Laitan tän viestini tännekkin, tuolta avioliitto-palstalta...
Toiset ne vaan porskuttaa avio- ja avoliitoissaan, kun taas meikänainen saa taas vaan yksin tallustaa tätä maailmaa.
On se niin perskeles, että toisilla on kumppaneita oikein niiksi vääriksi asti...mutta toisilla ei ole koskaan ketään. (En silti toivoisi olevani kurjassa suhteessa).
Mut jotenki ihan käsittämätöntä, kun muut ihmiset menee naimisiin/avoliittoon ja saa lapsia pari vuotta tunnettuaan, eikä siitä ees keskusteltais että ei mentäis. Itse kun yrittää sopivaksi rankkaamansa miehen kanssa olla yhdessä niin ei perskeles...ei puhettakaan että elämä kehittyis siitä sitte normaalia rataa yhdessäasumiseen, suhteen vakiintumiseen, lapsiin jne. Aina tulee jotain eteen, joka kaataa koko systeemin.
Missä on mulle ne miehet, jotka vaikka vähän sinnittelis siinä ei-niin-tosi-mahtavassa suhteessa? Niitä näyttää täällä palstoilla olevan aika paljon, mutta miksi ei mulle löydy? Joskus sitä sinkkuna täs olles toivois, että olis nyt ees sellanen joka viittis sinnitellä siinä vierellä. Niitähän on miehiä, jotka kattelee vuosi tolkulla jotain alkoholiintaipuvaista muijaa, seksittömässä suhteessa eletään vuosi tolkulla ja vähän känistään vastaan mut yhdessä pysytään, ties mitä riitaista menoa jaksetaan päivästä toiseen. Omat miehet lähtee seurusteluvaiheessa menemään jo nähdessään suurinpiirtein ällöttävän hiustupsun kylppärin lattiakaivossa (heh, ironisesti tarkotettuna). Joo ei puhettakaan siitä että mitään ongelmia kukaan jaksaisi kestää mun kanssa.
Herranisä, miten voikaan olla niin, että on miehiä ketkä elää elämäänsä ongelmien keskellä ja toiselle ei löydy ensimmäistäkään miestä kohdalle joka ees jotain ongelmaa viitsisi jäädä katsomaan.
En ole katkera mutta kuitenkin ;)
Toiset ne vaan porskuttaa avio- ja avoliitoissaan, kun taas meikänainen saa taas vaan yksin tallustaa tätä maailmaa.
On se niin perskeles, että toisilla on kumppaneita oikein niiksi vääriksi asti...mutta toisilla ei ole koskaan ketään. (En silti toivoisi olevani kurjassa suhteessa).
Mut jotenki ihan käsittämätöntä, kun muut ihmiset menee naimisiin/avoliittoon ja saa lapsia pari vuotta tunnettuaan, eikä siitä ees keskusteltais että ei mentäis. Itse kun yrittää sopivaksi rankkaamansa miehen kanssa olla yhdessä niin ei perskeles...ei puhettakaan että elämä kehittyis siitä sitte normaalia rataa yhdessäasumiseen, suhteen vakiintumiseen, lapsiin jne. Aina tulee jotain eteen, joka kaataa koko systeemin.
Missä on mulle ne miehet, jotka vaikka vähän sinnittelis siinä ei-niin-tosi-mahtavassa suhteessa? Niitä näyttää täällä palstoilla olevan aika paljon, mutta miksi ei mulle löydy? Joskus sitä sinkkuna täs olles toivois, että olis nyt ees sellanen joka viittis sinnitellä siinä vierellä. Niitähän on miehiä, jotka kattelee vuosi tolkulla jotain alkoholiintaipuvaista muijaa, seksittömässä suhteessa eletään vuosi tolkulla ja vähän känistään vastaan mut yhdessä pysytään, ties mitä riitaista menoa jaksetaan päivästä toiseen. Omat miehet lähtee seurusteluvaiheessa menemään jo nähdessään suurinpiirtein ällöttävän hiustupsun kylppärin lattiakaivossa (heh, ironisesti tarkotettuna). Joo ei puhettakaan siitä että mitään ongelmia kukaan jaksaisi kestää mun kanssa.
Herranisä, miten voikaan olla niin, että on miehiä ketkä elää elämäänsä ongelmien keskellä ja toiselle ei löydy ensimmäistäkään miestä kohdalle joka ees jotain ongelmaa viitsisi jäädä katsomaan.
En ole katkera mutta kuitenkin ;)
Vastaukset 10
Vanhimmat
Tuo kirjoituksesi kohta:
"Omat miehet lähtee seurusteluvaiheessa menemään jo nähdessään suurinpiirtein ällöttävän hiustupsun kylppärin lattiakaivossa (heh, ironisesti tarkotettuna). Joo ei puhettakaan siitä että mitään ongelmia kukaan jaksaisi kestää mun kanssa."
olisi voinut olla suoraan omasta näppiksestäni! Ihan samoja asioita olen itsekin ihmetellyt.
Luen parhaillaan erästä kirjaa masennuksesta ja siinä kirjoittaja kertoo, kuinka hänen kumppaninsa pysyi hänen vierellään koko masennusjakson ajan, ja vastaavia kokemuksia kuulee koko ajan muilta. Ihan oma lukunsa ovat sitten nämä miehet, jotka sietävät vieläpä juovaa ja/tai pettävää naista (tosin sellaista miestä en taitaisi haluta, koska en voisi sellaista kunnioittaa). Minun kohdalleni on osunut aina sellaisia miehiä, jotka lähtevät karkuun kun ensimmäisen kerran purskahdan itkuun tai en jaksakaan näyttää iloista naamaa.
En tiedä mistä tuo sitten johtuu. Ei ainakaan siitä, että "rakastuisin renttuihin".
Tai ehkäpä sä et tiedosta olevasi ärsyttävä bitch. Ehkäpä sä olet ollut niille miehille myös sellainen hyvän päivän tyttöystävä. Heti kun alat kiukuttelemaan ja itkemään, niin miehet saa tarpeekseen.
Miksi ihmeessä ihmetellä ja vatvoo muiden suhteita sen sijaan että tutkiskelisi mitä itsessä on vikana?
Juoma tms. muita ongelmia voi tulla kenelle tahansa ja milloin vain, jotenka miksi heitä halveksit? Miksi heidät asetat alapuolellesi? Ongelmistaan huolimatta he voivat olla paljon parempia ja inhimillisempiä ihmisinä kuin sinä.
ymmärtänyt.. Siis tarkoitukseni oli tutkailla nimenomaan omia suhteitani ja siis sitä mikä itsessäni on vikana, koskapa kerta toisensa jälkeen olen ajautunut suhteeseen, jossa minua ei kestetä heikkona, tarvitsevana, masentuneena, surullisena tai ongelmaisena.
Missään tapauksessa en halveksi sen paremmin alkoholi- kuin mielenterveysongelmaisiakaan ihmisiä, ja olen sitä mieltä että alkoholiriippuvuus on sairaus, jota kuuluisi hoitaa kuten muitakin sairauksia. Siis syyllistämättä ja moralisoimatta.
Kirjoitin luultavasti huonosti ja nyt olen niin umpiväsynyt, että kirjoitan todennäköisesti vielä epäselvemmin. Tavoitteeni oli vain kompata ensimmäisen viestin kirjoittajaa.
Onko sun ulkonäössä jotain vikaa? Oletko kenties ihan kamala luonteeltasi? Onko sulla ongelmia, sairauksia? Kuinka monesti ja miten sä olet miestä etsinyt?
Ehkäpä olet luontaantyöntävä kylmän kalskee ilkimys ja asetat itsesi muiden yläpuolelle.
Lastenteko on helppoa ja nopeaa terveille nuorille aikuisille, naps vaan jos tahtoo nopea olla ja sitoutua.
Juupa juu - mut mulla on teoria sun ongelmaasi: Ei saa heti kertaheitolla avautua liikaa/saada itkukohtauksia tai kylvää karvatuppoja lattiakaivoon. Pitää antaa suhteen kehittyä suhteeksi vailla "inhorealismia" heti alkuun. Näin on näppylät vaikka kuulostaa miten pinnaliselta tahansa.
SITTEN kun suhde on tasaisella pinnalla, molempien perusturvallisuus on varmistettu (suhteen jatkuvuus ja tunteiden molemminpuolisuus), saa alkaa skitsoilemaan ;)
Näillä jotka eivät hylkää toisiaan ongelmien ja ristiriitojen tullessa on takana yhdessäoloa ja historiaa jonka avulla kestää ne toisen heikommatkin hetket. Ei sitä voi saada mitenkään valmiissa paketissa, jos ei aivan uskomaton LOTTOVOITTO käy.
kauanko suunnilleen pitää antaa suhteen kehittyä ennen kuin niitä karvatuppoja saa kylvää lattiakaivoon? Omalla kohdallani ainakaan kolme vuotta ei vielä ollut riittävän kauan.
.. sitten on tietysti näitä POIKKEUSTAPAUKSIA jotka vahvistaa ettei teoriat päde :)
Tietäisi vaan heti päältä nuo toivottomat tapaukset ettei tuhlaisi heihin aikaa.
pistäny perustutut kuntoo? Oot siis kuntoileva, itsestään huolehtiva normaalipainoinen nainen? Noista mää ainaki saan ensivaikutelman et pitääks se ihmine huolta itestään. Noi ei tietenkää vaikuta niihi karvatuppoihi kypäärin lattialla, enkä pysty tietää henkilöö joka niiden perusteella lopettais parisuhteen. Luonne, suhtautumine toisee jne. on niitä mitkä pitemmänpäälle ratkasee... siis sen jälkee ku mies on mieltäny naisensa hyvännäköseks ja haluttavaks itelleen. Moni meistä kuvailee itseensä huumorintajuiseks, hauskaks ja elämänmyönteiseks ihmiseks, väittäsin että ehkä noin 2,5 miljooonaa naispuoleista suomessa. Mut en minäkää niiden huumorintajuisuudesta pysty sanomaa et täsmääkö mein kemiat.