. Kaikki piti tehdä nopeasti, tehokkaasti, ohjelmoidusti, vauhdilla. Liikenneruuhkassa madellessani mietin aina, että mitä mukavaa juuri nyt tällä hetkellä tekisin jos en olisi täällä autossa panttivankina. Ja aina kun mieleeni tuli vaihtoehtoja, kaikki tyssäsi elämisen kuukausikuluihin ja niihin tarvittaviin säännöllisiin tuloihin. Ennen niin mielenkiintoinen työkin muuttui pakkopuurtamiseksi ja menetti mielenkiintonsa.
Ystäväni, joka tekin elämässään toisenlaiset ratkaisut eikä lähtenyt tavoittelemaan tätä "unelmaa", elää täyttä elämää ja hänellä on aina aikaa vaikka mihin mielenkiintoiseen. Väitteli tohtoriksikin tässä muutama vuosi sitten. Lapsensakin on kasvattanut fiksuiksi nuoriksi, vaikka valitsi kutsumuksensa mukaisesti vaatimattoman elintason ja sieti epävarmoja tuloja. Tekee ahkerasti sitä työtä, josta nauttii ja on innostunut. Ei tunne jääneensä mistään vaille. Olen taipuvainen uskomaan häntä, jos omaa elämääni ajattelen.
Itse olen suht varakkaasta perheestä lähtöisin, oli omakotitalo mökki autot ym staatus symboolit.
Itse nain tavallisen käyhän duunarin ja päätin että elämässä on muutakin kuin rahanperässä juokseminen, enkä ratkaisua ole katunut.
Lapsia on 5 ,olen kotiäiti edelleen vaikka muksut on jo isoja. Penniä on saanut venyttää ja monesta symboolista luopua.
Ei ole kesäisin viikonloppuna pinnat kireällä kun pitäis lähteä mökille kun on hankittu se, kun ei ole sitä.
Lapset ovat joutuneet jäämään ilman maksullisia harrastuksia, muta sen on korvannut perheen yhdessä olo ja tekemiset.
Sisar-rakkautta ja toisen huomioon ottamisen ovat oppineet jo pienestä pitäen, kaikki on jouduttu jakamaan ja vuoroaan odottamaan, kenelläkään ei ole omaa huonetta vaan se on jouduttu jakamaan toisen kanssa.
Nyt isompana lapset eivät valita jääneen vähemmälle kuin kaverit vaikka merkkivaatteet on jouduttukkin unohtamaan, vaan sanovat että ainahan meillä oli kaikkea mitä tarvittiin.
Voisiko teidän tilanteessa olla apua muutaman kuukauden vuorottelu vapaasta, esim ensiks äiti ja sen jälkeen isä. Vois paineet vähän helpottaa ja elämän asiat tärkeysjärjestykseen. Uskon että pankkikin tulisi vastaan laina järjestelyssä jos niitä on.
Sanonkin että raha on se nykyajan epä jumala vaikka uskovainen en olekkaan.sen perässä juokseminen saa vahvimmankin lannistumaan.
Ja muistakaa ettei vanhemmat ole lasten viihdyttäjä pellejä vaan tekemiset pitää löytää myös lasten itse.
ei ole se omakotiasuminen vaan perheen perustaminen.. Eikö ihmiset naimisiin mennessään ajattele että parisuhde vaatii työtä? Eikö ihmiset lapsia hankkiessaan ajattele ettei sitä "omaa aikaa" sitten enää jää?
Me asumme maalla, vanhassa talossa ja työmatkaa 40 km suuntaansa. Uuneja lämmitetään joka päivä ( 5 kpl ) puita kannetaan tupaan jne. Silti elämä tuntuu elämisen arvoiselta. Viikonloppuisin käydään ystävien luona, ystävät meidän luona, kaupoissa, elokuvissa, syömässä, teatterissa, konserteissa .....
Yhtenä iltana viikossa on emännän oma ilta, yhtenä iltana viikossa isännän. Kumpikin saa viettää sen niinkuin haluaa. Viikonloppu on sitten perheen yhteistä aikaa.
Mitä ihminen elämäänsä enää kaipaa?
olemaan samaa mieltä siitä, että läheiset ihmissuhteet, parisuhde mukaan lukien, olisivat joku työmaa. Sellainen, jota pitää työstää, työskennellä, hoitaa...Enkä usko siihenkään, että ap:n ongelma olisi oma perhe. Mielestäni kysymys on vain elämän ahtaudesta, tunne siitä, että joku ulkopuolinen ohjailee päätöksiä ja mieltymyksiä. Vaikka sanotaan ettei elämää voi hallita, niin tietty itsenäisyys suhteessa päätöksentekoon itseä ja perhettä koskevissa asioissa pitäisi säilyttää. Ja silloin, jos raamit ovat ahtaat koska pitää olla sitä ja tätä ja elää jonkun mallin mukaan, alkaa fiksumpaa miestä väkisinkin ahdistaa.
elää niinkuin muut "määräävät". Aikuinen ihminen tekee omat päätöksensä. On meillekin sanottu, että hankkikaa kunnon sähkölämmitys, pääsette vähemmällä. Ja kakat, valinta on meidän emmekä valita. Kyllä meilläkin naapurit heti oletti, että alamme remontoimaan vanhaa taloa. Ihmetys on ollut suuri, kun talo kelpaa meille tällaisenaan! Valinnat on meidän omia, ei muiden odotusten mukaisia.
Siivoamme silloin kun siltä tuntuu, ei siksi että on tulossa vieraita tai on perjantai /lauantai. (Ei tarkoita että meillä olisi sotkuista ).
Ja olisiko se aloittajan elämä sen helpompaa rikkaana/ köyhänä tai kaupungissa kerrostalossa?
Ei tässä tosiaan toisten unelmia yritä elää ja vaan ihan omia. Lapsena omakotitalossa asuneena en itse pysty millään sopeutumaan ahtaassa asumiseen. Kaipa tässä vaan koko paketti ahdistaa. Velka, kiire, ei juuri yhteistä aikaa ilman lapsia, väsymys, syksy ja sitä kautta tuleva tunne, että onko juuri sitä elämää jota haluan elää. Nyt kun on saavuttanut kaiken sen mistä on aina unelmoinut, ei ole aikaa nauttia saavutuksista, kun aina joku on vaatimassa jotain. Parasta varmasti olisi, jos esim. isovanhemmat olisivat niin lähellä, että heihin voisi turvautua silloin tällöin, mutta meidän tapauksessa tuo oli ennenkaikkea töiden vuoksi mahdoton. Sillä saisi ainakin tuon kiireen ja lasten hoidon järjestykseen.
Kannan aina itse vastuun tekemisistäni ja ehkä riittävän monta pettymystä ja turhia toiveita pienissäkin asioissa alkaa painaa tämän kamelin selkää. Alkaa vaan tässä mietittymään tuleva pikkujoulu kausi, ja mihin kaikkeen kiusauksiin sitä voi joutua 'valoa etsiessään'
Just tuo " aina joku on vaatimassa " laittaa hälytyskellot soimaan omassa päässäni. Onko kyse työuupumuksesta? Silloin KAIKKI tuntuu epätoivoiselta, jopa se mukava koti ja perhe.
Entäpä jos unohtaisit nyt ne "kaikkien" vaatimukset ja alkaisit elää itsellesi.
Sanoit ettet osaa asua kerrostalossa / ahtaudessa... onhan sinulla ainakin se asia hyvin, että on oma tupa- oma lupa! Nauti siitä.
Sinulla on perhe, jonka olet itse halunnut. Onko työ sellainen, joka täyttää haaveesi. Työpaikkaakin voi vaihtaa. Voi jäädä välillä vuorotteluvapaalle. Vaihtoehtoja on paljon, niihin on vain pakko uskaltaa tarttua.
Puolison kanssa yhteinen aika on usein kortilla, mutta kyllä sen nyt jotenkin saa järjestettyä! Kekseliäisyyttä peliin. Älä nyt vielä luovuta!
Olisiko simulla tai miehellasi mahdollisuus lyhentaa tyopaivia jolloin voisi viettaa enemman aikaa lasten kanssa. Tottakai he ovat kiukkuisia kun koko pitkan paivan ovat laitoshoidossa ja todennakoisimmin viela joutuvat heraamaan kesken aamu-unien.
Tuo palkan aleneminen tyotuntien mukaan on todella pieni paha verrattuna parempaan mielenterveyteen, seka vanhempien etta lastenne.
Ja tiedatko, lapsenne eivat todellakaan valita niin paljon mita silla palkallanne voitte ostaa heille: ainoa mita he todella arvostavat on teidan seuranne. He myos ovat taydellisen onnellisia syodessaan hernekeittoa, nakkileipaa ja maitoa joka paiva varsinkin kun aiti/isa sen valmistaa lounaaksi ja syo heidan kanssaan kotona.
Aika menee niin nopeasti, ennenkuin huomaattekaan he ovat jo isoja ja koko paivan koulussa,silloin voi kotona ollut vanhempi palata taysipaivaiseen tyohon.
Teeppa kaikkesi etta voitte jarjestaa enemman aikaa lastenne kanssa.
Ettei niitä työtunteja yleensä voi vähentää, kun pitää ne työt kuitenkin saada aikataulussa tehtyä. Joko ne työt teet sinä, tai sitten ne tekee joku toinen... Se taas johtaa taloudellisiin vaikeuksiin. Samoin muuten myös se, jos palkka laskee, sillä asuntolainojen maksut on usein laskettu aika pienelle pelivaralle palkan laskun suhteen. Sekään tuskin piristää parisuhdetta, jos ei enää laskuista selvitä.
Älä täällä kitise.Itse olet soppas keittänyt.
Snadissa duunissa?..pitkää päivää,niin pitäis sen verran pääkopassa säteillä ettei rakentele taloja mihkään nummelaan.
Myy se kämppäs,ja muuta takas kehien sisäpuolelle.
Se on palvelus lapsille ja perheelle.
Toi ilmiö on yleinen nykyään,kun helppoon elämään tottuneet tsadilaiset ostaa ja rakentaa taloja kilpaa nummeloista sun muista pikku kylistä.
Elämässä tehdään kompromisseja. Jos on lapsena tottunut saamaan kaiken, voi aikuisena tulla ikäviä yllätyksiä. Ilmankos ahdistaa.
Itse elin lapsuuteni korkeassa viisirappuisessa kerrostalossa. Pihapiiriin kuului neljä samanlaista taloa ja ympärillä lisää samanlaisia talokomposiitteja. Olimme nelihenkinen perhe 72 neliöisessä asunnossa. Jaoin sisareni kanssa huoneen koko lapsuuden. Sen pystyi nippa nappa jakamaan itse tehdyllä väliseinällä.
Ahdistihan se joskus, mutta se oli meidän elämäämme, en muusta tiennyt.
Oli luontevaa kun muutin kotoa, että muutan kaupunkiin, kerrostaloon. Jotkut koulukaverit oli asuneet ok- ja rivitaloissa, joten tiesin millaista elämää niissä vietetään. Tottakai ok-talo aina oli haaveissa. En tosin tiedä miksi. Oliskohna vanhemmatkin siitä haaveilleet ja jättäneet perinnöksi moisen haaveen.
Avioiduttuani ostimme mieheni kanssa ok-talon. Tiukkaa on ollut rahallisesti. Viisi vuotta ollaan nyt asuttu. Työmatka vie 30-40 min. sivu, meni sitten julkisella tai omalla autolla. Lapsen koulu on lähellä. Aiemmin häntä piti viedä tarhaan ja hakea tarhasta, ja se vei luultavasti kerrostalossa asuessamme kauemmin aikaa kuin jos olisimme asuneet nykyisellä tavalla. Lapsen hoito vie aikaa. Saati jos lapsia on enemmän. Se on elämää. Ne tuttavat, jotka asuvat kerrostalossa, jaksavat jatkuvasti päivitellä kuinka työläs ok-talo on. Mikä siinä on työlästä? Lumityöt? Nurmikon ajaminen? Kukkien istuttaminen ja rikkaruohojen kitkeminen? Olen suoraan sanonut kaikille, että ei ole mikään pakko tehdä mitään niistä. Talvella voi auton jättää kadulle, jollei lumikola käsissä pysy. Minä sattumalta pidän lumenluonnista. Se on ilmaista pakkoliikuntaa. Pidän myös pihan kunnostamisesta. Kerrostalossa piti keksimällä keksiä vapaa-ajan harrastuksia, ettei elämä pyörisi pelkän työn ja perheen keskellä. Enpä vaan keksinyt koskaan mitään - paitsi kolme kertaa kävin aerobicissä keskustassa. Se oli kamalaa. Nyt ei tarvitse väkisin miettiä mitään, ja harrastusta voi tehdä juuri silloin kun on aikaa. Usein viikonloppuisin, mutta mitäs siitä, onpa enemmän tekemistä kerralla.
Kyllähän arkipäivänä työn jälkeen on kovin lyhyt vapaa-aika. Talvella se tuntuu vieläkin lyhyemmältä kun aina on pimeää. Itsestä se lähtee näkeekö elämän ikävänä vai mukavana. Jos on masentunut tai uupunut, ei oma tahto aina riitä. Sen verran sen pitäisi riittää, että voi itse tunnistaa välittääkö rakkaistaan ja itsestään. Jollei heistä välitä, ei asumismuoto ja ihanteet merkitse mitään.
Olen minäkin joskus väsynyt kertakaikkiaan. Elämä on pelkkää rutiinia. Päivä loppuu eikä ehdi viikkoihin nähdä mitään myönteistä. Puolisosta on joskus apua piristämiseen. Mutta jos hänkin synkistelee, on meillä oma pirpana, joka pyytää apua koululäksyissä. Ne ovat aikuisellekin mukavaa vaihtelua joskus.
Sosiaalista verkostoa meillä ovat naapurit ja pirpanan kaverit vanhempineen, sekä mummot. Naapureiden kanssa ei ole mitänä säännöllistä pakkoyhteydenpitoa. Joskus kesällä istutaan jonkun pihalla rupattelemassa, tai vaihdetaaan kuulumisia aidan yli, kaupassa, milloin missäkin. Ja kaikenlaista.
Ei voi ensin asettaa elämälle tavoitteet ja puitteet, ja sitten hakeutua niihin puitteisiin. Kun tekee jonkun valinnan, ottaa sen "riskin" tai "haasteen", että se tuo tullessaan yllätyksiä. Jos ei pidä siitä elämästä mitä esim. ok-talo tullessaan tuo, on myönnettävä itselle, että ehkä jokin muu asumismuoto olisi parempi. Mutta velkaisena olisi kai helpompaa löytää ok-talosta myönteiset puolet, hyväksyä ne ja elää niiden kanssa.