En tiedä mistä aloittaa. Yritän nyt kuitenkin. Tapasin n. kaksi kuukautta sitten erään miehen baarissa, tavallaan ohi mennen. En ajatellut että mitään sitä iltaa enenpää voisi kehittyä, koska välillämme on 400 km. Kuitenkin tuli illan aikana vaihdettua numerot ja koettua jotain taian omaista.
Tästä lähti tiivis yhteydenpito, vähän kuin varkain, huomasin ihastuneeni. En ollut tavannut ketään samankaltaista ihmistä; kaikki osui täysin yhteen, aivan kuin juuri hän olisi ollut palapelini puuttuva pala.
Maailmankatsomus, arvomaailma ja miettimisen taito, siinä jotain mitkä meillä kolahti täysin.
Sitten tuli päivä jolloin lähdin hänen luokseen.
Jännitti jumalattomasti tavata. Hän tuli juna-asemalle vastaan ja siitä menimme hänen luokseen kaupan kautta, olimme sopineet kokkaavamme kun pääsen perille.
Keittiössä puuhastelimme ja juttelimme. Jossain vaiheessa hän koski ja koin jotain sähköiskua muistuttavaa. Suutelimme pitkiä aikoja.
No, loppujen lopuksi himo ja kiihko otti yli otteen ja siirryimme makuuhuoneeseen.
Olin hänen luona kaksi viikkoa ja sinä aikana vain juteltiin ja rakasteltiin. Tuntui ettei se saa toisesta millään tavoin tarpeeksi.
Lähdin kotiin ja palasin taas muutaman viikon kuluttua hänen luo. Kaikki oli taas mahtavaa.
Tuli eräs perjantai-ilta, jolloin hänellä oli työpaikkansa pippalot. Veti vitunmoiset perseet ja oli suudellut exäänsä baarissa. Tästä kuulin vasta myöhemmin, hän ei sitä ollut itsekkään muistanut, vaan joku työkaveri oli asiasta maininnut.
Tästä alkoi ongelmat. Hän rupesi epäileen itseään. Mietti vain että pystyykö hän sitoutuun. Sanoinkin että otetaan muutama askel taakse päin, tapaillaan vaan, ei oteta liian vakavasti. Kuitenkin riitelimme seuraavat pari viikkoa puhelimessa päivittäin. Hän oli vihainen itselleen, mutta minä olin se joka siitä joutui kärsimään.
Eräs keskiviikko noiden kahden viikon aikana pysäytti. Sain keskenmenon johtuen stressistä.
Olin ollut kolmannella viikolla raskaana tietämättäni.
Seuraavana sunnuntaina lähdin taas hänen luokseen. Tavallaan parantaan haavojani. Riitoja ei ollut, olimme vain sylikkäin ja lohdutimme toisiamme.
Tuli perjantai ja hän lähti pikkujouluihin. Keskellä yötä hän soitti ja kertoi pettäneensä. Olin hänen asunnollaan silloin enkä voinut uskoa todeksi. En enää nukkunut sinä yönä.
Lauantaina hän sitten tuli takaisin. Puhuimme hieman. Hän oli baarin vessassa runkannut katsellessaan hoitonsa pillua. Eli ihan sänkyyn saakka ei mennyt, mutta ajaa lähes saman asian.
Tiedän, että hän on aidosti pahoillaan. Sitä en hetkeäkään epäile. Tiedän myös että hän todellakin välittää musta, eikä ole kokenut vastaavia tunteita aikasemmin kenenkään kanssa.
Hän itsekkin tajuaa, että ei ole valmis suhteeseen jos tolla tavalla toimii ym ym.
Nyt ollan erottu.
Mutta kuitenkin, minkä helvetin takia musta tuntuu ettei tämä ole ohi vielä?
Miks mä en ole vihainen? Miks pystyn oleen hänen luonaan tälläkin hetkellä ilman että pää hajoaa???
Miks harrastetaan seksiä vieläkin? Miks pystyn nauramaan vitseille? Mä olen menettänyt sen, mutta miks musta ei tunnu siltä? Iskeekö todellisuus vasta sitten tajuntaan, kun olen taas kotona? Olenko liian kiltti kun jaksan ymmärtää ja olla vihaamatta häntä?
Moni kai ihmettelee, että miks olen täällä perjantain jälkeen, mutta se on täysin minusta ja hänestä riippumatonta. Sanotaan näin että olosuhteiden pakosta aina keskiviikkoon asti.
Kiitos kaikille jotka koko vuodatuksen jaksoi lukea.
Tästä lähti tiivis yhteydenpito, vähän kuin varkain, huomasin ihastuneeni. En ollut tavannut ketään samankaltaista ihmistä; kaikki osui täysin yhteen, aivan kuin juuri hän olisi ollut palapelini puuttuva pala.
Maailmankatsomus, arvomaailma ja miettimisen taito, siinä jotain mitkä meillä kolahti täysin.
Sitten tuli päivä jolloin lähdin hänen luokseen.
Jännitti jumalattomasti tavata. Hän tuli juna-asemalle vastaan ja siitä menimme hänen luokseen kaupan kautta, olimme sopineet kokkaavamme kun pääsen perille.
Keittiössä puuhastelimme ja juttelimme. Jossain vaiheessa hän koski ja koin jotain sähköiskua muistuttavaa. Suutelimme pitkiä aikoja.
No, loppujen lopuksi himo ja kiihko otti yli otteen ja siirryimme makuuhuoneeseen.
Olin hänen luona kaksi viikkoa ja sinä aikana vain juteltiin ja rakasteltiin. Tuntui ettei se saa toisesta millään tavoin tarpeeksi.
Lähdin kotiin ja palasin taas muutaman viikon kuluttua hänen luo. Kaikki oli taas mahtavaa.
Tuli eräs perjantai-ilta, jolloin hänellä oli työpaikkansa pippalot. Veti vitunmoiset perseet ja oli suudellut exäänsä baarissa. Tästä kuulin vasta myöhemmin, hän ei sitä ollut itsekkään muistanut, vaan joku työkaveri oli asiasta maininnut.
Tästä alkoi ongelmat. Hän rupesi epäileen itseään. Mietti vain että pystyykö hän sitoutuun. Sanoinkin että otetaan muutama askel taakse päin, tapaillaan vaan, ei oteta liian vakavasti. Kuitenkin riitelimme seuraavat pari viikkoa puhelimessa päivittäin. Hän oli vihainen itselleen, mutta minä olin se joka siitä joutui kärsimään.
Eräs keskiviikko noiden kahden viikon aikana pysäytti. Sain keskenmenon johtuen stressistä.
Olin ollut kolmannella viikolla raskaana tietämättäni.
Seuraavana sunnuntaina lähdin taas hänen luokseen. Tavallaan parantaan haavojani. Riitoja ei ollut, olimme vain sylikkäin ja lohdutimme toisiamme.
Tuli perjantai ja hän lähti pikkujouluihin. Keskellä yötä hän soitti ja kertoi pettäneensä. Olin hänen asunnollaan silloin enkä voinut uskoa todeksi. En enää nukkunut sinä yönä.
Lauantaina hän sitten tuli takaisin. Puhuimme hieman. Hän oli baarin vessassa runkannut katsellessaan hoitonsa pillua. Eli ihan sänkyyn saakka ei mennyt, mutta ajaa lähes saman asian.
Tiedän, että hän on aidosti pahoillaan. Sitä en hetkeäkään epäile. Tiedän myös että hän todellakin välittää musta, eikä ole kokenut vastaavia tunteita aikasemmin kenenkään kanssa.
Hän itsekkin tajuaa, että ei ole valmis suhteeseen jos tolla tavalla toimii ym ym.
Nyt ollan erottu.
Mutta kuitenkin, minkä helvetin takia musta tuntuu ettei tämä ole ohi vielä?
Miks mä en ole vihainen? Miks pystyn oleen hänen luonaan tälläkin hetkellä ilman että pää hajoaa???
Miks harrastetaan seksiä vieläkin? Miks pystyn nauramaan vitseille? Mä olen menettänyt sen, mutta miks musta ei tunnu siltä? Iskeekö todellisuus vasta sitten tajuntaan, kun olen taas kotona? Olenko liian kiltti kun jaksan ymmärtää ja olla vihaamatta häntä?
Moni kai ihmettelee, että miks olen täällä perjantain jälkeen, mutta se on täysin minusta ja hänestä riippumatonta. Sanotaan näin että olosuhteiden pakosta aina keskiviikkoon asti.
Kiitos kaikille jotka koko vuodatuksen jaksoi lukea.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Semmosta se on kun kaukosuhteessa elää. Sä toimit herralle hyvänä panopuuna. Aika monen miesten tapa on toi "voidaan me hauskaa pitää, mut en mä kyllä seurustella halua". Voithan sä käydä ottamassa keppiä haarojes väliin ja käydä nauramassa sen vitseille jos huvittaa, mutta fakta on se, että sillä on siinä välissä muitakin naisia, eikä se halua seurustella. Kunhan käyttää tilaisuutta hyväkseen.
Ei. asia ei ole näin. Tiedän että hän välittää, niin tyhmä en ole että mua pystyis käyttään hyväkseen ja sen tietää jokainen vastaan tuleva mies kenen kans muutamankin sanan vaihdan.
Pelleä musta ei saa tekemälläkään.
Se on tälläkin hetkellä vihainen itselleen. Ei se haluais olla semmonen ja tajuaa että sen on muutettava elämäänsä jos haluaa jotain pysyvämpää joskus jonkun kanssa.
Ja en todellakaan halua puolustaa kyseistä tyyppiä, kerron vain faktat.
Kerro sille sellaiset faktat että saa sun puolesta painua hevonkuuseen mietiskelemään mitä haluaa ja milloin haluaa. Sano että sä katoat kuvioista.
Niinpä niin.
Mietipä nyt vähän. Ei toinen petä -olipa mies tai nainen- jos pystyy ja haluaa tosissaan sitoutua siihen toiseen ihmiseen. Jos toinen pettää kerran se pettää toistekin. Olen itse tämän tajunut omassa elämässäni ja huomannut sen myös ex'stä.
Olet varmasti siihen ihastunut, mutta siinäpä se onkin. Ihastuminen ja rakastuminen asettaa meille vaaleanpunaiset lasit joiden takaa on kaikkea niin helppoa katsella. Varmasti olet fiksu ihminen eikä sua voi pellenä pitää, mutta sori vaan, kaikki rakastuneet on pellejä sen toisen takia.
Miettisin suna toiseenkin kertaan, että mitä teet sen kanssa. Pettää sua varmasti uudelleenkin, vaikka sanookin, että on itselleen niin vihainen. Niinhän ne kaikki tekee jotka pettää. "En mä tiedä miten tässä näin kävi, en tee koskaan uudestaan mitään vastaavaa, mä olen niin pahoillani, mä kadun, mä olen niin vihainen itselleni jne..." Mä olen sanonut tuon itse ja saanut kuulla sen kaiken itse.
2 kk. on aika lyhyt aika, tuskin oot siinä vielä niin kiinni ettet voisi lähteä -jos haluat uskollisen parisuhteen jossa toinen ei petä. Mutta jos sulle kelpaa se mitä se voi antaa, myöskin se, että se pettää niin siitä sitten vaan. Mutta kuvauksesta päätellen, tyyppi ei ole vielä valmis uskolliseen parisuhteeseen, jos edes on yhtään sen tyyppinen, ja tulee todennäköisesti pettään sua vielä uudelleenkin. Toiset ihmiset ei ole koskaan valmiita uskolliseen suhteeseen. Riippuu tietenkin täysin siitä mitä asioita itse arvostat parisuhteessa ja mitä hänestä haluat.
Mutta sinuna miettisin vielä uudelleen jos sä sen uskollisen parisuhteen ihan tosissasi hänen kanssaan haluat.
Olet kai hieman ymmärtänyt väärin, mulla ei ole minkäänlaista tarkotusta jatkaa suhdetta. Semmoseen en alennu. Ja sitä paitsi toinen osapuoli tajuaa myös, että hänen suhteistaan ei tule tällä hetkellä mitään muuta kun loukkauksia.
Ihmettelinkin vain sitä että, miks musta ei tunnu et tää on ohi?? Ihme kutina että kaikki jäi kesken.
Ja miks en ole niin vihainen kun voisi kuvitella??
Ihan kun ois tapahtumassa vielä jotain.
Ihan kun vaisto yrittäisi kertoa jotain.
Ei meinaan ole minun tapaistani.
Ehkä sä et halua myöntää sitä itsellesi, että se suhde on ohi. Ehkä sä kuitenkin olisit halunnut siltä enemmän.
Järki sanoo toista ja tunteet toista.
Sen vaan tiedän, että aika harva joka on tullut petetyksi ja saa sen tietää pystyy siinä tilanteessa olemaan vähemmän vihainen. Yleensä sitä vihaa sen toisen ns. pois itsestään. Ei pysty edes sietään sitä toista.
Alussa varmasti tuntuu siltä, että kaikki jäi kesken ja että vielä tulee tapahtumaan jotain -ehkä se yrittää saada sun mielen muuttumaan tai jotain sellaista, ja ottaa suhun vielä pitkään jälkeenpäin yhteyttä-, koska tällaiset asiat tapahtuu yleensä niin nopeasti ettei siihen ole osannut varautua, ja että se tulee vähän kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Kuten sanottu järki sanoo, että se oli tässä kiitos ja moi, mutta tunteet sanoo jotain ihan muuta. Sitä on vähän niin kuin kahden vaiheilla, ja sitten tuntuu, että kuvittelee, että vaisto tai intuitio yrittää viestittää jotain.
Moikka Miumeli!
Olen keski-ikäinen nainen, perheen äiti, jolla on takana pitkä avioliitto (täysin uskollinen puolin ja toisin) sekä muutama vuosi sitten avioero johtuen muista perisuomalaisista syistä.
No, eron jälkeen tapasin vasta sen elämäni rakkauden, jonka kanssa hengitin samaa ilmaa toista vuotta. Häntä ajatellessani koin säväreitä keskellä päivää sekä ylä- että alapäässä. Hän oli puuttuva palani elämässä, antoi verbaalista ja seksuaalista vastinetta tavalla, jota en olisi voinut uskoa. Pääsimme yhteisiin sfääreihin keskustelemalla tuntikausia, rakastelemalla, ulkoilemalla, tanssimalla, mitä tahansa. Jaoin hänen kanssaan puolin ja toisin koko elämäni pelkoineen, iloineen, toiveineen, kaikkine väreineen. Olisin hänen kanssaan ollut valmis mihin tahansa päättömäänkin, mutta onneksi sitä tilannetta ei ehtinyt tapahtua.
Hän lähti päivänä eräänän työkomennukselle ulkomaille. En ollut koskaan ollut mustasukkainen koska en kokenut siihen aihetta. Hän oli kuitenkin solminut suhteen paikalliseen naiseen ja sain sen Suomessa myöhemmin vahingossa selville. Yritimme erota mutta minun aloitteestani palasimme yhteen. Hän ei luvannut minulle enää mitään mutta olin valmis tyytymään vaikka rippeisiin. Kunnes uutena päivänä eräänä hän kertoi muina miehinä loikoillessamme sohvalla, että hän järjestää kyseisen naisen Suomeen ja että he ovat menossa naimisiin. Ja vieläkin, olisin valmis olemaan hänen kanssaan siihen asti kun tuo lentokone on laskeunutut.
Outoa eikö totta? Sen voi (korkeintaan) ymmärtää samassa tilanteessa elävät
Toi tyyli millä kaverisi petti sinua (jossain baarin vessassa yms.) oli niin rivo, että musta tuntuu, ettei hän ole sitoutumisen arvoinen. Teko oli täysin harkittu vaikka ehkä alkoholilla olikin asian kanssa tekemistä. Vaikuttaa siltä että hän kykenee tekemään saman liikkeen toistekin tilaisuuden tullen eikä häpeä tekoaan, vaikka niin sinulle teeskenteleekin. Täytyy olla kyllä pokkaa että kehtaa tehdä jotain tollasta julkisella paikalla. Sitäpaitsi en usko että se jäi pelkkään runkaamiseen. Anteeksi nyt vaan.
Sen sijaan olisin voinut painaa villaisella, jos kyseessä olisi ollut toisen kaltainen "lankeaminen". Eli esimerkiksi jos kaverisi olisi itkenyt auttavaa olkapäätä vasten ja sitten ajautunut tämän kanssa sänkyyn.
Rehellinen mielipiteeni asiasta on että olet liian kiltti ja luottavainen. Tulet saamaan siipeesi myöhemminkin, valitettavasti.