Voiko todella muuttua elämä näin helpoksi, kun on kimpsunsa pakannut? Minä hymyilen, suorastaan naurattaa, askel on keveä, hehkun. Ei tarvitse kantaa taakkaa siitä, miten toisella on niin hankalaa, kun on minun kanssa naimisissa. Ei tarvitse vahtia kelloa, että onhan kaikki kotona tiptop, kun mies tulee kotiin. Ei tarvitse pyytää tai anella, että voitaisiinko mennä johonkin. Ei tarvitse miettiä, että tykkääkö tai pitääkö joku minusta huolta, vaan voin oikeasti uskoa, että perheeni välittää minusta. On ihana laittaa itseään kauniiksi ja kävellä pystyssä päin kaupungilla.
Minua ei edes haittaa, vaikka minut olisikin leimattu itsekkääksi ja pahaksi ihmiseksi, kun olen mieheni jättänyt. Tai kun en enää jaksa avioliitossa yrittää. Olen vain iloinen, että olen kerrankin ollut niin vahva ja itsepäinen, että en ole sortunut uskomaan uhkauksiin, lupauksiin, pyyntöihin, pelotteluihin tai muuhunkaan.
Mukaani sain jo kuittikansiot. Myöhemmin varmaan saan haettua huonekalunikin. Tai jos niistä tulee ongelma, niin pitäköön. Uusia saa, vaikka ajan kanssa säästämällä.
Voiko oikeasti olla näin helppoa? Yhteistä elämää on kuitenkin takana 7 vuotta ja mitään en jää kaipaamaan.
Minua ei edes haittaa, vaikka minut olisikin leimattu itsekkääksi ja pahaksi ihmiseksi, kun olen mieheni jättänyt. Tai kun en enää jaksa avioliitossa yrittää. Olen vain iloinen, että olen kerrankin ollut niin vahva ja itsepäinen, että en ole sortunut uskomaan uhkauksiin, lupauksiin, pyyntöihin, pelotteluihin tai muuhunkaan.
Mukaani sain jo kuittikansiot. Myöhemmin varmaan saan haettua huonekalunikin. Tai jos niistä tulee ongelma, niin pitäköön. Uusia saa, vaikka ajan kanssa säästämällä.
Voiko oikeasti olla näin helppoa? Yhteistä elämää on kuitenkin takana 7 vuotta ja mitään en jää kaipaamaan.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Sinulla on vain nyt sellanen vaihe elämässä. Monet itkut sulla on vasta edessä kun eron alkuhuuma menee ohi.Silloin vasta huomaat mitä menetit.
kertoa että näinhän se alkuun oli.
Mutta kun aikaa menee ja ensihuuma ohi niin tulee kaikenlaisia juttuja eteen...
Mutta niistäkin selviää ja se kuuluu siihen eron läpikäymiseen.Joka kannattaakin käydä kunnolla läpi ennen kuin aloittaa uuden suhteen!
Hyvä, että tunnet tehneesi oikean ratkaisun omassa elämässäsi. Nauti olostasi. Älä välitä muiden puheista, itse tiedät mikä sinulle on hyväksi.Tein samanlaisen ratkaisun miltei vuosi sitten ja tunnen edelleen jatkuvaa onnea siitä, että voin elää omalla tavallani.Minuakin on varoiteltu ja sanottu, ettei kukaan voi selvitä avioerostaan noin vähin itkuin.Itkin itkuni jo avioliiton aikana ja pohdiskelin avioeroani liiankin kauan ennenkuin uskalsin tehdä ratkaisuni. Nyt elän omasta mielestäni elämäni parasta aikaa.
Minä tunnen aivan samoin. Erosin reilu vuosi siteen 16 v kestäneestä liitosta, lapset 16 ja 14. Eroa ajattelin vuosia, oli jo 10 v siten vireillä, mutta aina vain uskoin, toivoin ja taas toivoin.
Lopullinen ratkaisu oli helpotus, asun lasten kanssa, taloudellisesti on toki tiukempaa, mutta vapaus olla oma itsensä on suurenmoinen asia. Ex ihmetteli, miksen itke (se kuukausi ennen kuin sain asunnon), sanoin jo itkuni vuosien mittaan itkeneeni. Toki oli hetkiä, että oli vain tahdollaan, että tästä on vain yksi tie eteenpäin:ero.
Mielestäni uusista suhteista varoittelu ei myöskään aina ole paikallaan. Itse olen seurustellut nyt 9 kk, ja vasta nyt tajuan, mihin kaikkeen vuosien ajan suostuinkaan, alistuin. Kun nyt saan kokea aitoa välittämistä ja huolehtimista. Lapset pitävät uudesta kumppanistani ja on toki jo paljonkin juteltu yhteisetä tulevaisuudesta. Toki minulla pari kuukautta eron jälkeen oli joitain parin viikon/illan juttuja, nettituttujakin. Mutta niidenkin kokemusten ansiosta arvostan nykyistä kumppaniani entistä enenmmän, hän "löytyi" tanssikurssilta...
Tsemppiä vaan alkuperäiselle kirjoitajalle, elä täysillä omaa elämääsi silmät avoinna..
Itse lähdin 5 vuoden jälkeen suihkuttomaan yksiöön. Omat vaatteet oli mustissa muovisäkeissä, ei mitään muuta. Silloin olin vielä opiskelija ja rahaa ei todella ollut.
Samana iltana minulla oli patja ja makuupussi ja jotain keittiötarvikkeita. Aivan ihanat vanhempani ajoivat 500km viikonloppuna ja oli lakanaa, pyyhettä, kauraryynejä sun muita ruokatarvikkeita. Yksi ystävä toi vanhan matkateeveen, joka oli lattialla monta viikkoa.
Kirpparilta hain tuolia ja pöytää.
Valmistuin puolen vuoden kuluttua ja pääsin heti töihin. Joku trauma kai jäi tuosta ajasta, nimittäin avasin toisen tilin ja siirrän sinne aina 100€/kk, loput rahat menevät vieläkin kodin perustamiseen.
Sieluni ei ole vieläkään täysin parantunut siitä alistamisesta, uskottomuudesta jne, mutta ero oli helpottava ja kertaakaan en ole haikaillut takaisin.
...olet tehnyt rohkean ratkaisun! Jos elämä tuntuu paremmalta yksin kuin kaksin, niin päätös on ollut oikea. Huonossa parisuhteessa ei kannata elämäänsä tuhlata.
Itsekin veivasin erota vai ei -problematiikkaa tosi pitkään. Lasten vuoksi jatkoin vaikka juuri lasten vuoksi olisi pitänyt erota. Kyllä asialliset aikuiset pystyvät huolehtimaan lapsistaan oikein hyvin erossa asuenkin. Eipä tarvitse lasten elää ikävässä ilmapiirissä. Ja vasta eron jälkeen huomasin kuinka paljon energiaa huonon parisuhteen ylläpito oli vaatinut. Nyt minulla riittää energiaa vaikka mihin. Elämä maistuu, saan päättää ihan itse asioistani.
Totta kyllä on, että sen alkuhurmion jälkeen tuli yksinäinen olo. Ei enää kutsuttu pariskuntien juttuihin. Mutta onneksi meitä sinkkuja riittää. Uusia ystäviä on löytynyt. Elämä on ihanaa kun sen oikein oivalaa.
se voi olla helppoakin. Itse olin naimisissa 35 vuotta. Nyt on erostani vajaa 2 vuotta ja edelleen olen iloinen ja onnellinen. Tosin minäkin itkin jo itkuni avioliiton aikana. Valmistin itseni eroon jo ennen varsinaista erohakemusta. Siitä päivästä lähtien kun sen vein käräjäoikeuteen on elämä kulkenut vain ylöspäin.
Vaikka lähdin muutama vaate muovipussissa vailla asuntoa niin jokaisesta päivästä selvisin ja asunnonkin sain. Se sisustettiin ensin lainatavaroilla. Myöhemmin olen sitten ostellut omia huonekaluja.
Ihan samoja kokemuksia minulla on myös avioliitostani kuin sinulla, alistamista, ehtoja, turhia lupauksia, uhkailua, manipulointia ja pelkoa.
Vapaus on ihanaa.
Minkähän ikäinen olet? Kirjoituksestasi voisi päätellä että neljänkympin rajapyykki on lähellä...
Ex-vaimo noin kymmenen vuotta sitten mennessämme naimisiin hänen tahtotilansa oli se että minä otan perheen talouden hoidosta vastuun. Syy tähän oli selvä, sillä hän ei ollut itse koskaan tässä mielessä vastannut elämästään, vaan sen oli tehnyt joku muu.
Näinpä sitten elimme kunnes 40 vuotta alkoi häämöttää. Aivan puun takaa alkoi tulla kommentteja siitä että "en ole saanut koskaan vaikuttaa talouteemme", jne... Olin hieman äimän käkenä koska persoonallisuus oli muuttunut aivan toisenlaiseksi ja näitä höpölöpö -juttuja alkoi tulla muitakin.
Eli, jos olet tuota 40 ikäluokkaa, ymmärrän varsin hyvin lapsenomaisen riemusi, koska elät tällä hetkellä "virtuaalitodellisuudessa". Nauti kuitenkin siitä, sillä paluu arkeen tapahtuu ajallaan ja varmaakin varmemmin.
Olen vielä alle 30, mutta elämänkokemusta on ehtinyt karttua vähän liiankin kanssa. Omasta elämästä olen ottanut vastuun 16 -vuotiaasta saakka. Taloudenhoitoon yritin osallistua parhaan tahtoni mukaan: tein välillä kolmeakin työtä yhtäaikaa opiskelujen ohessa. Kyllä minua silti muistutettiin tasaisin väliajoin, että miten paljon elämä olisi helpompaa, jos saisin paremman työn tai vaikkapa perheeni osallistuisi paremmin elämisen tukemiseen.
"Virtuaalitodellisuus" on tällä hetkellä melkoisen karu. Eihän esim. talous tule vähään aikaan olemaan sellaista, että olisi helppoa,
mutta sekin on on niin paljon entistä parempi. Eipähän tarvitse murehtia enää toisen kommenteista vaan voi keskittyä selviytymiseen. Olin todella yksinäinen avioliitossa, mutta nyt uskaltaa taas ottaa yhteyttä koulu- ja opiskeluaikaisiin ystäviin. Tai vaikkapa sukulaisiinsa.
ja tsemppiä sinulle!
Päteekö se "paluu arkeen" juttu myös toisinpäin ? Näin ainakin kovasti toivon.
Muutto ulkomaille (Suomeen)15v sitten kahden pienen lapsen kanssa mieheni työn perään, tarkoitti mulle yrityksistäni huolimatta 3v työttömyyttä 3v hanttihommia. Onneksi sen jälkeen sain koulutukselleni vastaavaa työtä. Koko sen ajan perheemme eli mieheni uran ehdoilla. Hän väitti osaavansa arvostaa sitä, eikä mun tarvi murehtia omani tai lastemme toimeentulosta ei silloin eikä tulevaisuudessa.
Nyt, kun urahuippu on saavutettu, rakkaus kuulemma loppui ja uusi suhde tyttäremme ikäisen neitosen kanssa on hänelle kaikki kaikessa.
Salainen suhde kesti puoli vuotta ja nyt suunnitellaan jo kuulemma yhteistä tulevaisuutta. Omasta perheestä on hänelle tullut hetkessä ventovieras. Koko persoonallisuus muuttui 180 astetta. En tunnista enää koko ihmistä, kenen kanssa on yhdessä kuljettu 25 vuotta. Loukkaavia kommentteja tyyliin "olen tässä ollut vain rahapussi" yms. oli pakko kuulla joka päivä.
Kotiin jäi vain omani ja tyttöjemme sydänsuru ja hämmennys.
Onko tämä sitä 40-n "virtuaalitodellisuutta" ?
kyllä, sitähän se on virtuaalitodellisuutta.
Sinä jouduit myötäeläjäksi miehesi virtuaalitodellisuuteen.
Sinulta ei kysytä, eikä sinulla saa olla mielipidettä,koska miehesi elämä on pilaantunut hänen toimiessaan teidän kävelevänä rahapussinnanne.Sinulle ei kuulu myöskään mitään omaisuutta, koska miehesi on kaiken yksin tienannut ja samalla vielä elättänyt
teitä. Saat varmasti kuulla paljon, paljon muutakin. Avioliiton toimimattomuudesta, rupsahtaneisuudesta.
Olet saanut murrosikäisen pojan vastaasi,
häntä eivät juurikaan tämän maailmanlait koske,
eikä varsinkaan moraali/eettiset säännöt tai sopivaisuudet.Rajoja ei ole.Hän mellastaa ja haluaa elämältä kaiken ja vieläpä kahteen kertaan eli nyt uuden nuoruuden.
Mikäli teillä on yhtään omaisuutta ymmärrät
varmaan että se kaikki on miehen mielestä
hänelle kuuluvaa.Niinkuin sinäkin ja lapset,
teidän tulee vain nyt ymmärtää olla häiritsemättä.
Tuntuu pahalta kirjoittaa tällaista tekstiä sinulle joka olet aivan shokissa tyttöjesi kanssa
siellä kotona.Mutta olen itse käynyt kaiken läpi pitkän kaavan mukaan.
Sanoisin että kriisiytä koko avioliitto nyt oikein kunnolla, älä hempeile. Uhkaa häntä
täydellisellä jättämisellä.
Mieshän on hylännyt perheensä,salaillut valehdellut ja pettänyt teidät, myös lapset.
Ei osaa ajatella että teoistaan joutuu vastuuseen.
Sinun kannattaa hankkia kunnollinen asianajaja
valvomaan että asiat menevät oikein.
Toivottavasti teillä ei ole avioehtoa.Ettet jää puille paljaille, sillä ikävä kyllä armoa ei paljon näissä asioissa tunneta.
Mieshän saattaa tulla vielä järkiinsäkin kun huomaa ettet tue hänen virtuaalitodellisuudessa elämistään ja silloin sinä päätät miten haluat
jatkaa elämääsi.
Käytin aika kovia sanoja, toivon ettet pelästy.
Ajattelen sinua lämmöllä ja toivon paljon voimia
että jaksat huolehtia itsestäsi ja tytöistäsi.
Koitanpa vastata vaikka aluksi hieman laajemmin. Eli ihmiset sukupuoleen katsomatta voi jakaa kärjistäen kahteen ryhmään. Itsekkäisiin ja vastuunsa kantaviin. Hyvin usein mies on se itsekäs, joka jättää kaiken taakseen ja pystyy päätöksensä myös itselleen aukottomasti perustelemaan. Varsinkin silloin, jos mies ei ole juurikaan osallistunut perheen arkeen (mm. lasten kasvatukseen) eikä ole ollut aidosti kiinnostunut roolistaan osana perhettä.
Valitettavasti samanlaista itsekkyyttä esiintyy monissa naisissa, juuri 40 vuoden ikäkriisin yhteydessä. Yhtäkkiä alkaa tuntumaan siltä, että elämä on valumassa läpi sormien. Ensimmäiset rypyt ja harmaat hiukset muistuttavat päivittäin elämän rajallisuudesta. Silloin syttyy elämänpalo, joka hetkellisesti kaiken muun yli. On pakko päästä elämään ja omistautua itselleen. Näissä tilanteissa yleensä astuu mukaan "virtuaalitodellisuus". Oma aviomies ja yhteinen elämä alkaa näkyä päivä päivältä yhä tummemmien lasien läpi ja perusteet eroon ja/tai uuden suhteen luomiseen ovat kasassa.
Tyypillisesti tämä johtaa siihen, että etsitään nopeasti uusi suhde, johon täysillä panostetaan. Mutta, tämä uusi kumppani on elänyt myös oman elämänsä ja usein kokenut eron. Mikä sitten on lopputulos? Kaksi "virtuaalitodellisuudessa" elävää eronnutta ihmistä panostavat täysillä uuteen suhteeseen näkemättä korostetusti mitään huonoja puolia uudessa kumppanissaan. Elämä on ihanaa! ... vai onko sittenkään, kun aikaa kuluu ja arki astuu kuvioihin. Sen jälkeen palautuu mieleen aika ennen eroa. "Oliko elämäni sittenkään niin umpikujassa kuin itselleni perustelin?"
Yli 50% kiireessä toteutuneista eroista ovat sellaisia että niitä kadutaan jälkikäteen. Jopa lainsäätäjät ovat keskustelleet siitä, että pitäisikö perheneuvonnasta tehdä lakisääteinen. Silloin myös "virtuaalitodellisuuteen" vajoamassa oleva puoliso voisi nähdä tilanteen eri valossa, kun siihen otettaisiin ammattilaisten avulla objektiivisesti kantaa. Hyvin useinhan näissä tilanteissa kuitenkin eroa haluava puoliso hakeutuu niiden ystäviensä seuraan, joilta uskoo saavansa tukea omalle irtautumiselleen. Kaikin tavoin jopa suljetaan silmät ja korvat niiden ystävien ja sukulaisten neuvoilta, jotka näkevät tilanteen laajemmin.
En tiedä, vastasiko tämä kirjoitus kysymykseesi mutta tarkennan halutessasi.
ja en ole koskaan halunnut olla toisen vastuulla.
Paremminkin olen se, joka on vastannut kaikesta kotiin liittyvästä ja tehnyt samalla monta työtä sekä hoitanut yksin lapset. Rahani näistä menneet kodin hyväksi, minulle ei varastoon jäänyt mitään.
Meillä mies keräsi varastoon ja säästänyt, nyt sanoo nyt eron tullessa, etten ole mitään hankkinutkaan perheelle ja laittaisi minut "pihalle" ilman mitään omaisuutta.
Ei pidä yleistää. Kyllä meistäkin naisista löytyy niitä, jotka antavat kaikkensa perheensä eteen.
Kadun ainoastaan sitä, että en ole aikaisemmin laittanut miestäni osallistumaan jokapäiväisten kustannusten maksuun, koska nyt itse kärsin siitä. eron tullessa mieheni tekojen vuoksi.
Oletko ajatellut, että nämä mainitsemassasi virtuaalitodellisuudessa elävät 40 naiset ovatkin ihan täysjärkisiä ja elävät todellisessa reaalimaailmassaan. Tietävät itse parhaiten mitä tarvitsevat ja mitä haluavat. Eivät ole enää mitään ulkoaohjailtavia hupakkoja, kuten annat ymmärtää omalla yliopettajamaisella kirjoituksellasi.
Keski-ikäinen nainen on oppinut tietämään mitä haluaa ja osaa sen myös ilmaista. Hän ottaa myös vastuun päätöksistään ja kestää erehtymisen riskin - katumuksenkin. Huonossa avioliitossa eläminenkö olisi parempi vaihtoehto kuin yksinolo? Ei sentään. Eihän elämä suinkaan ole mustavalkoista niin, että täydellinen onni löytyisi siitä eron jälkeisestä elämästä. Erilaisia päiviä tulee ihan niin kuin arjessa yleensäkin on tapana.
Pelottavaa, miten hyvin osaat kuvailla tilanteeni. Tuntuu, että olet sivusta seurannut keskustelujamme mieheni kanssa.
Just näin asiat mieheni mielestä ovat. Kuvaan kuuluu vielä vertailu, miten uusi 23 vuotias ihastus ei vaadi mitään, mutta minä... kamala ja itsekäs ihminen vaadin esimerkiksi lapsillemme elatustukea vähintään opiskelun ajaksi jne.
Kaikki annetut lupaukset kuitataan kylmästi sanomalla "tilanne on muuttunut".
Kovaa tekstiä tosiaan kirjoitit, mutta valitettavasti se on myös totta, vaikka särkynyt sydän vielä kieltäytyy täysin hyväksymästä tapahtunutta.
Kiitos tuesta ja hyvistä neuvoista.
Tässä tekstissä on järkeä. Paitsi, että ensimmäisistä rypyistä ja harmaista hiuksista pelästyikin mies.
Kaikki on tapahtunut just niin, kuten kuvasit. Miehestä tuli kakara, joka aluksi uskalsi kyllä tehdä "pahoja", mutta ei uskaltanut kertoa. Sen jälkeen kun "pahat" teot tulivat ilmi, kuten yleensä tapahtuu, murrosikäinen kakara rakensi itselleen puolustusaseman - paljon tylyä ja syvästi loukkaavaa puhetta, välinpitämätöntä käytöstä, suoranaista psykoterroria. Eikä pienintäkään päättäväistä/vastuuntuntoista käytöstä tilanteen ratkaisemiseksi moneen kuukauteen. Käytännön päätökset, a la' pois muutto, raha-asioitten hoitaminen yms. piti tehdä joku aikuinen. Tässä tapauksessa siis minä.
Sopiihan 23 vuotta nuorempi nainen täydellisesti sellaiseen maailmaan. Ja kuten sanoit, ystäväpiirikin on vaihtunut täysin. Siihen kuuluu nyt 23-28 vuotiaita tai 40-46 vuotiaita samassa tilanteessa olevia miehiä.
ja perheneuvontaan ei nyt missään tapauksessa, koska "minä tiedän itse, miten elämäni elän enkä tarvi kenenkään neuvoja". Sanasta MINÄ tuli tärkein sana sanavarastossa ja sana ME ei käytetty enää koskaan.
En tiedä, uskooko hän itsekään, että tämä suhde kestää. Ilmeisesti ei. Murrosikäisen kakaran uteliaisuus saa kuitenkin tyydytyksen. Mutta mitä kaikkea arvokasta samalla särjetään lopullisesti...
Perheneuvonnan lakisääteisyys olisi ehkä hyvä. Vaikka paras tulos saadankin kun molemmat ovat halukkaita lähtemään neuvontaan, antaa se edes keskustelu mahdollisuuden tilanteessa, jossa toinen osapuoli on haluton edes puhumaan.
että tämä uutta teini-ikää elävä aikuinen kantaisi itse omien tekojensa seuraukset, kun kerran äänestämäänkin on ikävuosiensa perusteella kelpuutettu. Mitä siinä enää toinen osapuoli terapioita ehdottelemaan. Peli on mielestäni tässä vaiheessa harvinaisen selvä.
Selkäruotoa ja periaatteellisuutta pitää ihmisessä olla sen verran, ettei kenenkään ylikäisen teinin heiteltäväksi hernepussiksi rupea. Kun astia on rikki, ei sitä entiselleen saa.
Jotenkin hieman hmmm... ylimielisestä kirjoituksestasi paistaa läpi se että näppäimistön takana on pieni ihminen, joka pontevasti ilta- ja aamurukouksessaan todistelee itselleen "OLEN VAHVA"!
Mielestäni kaikki ongelmat, niin suhteeseen liittyvät kuin muutkin, ovat ratkaistavissa. Sääntö on yksinkertainen ja yksiselitteinen: Ongelma pitää tunnistaa, yhteisesti hyväksyä sen olemassaolo ja ratkaista se. Kirjoituksestasi voi päätellä juuri sitä "itsekkyyttä" josta kirjoitin. MINÄ päätän ja MINÄ pystyn ottamaan vastuun MINUN tekemistä päätöksistä.
Avioliitto alkaa MEIDÄN päätöksellä ja jos se on päättyäkseen, se päättyy parhaimmillaan YHTEISELLÄ päätöksellä sen jälkeen kun todetaan ettei ongelmat ole ratkaistavissa :-)
Meillä ex eleli omassa virtuaalitodellisuudessaan aivan kaikessa.
Viimein hän vain läksi sen kummempia selittelemättä.
Nyt hän sanoo panneensa kaikki tulonsa perheen hyväksi.
Se perhe ei kyllä ollut omamme vaan Kapp-Ahlin, Lindexin ja muiden vastaavien omistajien perheitä.
Yhteiseen käyttöön hän ei ostanut ainuttakaan tavaraa.
Melkoinen ristiriita sanoilla ja teoilla.
Miten teillä olivat asiat ihan oikeasti?
Alkuperäisen kanssa olen kyllä vähintäänkin yhtä onnellinen tästä ihanasta vapaudesta.
Nyt sen vasta tajuaa millaisen pikkuhitlerin kanssa sitä tuli oltua naimisissa.
Hän läksi mukanaan kymmenen kuutiota vaatteita. Muuta hän ei saa koska meillä on avioehtosopimus.
Mahtaa olla alentavaa kerjätä jättämältään mieheltä?
Kunnan oikeusavusta väsää näitä kerjuukirjeitä ilman ainuttakaan perustelua.
Voisiko sielläkin vähän käyttää edes jonkilaista itsesensuuria ettei tekisi itseään niin kovin naurettavaksi?
Kyllähän maailmaan tosin aina naurua mahtuu! ;-)
Kiva kuulla että on myös muita jotka nauttii siitä että pääsee avioliiton kahleista irti ja nimenomaan kahleesta..ymmärrän täysin sun vapautuneen tunteen!!
Itselläni on takana 6vuotta kestänyt suhde ja siitä avioliittoa 2.5vuotta ja kolmannet avioeropaperit vireillä!?!!! Mieheni taktiikka on se että jos en tottele niin sit joka kerta pistää eropaperit menemään ja tämä oli se viimeinen kerta, enää en suostu niitä perumaan vaan tämä menee nyt loppuun asti.
Olen kaikkeni kans antanut tähän liittoon ja enempää en pysty, en jaksa elää vain toista ihmistä varten ja sen mielihaluja.Jatkuvaa henkistä väkivaltaa ja oman egon nostattamista toisen kustannuksella, onneksi olen sen verran luupää että moiset hakut ja aliarvioimiset olen jättänyt omaan arvoon!
Jippii tässä nyt innolla odottelen koska jätkä kerää rojunsa ja häipyy sitten alkaa vasta oikea ihana elämä.Jos muuta en ole oppinut niin ainakin sen että mielummin yksin kuin huonon kaverin kanssa.
Minua on aina ihmetyttänyt, miksi joidenkin mielestä elämäni on jotenkin säälittävää, vaikka olen onnellinen ja tykkään elellä näin. Olen elänyt jo 16 vuotta yh.na. Kun lapset olivat pieniä, olihan se tietysti raskastakin, mutta niinhän kaikkien pienten lasten äideillä. olen onnellinen lapsistani (nyt toinen jo aikuinen) ja vapaudestani. Seksielämä (tai sen pieni puute) oli jossain vaiheessa ongelma, mutta olen ratkaissut senkin tässä kun olen oppinut ajattelemaan hieman avarammin. Nyt kun lapsilta olisi aikaa paneutua mieheenkin, niin olen alkanut ajatella, että haluanko edes. Minulla on miesystävä, joka väittää rakastavansa minua. uskon, että minäkin häntä...mutta en ole niinkään varma haluanko muuttaa tätä nykyistä mukavaa elämääni. Onko se sitten itsekkyyttä, jos pitää elämästään sellaisena mitä se on.
Onneen on monia eri reittejä. Tyytyväisyys on kaiken avain.