hei! elän onnellisessa parisuhteessa. tai ainakin olen luullut että se on onnellinen. kunnes kävi niin että minä tein virheen ja petin miestäni. ajatukseni ovat aivan sekavat enkä tiedä mitä tehdä. tiedän että rakastan miestäni ja haluan elää hänen kanssa loppuelämäni mutta miksi teen tälläistä jos häntä rakastan. ja mielessäni pyörii koko ajan tämä toinen mies. hän myös seurustelee tahollaan. se oli vain yhden illan juttu ja jäi siihen. ollaan myös sovittu ettei kellekään kerrota. ja sovittiin myös että unohdetaan koko juttu. mutta kun en voi. se oli niin jännittävää ja ihanaa. onko kyseessä vaan tylsistyminen omaan parisuhteeseen joka junnaa paikoillaan. ollaan oltu kauan yhdessä ja arki on tullut suhteeseemme jo aikoja sitten. minun tekisi mieli kysyä tältä toiselta mieheltä että mitä hän ajattelee minusta. koska ainahan jotain tunteita on oltava toista kohtaan jos tällaista tapahtuu, eikö? vai onko se aina niin että mies ajattelee vain seksiä. minulle se ei ollut pelkästään sitä vaan ehkä eniten minua viehätti ajatus siitä että joku muukin minua haluaa ja koko tilanne oli muutenkin niin jännittävää ja uutta. mikä minua vaivaa kun näin ajattelen? haluan nyt vielä selventää että rakastan kyllä miestäni kovasti! mitä mieltä olette? pitäisikö kertoa miehelleni ja katsoa voiko hän antaa anteeksi? asia vaivaa minua paljon. vai olisiko helpompi yrittää unohtaa ja olla pahoittamatta toisen mieltä?
olen tehnyt virheen..
..josta kärsin
162572
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 16
Vanhimmat
VOI LUAJA!
Neuvon sinua,jos rakastat nykyistä miestäsi ja haluat jatkaa elämääsi hänen kanssaan onnellisesti,et kerro mitään tästä syrjähypystäsi!Kokemuksesta tiedän,että se rikkoo varmasti teidän suhteenne,koska pettäminen on PAHINTA,mitä parisuhteessa voi tehdä,se jättää sellaiset arvet petetyn sydämeen,jotka eivät arveudu koskaan!Unohda se mies,ja jatka onnellista elämääsi nykyisen miehesi kanssa,mutta ÄLÄ VAIN KERRO HÄNELLE!
Tässä joulun alla alkaisit tunnustamaan tekojasi, josta seuraisi tosi pahamieli miehellesi. Rakastat miestäsi. Kärsi yksin pahaomatuntosi ja jos tekosi oli ainutkertainen, jatka avioliittoasi, tee töitä sen eteen ja unohda vouhotukset.
Aivan samaa mieltä, sovita nyt vaan syntisi itse kärsien äläkä heitä sitä taakkaa viattoman puolison päälle.
Lupaa antaa itsellesi anteeksi ja ohittaa tapahtunut kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Huomaat kyllä ajan kuluessa, että aina vähemmän syytät itseäsi ja arvostat miehesi rakkautta sinuun.
Hapa tapahtui , mutta se tapahatui ja nyt on aika armahtaa itseään eikä MISSÄÄN TAPAUKSESSA HEITTÄÄ SYNTITAAKKAA PUOLISON PÄÄLLE, sillä jos kerrot hänelle hän alkaa aivan varmasti syyttämään tapahtuneesta itseään ja avioliitostanna tulee täyttä h.....ttiä.
Nyt järki käteen ja rakkautta avioliittoon oikein kunnolla.
tsemppiä
Hei! Tarinasi kuulosti tosi tutulta, olisi voinut olla minun kirjoittama. Itse elän myös onnellisessa ja pitkässä parisuhteessa ja yhtäkkiä kaikkien näiden vuosien jälkeen menin ja petin miestäni yhden illan suhteessa. Rakastan miestäni paljon, vaikka viime vuosi on ollutkin aika vaikea. Suhde päässyt pahasti arkipäiväistymään. Mies, jonka kanssa petin miestäni elää myös aika samanlaisessa tilanteessa kuin minä. Kummallekin pettäminen oli eka kerta ja toivottavasti myös viimeinen. Jotenkin siinä vain kävi niin, että kaksi "yksinäistä " kohtasi. Kauheaa oli myös huomata se, että en ole vuosiin kokenut mieheni kanssa sellaista hellyyttä mitä koin tämän toisen miehen kanssa. Jokatapauksessa omantunnontuskat pettämisestä ovat aivan valtavat. Tapahtuneen jälkeen halusin heti tunnustaa kaiken miehelleni. Onneksi paras ystäväni sai kuitenkin taottua järkeä päähäni. Se ei kertakaikkiaan auta mitään, että siirtää oman pahanolon tunteen toiselle ja toivoo tätä kautta saavansa synninpäästön. Mielestäni tämä tuska mitä sisälläni nyt kannan on aika riittävä rangaistus teostani.
Ei kai nyt sentään mitään tunteita tarvita yhden illan seksijuttuun:=)
Olen sellainen, ennen niin hyväuskoinen, petetty mies, joka kuitenkin itse onki paskan esille. Usko pois, kun pettäminen tulee miehen tietoon koko maailma romahtaa ja yhteiselosta tulee todella rankkaa. Meillä narahtamisesta on 2kk eikä helpotusta näy. Koko perhe kärsii, koska kyllä lapsetkin näkee mitä ympärillä tapahtuu. Ehkä voin antaa anteeksi joskus, tai sitten en. Aika näyttää, mutta paskaksi on elämä muuttunut.
Jos vain pystyt peittämään jälkesi, niin tee se. Tunnustaminen ei ole tässä tapauksessa oikein ellet halua tuhota myös ukkosi elämää.
ole valmis eroon myös.
Koskaan ei avioliittoni korjaantunut kun sain tietää että mieheni petti.
Vaikka jatkoin sitä vielä 20v niin mielessäni oli koko ajan kun lapset on maailmalla minä eroan pettäjästä ja niin teinkin.
Teit itse valinnan pettää joten anna nyt miehesi tehdä valinta sen suhteen haluaako jatkaa kanssasi.
olen aika lailla kanssanne samaa mieltä että miehelleni en kerro. kestän sen itse ja yritän unohtaa. pahinta unohtamisesta tekee se että kyseinen toinen mies on ollut hyvä ystäväni jo vuosien ajan. ja samoin hän on mieheni hyvä ystävä. miten voin unohtaa kun näemme viikottain?
Pettäjä ja vielä pelkuri!
Kaikki joita on petetty, sanovat että valehtelu oli pahinta! Jos pettäjä "armeliaasti" jättää kertomatta puolisolleen, hän tekee sen omasta häpeästä ja säilyttääkseen oman onnensa (tunnontuskienkin kanssa). Puolison suojeleminen totuudelta on vain hyvä tekosyy. Ihan varmasti kertominen sattuu ja luultavasti tulee ero, mutta jokainen voi miettiä miltä itsestä tuntuisi, jos olisi elänyt elämänsä pettämättä puolisoaan ja saisi kahdenkymmenen vuoden päästä tietää että toinen onkin pettänyt. Koko eletty elämä olisi ollut pelkkää valhetta ja se kaikki olisi mennyt hukkaan. Jokaisella on oikeus tehdä se päätös, haluaako antaa anteeksi vai ei.
Jos nimesi on Johanna ja olet säälittävä, ruma ruikku, tahdon sinun tietävän että tiedän tapahtuneesta ja ettet merkinnyt miehelleni mitään. Päinvastoin, olit vastenmielinen haisevine alapäinesi ja hölmöine kuvitelminesi jutun jatkumisesta. Siltikin tahtoisin repiä sinulta silmät päästä jos vain saisin selville kuka olet (kyllähän minä saisin jos vain haluaisin mutta toisaalta pelkään hajoavani siten lopullisesti. Poikaystäväni puheista huolimatta pelkään sinun olevan minua kauniimpi ja ihanampi). Jos olet joku muu mutta syyllistynyt samaan sydämen veritekoon, en ole sinua kohtaan yhtään suopeampi.
Poikaystäväni petti minua heinäkuussa suhteemme heikkona hetkenä - yhden yön hairahdus, jonka sain íntuitioni avulla selville. Nämä kuukaudet ovat olleet elämäni mustimmat - jopa jo vuosia jatkunut vaikea masennukseni on auvoa tämän tuskan rinnalla! Poikaystäväni on katunut tekoa vilpittömästi ja olemme yhdessä itkeneet tapahtunutta monet kerrat. Olen lyönyt ja potkinut häntä, repinyt häntä hiuksista ja raapinut verille. Olen ottanut yliannostuksen lääkkeitä kahdesti ja joutunut psykoosiin. Olen rakastanut ja vihannut, halunnut ja inhonnut. Jokainen kosketus ja hellä ele aiheuttaa sietämättömän mielikuvien vyöryn ja jokainen vastaantuleva, tuntomerkkejä vastaava tyttö saa minut kavahtamaan. Olen aivan rikkirevitty.
Toivon todella että miehesi saa tietää tapahtuneesta - joko sinun kauttasi tai jonkun muun. Uskon totuuden tahtoon tulla julki! Itse jouduin kaivamaan tapahtuneen tietooni ja se sattuu saatanasti, yhtä paljon kuin varsinainen pettäminen. Tarina "pussailusta" kasvoi kasvamistaan painostukseni alla "emme kuitenkaan olleet yhdynnässä" -tunnustukseen. Sekin versoi variaatioita ja monia muistumia, joista aluksi vaiettiin. Petetylle jokaisella yksityiskohdalla on merkitystä, jokainen viiltävä sirpale on osa sitä palapeliä jonka petetty mielessään yrittää rakentaa ymmärtääkseen, käsittääkseen, ehkä antaakseen anteeksi ja unohtaakseen. Mutta kuka hullu (siis minuakin hullumpi) enää tällaisen kuukausia kestäneen ristikuulustelun jälkeen voisi luottaa mihinkään mitä syytetty sanoo? Epäluuloisuus paisuu järjettömäksi: jos toinen ei ole joka hetki kanssani, alan pelätä pettämistä. Parasta kai olisi että kaikista pahin olisi tapahtunut: "panimme ja se oli helvetin ihanaa, parempaa kuin koskaan kanssasi ja haluan tehdä sen uudestaan. Itse asiassa rakastuinkin siihen tyttöön". Sittenpähän saisin vapautuksen tästä epätietoisuudesta ja rakkauden ja vihan välillä tasapainoilusta, saisin rauhassa katkeroitua ja vihata, polttaa yhden lahon sillan takanani.
Älä sinä hölmö kuvittele että yhden yön aikana ehtisi tunteita syntyä - inhoa ja vastenmielisyyttä lukuunottamatta. Sinunkaaan tunteesi eivät ole todellisia - ihastuit kuvitelmaan "toisesta todellisuudesta". Onhan pettäminen jännittävää - siihen halpaan minunkin rakkaani meni, antautui illuusiolle. Se oli tyhmän ja kypsymättömän pojan epätoivoinen teko, jolla hän yritti selvittää sydänsäikeiden solmut. Ja sai ne vain vaikeammin sekaisin, katkoikin monia! Luottamus on mennyt totaalisesti (ei tee hyvää muutenkin sairaalloiselle mustasukkaisuudelleni), rakkautemme viattomuus tahrattu ja suhteemme sinetti, seksi, joka ennen oli ihaninta mitä olimme koskaan kokeneet kenenkään kanssa, murtunut mielikuvien aiheuttaman pahan olon painosta. Kiitos siitä - tätä halusinkin sen jälkeen kun olin vihdoinkin kokenut löytäneeni Elämäni Ihmisen, Kauan Kaivatun Kumppanin, jonka kanssa eheytyisin ja parantuisin, ojenisin oikuistani ja oppisin rakastamaan ja olemaan rakastettu. Nyt olen pohjalla ja pohjakin pettänee pian - laudat narisevat jo.
Poikaystäväni on rakastanut minua koko ajan, suhteemme alusta asti, mutta minua ei lohduta se että hän pettäessäänkin rakasti. Rakkaudessa ei petetä! Se että hän nyt todella tietää haluavansa minut, on tunteissaan varmempi kuin koskaan, ei enää vakuuta. Minä olin peloissani, epävarmuuksieni vallassa ja toivoin hänen tukevan minua, rakastavan minut luottamaan ja uskomaan. Mutta hän ahdistui ja salasi sen - ja petti. Humala, sekava mieli tai kumppanin käytös eivät ole lieventäviä asianhaaroja. Olen tullut todella ehdottomaksi uskottomuuden suhteen - minä joka olen omassa mieshistoriassani ollut varsinainen femme fatale ja jättänyt raunioita jälkeeni. Rakkaudessa en kuitenkaan ole koskaan pettänyt enkä koskaan mennyt suutelua pidemmälle - etenkään vakiintuneen parisuhteen aikana. Näinkö minua rangaistaan teinivuosieni toilailuista, etsikkoajastani?
Jos todella kärsit virheestäsi - etkä vain itsesi vuoksi - ja todella rakastat miestäsi, sinä kerrot hänelle kaiken. Kerrot rehellisesti ja hänen osaansa asettuen kaiken, minkä hän haluaa kuulla. Kestät väsymättä seuraukset, otat nöyränä ja katuvana vastaan syyttävien sanojen sivallukset. Ja jos hän jättää sinut, olet saanut sen mitä ansaitsetkin. Muussa tapauksessa en voi kuin onnitella rakastasi hänen kyvystään selvitä siitä, mihin en itse pysty.
Vietän huomenna 8 kk-päivää poikaystäväni kanssa ja aion päättää suhteemme (ellei mieleni taas muutu kuten kymmenesti joka päivä). En kestä enää. Jos sinä Johanna luet tämän ja tunnistat itsesi etkä ole vieäläkään kertonut poikaystävällesi heinäkuisesta hekumasta Tervasaaressa, tee se nyt. Voit menettää parisuhteesi mutta sentään säilytät rippeitä rehellisyydestäsi. Mutta turhaan ainakaan otat enää yhteyttä poikaystävääni - sinä olisit voinut olla kuka tahansa, sinua ei ole hänelle minkään muun kuin tuon kamalan tapahtuman kautta.
Rakkaalleni (jota yhä rakastan ja tulen kaipaamaan kipeästi varmasti vuosia) toivon pitkää ja kivuliasta loppuelämää ilman minua - kohdatkoon kerran jonkun joka satuttaa häntä yhtä syvästi.
Kohtalotovereilleni lähetän valoa ja voimaa - te olette yhä rakkauden arvoisia! Minä odotan enää vain Kuolemaa - se ei ainakaan koskaan petä.
myös enää KUOLEMAA.
Jos suhteeenne on kestänyt vasta 8 kuukautta ja miehesi on jo siinä ajassa pettänyt sinua, niin ehkä suhde kannattaakin laittaa poikki.
Fyysinen väkivalta, jota harjoitat miestäsi ja itseäsi kohtaan kuulostaa kamalalta. Suoraan sanottuna, jos tuo kaikki pitää paikkaansa, niin hanki nyt herra jumala itsellesi ammattiapua, ennen kuin teet joko itsellesi tai kumppanillesi jotain peruuttamatonta. Pettäminen on ilmeisesti avannut sinussa pahoja, vanhoja haavoja auki.
Taidat olla vielä aika nuori. Älä nyt hyvä ihminen kuolemaa toivo yhden petturimiehen takia! Kyllä sinä erosta toivut ajan kanssa. Hanki itsellesi nyt ammattiapua ja hoida itsesi kuntoon. Terveenä tulevaisuudessa varmasti löydät aikanaan uuden rakkauden. Tsemppiä!
Miksi luulet etten ole jo hankkinut "ammattiapua", kuten asian niin yksioikoisesti ilmaiset? Terapeutit eivät ole ihmeidentekijöitä, masennuslääkkeistä puhumattakaan. Apua ei myöskään ole helppo saada - minä tunnen harvinaisen hyvin, vuosien kokemuksella, mielenterveyspalvelut puutteineen. Kun maailma on ollut liian raskas kantaa koko (lyhyen) elämäni ajan, voit uskoa ettei tällaisen kriisin keskellä tunne enää lainkaan elämänhalua tai -uskoa. Miten kykenisin suuntautumaan tulevaisuuteen, motivoitumaan jopa vuosiksi eteenpäin (kuten terapiaprosessi vaatii), kun on niin vaikeata - ja olisi ilman tätä kriisiäkin - nähdä eteensä päivää pidemmälle?
Olen väsynyt ihmisiin, jotka kauhistelevat fyysistä väkivaltaa (mikä siitä tekee vahingollisempaa kuin henkisestä? Siksikö, että haavat vuotavat verta mutta mieli ei?) ja mielenterveysongelmia (kuka nämä käsitteet on keksinyt?!) - lukevat ne vain sairauksiksi, ilman ymmärrystä tai omakohtaista kokemusta. Lähes jokainen joskus tuntemani (ja niitä on monta) hullu, mielenvikainen pöpipää on äärimmäisen herkkä, hauras olento, joka ei kestä tämän maailman painoa. Heistä jokainen on joko taiteilija tai taiteilijamielinen, "elämän tumma" - kuten Eino Leino ja L. Onerva ovat kauniisti kuvanneet. Niin, lukekaapa taiteilijaelämäkertoja, lukekaa runoilijarakkaudesta! Se on ollut minun ideaalini jo kauan, minä en ole koskaan odottanut rakkaudelta rauhaa, en ole kaivannut sen idylliä. Olen halunnut tunnetta, palavamielisyyttä, luovuutta ja hulluutta! Ja tässä sitä nyt on - repivää, raastavaa rakkautta! En kestä sitä mutta ilman sitä en myöskään olisi minä, olisin vain varjo itsestäni.
En olisi koskaan päätynyt lukemaan tällaisia palstoja, ellen olisi todella kokenut kaipaavani kohtalotoveruutta (sadat ihmiset ovat kokeneet saman mutteivät kuitenkaan ole...). Nyt näitä keskusteluja selatessani voin pahoin, kaikkien petettyjen ja pettäjien puolesta. Näiden palstojen mukaan "normaali" (voi tätä sairasta, mustavalkoista lokerointia sairaisiin ja terveisiin!) ihminen toimii järkevästi kun panee suhteen poikki ja kylmettyy kumppanilleen, mutta on lähes "epänormaalia" yhä uskoa rakkauden voimaan, kasvuun, syvälliseen muutokseen.
Niin, en minä pystynytkään päättämään suhdettamme vaikka yön pimeimpänä tuntina niin päätinkin. Pakkasi kamppeeni teatraalisesti kahdesti: ensimmäisellä kerralla en saanut lähdettyä ja toisella palasin takaisin (koska unohdin muutaman tavaran). Uskon että moni petetty on kanssani samojen ristiriitojen repimä: rakastan miestäni mutta vihaan hänen tekoaan. Jos jätän hänet, en varmaankaan enää kärsi tuon pettämisen aiheuttamista tuskista ja mielikuvista, jotka vainoavat jatkuvasti, mutta silloin kärsin erosta. Minä en kykene eroamaan sovussa, en kauniisti kyynelehtien. Minä mustaan muistot kasvattamalla itseeni vihan ja katkeruuden. Tarvitsen totaalisen eron, että ajan myötä pystyisin kohtaamaan toisen neutraalisti.
Minä olen nuori, totta se on, mutta tunnen eläneeni täällä jo tarpeeksi. Ehkä olen ollut täällä jo vuosisatoja, kuten me kaikki - kaikki kiertää kehää, kunnes opimme murtamaan sen.
En ole enää teini, tämä ei ole teiniangstia tai naiivia kuolemankaipuuta. Elämä on sitä, miltä se tuntuu - ja se tuntuu pahalta, se tuntuu liian vaikealta, se sattuu eikä samaan aikaan tunnu miltään. Postmodernin yksilön tragedia.
Jotkut meistä ovat syntymäsäröisiä, jotkut meistä eivät koskaan eheydy. Olen hyväksynyt, etten voi tulla onnelliseksi siinä merkityksessä, missä useimmat. Minä olen onnellinen kun saan luoda, mutta kaikki luomistyöt jäävät tyhjiksi ja ohuiksi ellei niissä ole todellista tunnetta - "kalliit ovat laulujeni lunnaat".