Mulla on sellainen ongelma, että kavereista aina ne, jotka on mun kans enimmin tekemisissä pariutuu aika nopeasti. Nykyään se alkaa olla enemmän sääntö kuin poikkeus, viimeisen kuukauden aikana kaks tosi läheistä ihmistä on saaneet asiansa aika hyvälle mallille, ja kolmas löytänyt kokonaan uuden.
Kun puhuttiin siitä, et miten se voi olla, näitä alkaa olla lähemmäs kymmenen tapausta, mun ympäriltä ja mietin, et miten voi olla niin hyvä tai huono tuuri, niin kuulin näiltä kahdelta viimeiseltä, että mä olen monesti aina se, joka enimmin kannustaa muita tekemään aloitteita ja pistää asioita oikeisiin mittasuhteisiin, jos jollakin on joku hankala asia, ja mun kanssa voi kertoa ja puhua niistä jutuista hyvin. Minä kuulemma annan niille toivoa ja keksin keinoja ja monesti osun oikeaan jos yritän ajatella asiaa tutun ihastuksen näkökulmasta. En tarkoita et se on mun vaikutusta, kyllähän ne itse on kiinnostuneet, mut mä monesti yritän saada niitä tekemään aloitteita, kannustan tai jopa komennan tai itse koitan järjestää jotakin tilannetta siten, et toisillakin olis helpompaa.
Ja itsekin tajuan sen, että minähän se aina olen, jonka kanssa jutellaan sellaisia, ja tosi moni sanoo, et mä aina jaksan olla niiden puolesta positiivinen ja tsempata niitä tai toisaalta puhua joskus järkeä.
Helpompihan se on ulkopuolisena monesti koittaa miettiä, miten kannattais tehdä tai miten rohkaista toista, jonkunverran juttelen myös miesten kanssa, ja joskus koen et jollain tavalla pystyn samaistumaan niiden ajattelumalliin helpommin kuin monet muut naiset. Mutta itse en osaa tehdä omille asioille yhtään mitään. Eikä toisaalta mulla taas ole ketään, joka vois kannustaa mua tai kun ei ole oikein sellasta jolle jutella, ennemmin se on niin, että minä olen aina se olkapää, jolle tullaan helposti puhumaan, mut itsellä taas ei sellaista ole. Enkä mä saa omia asioitani koskaan mihinkään mittasuhteisiin enkä tiedä mitä pitäis tehdä, ja en osaa nähdä omia asioita järkevästi ikinä.
Eikä mulla ole itseäni varten yhtään ainutta keinoa mitä mä voisin tehdä mun omille asioille.
Niitä vaan kelaa itsekseen ja sitten tajuaa, miten tyhmää se itsekseen on ja sitten lopettaa, kun tajuaa, ettei tajua yhtään, missä mittasuhteissa asiat on tai kuvitteleeko jotakin itse vain. Ei ole aavistustakaan, että luuleeko aivan omiaan, vai ei. Muita autan monesti, mut itseäni en vaan osaa auttaa. Osaisko joku neuvoa mua?
Kun puhuttiin siitä, et miten se voi olla, näitä alkaa olla lähemmäs kymmenen tapausta, mun ympäriltä ja mietin, et miten voi olla niin hyvä tai huono tuuri, niin kuulin näiltä kahdelta viimeiseltä, että mä olen monesti aina se, joka enimmin kannustaa muita tekemään aloitteita ja pistää asioita oikeisiin mittasuhteisiin, jos jollakin on joku hankala asia, ja mun kanssa voi kertoa ja puhua niistä jutuista hyvin. Minä kuulemma annan niille toivoa ja keksin keinoja ja monesti osun oikeaan jos yritän ajatella asiaa tutun ihastuksen näkökulmasta. En tarkoita et se on mun vaikutusta, kyllähän ne itse on kiinnostuneet, mut mä monesti yritän saada niitä tekemään aloitteita, kannustan tai jopa komennan tai itse koitan järjestää jotakin tilannetta siten, et toisillakin olis helpompaa.
Ja itsekin tajuan sen, että minähän se aina olen, jonka kanssa jutellaan sellaisia, ja tosi moni sanoo, et mä aina jaksan olla niiden puolesta positiivinen ja tsempata niitä tai toisaalta puhua joskus järkeä.
Helpompihan se on ulkopuolisena monesti koittaa miettiä, miten kannattais tehdä tai miten rohkaista toista, jonkunverran juttelen myös miesten kanssa, ja joskus koen et jollain tavalla pystyn samaistumaan niiden ajattelumalliin helpommin kuin monet muut naiset. Mutta itse en osaa tehdä omille asioille yhtään mitään. Eikä toisaalta mulla taas ole ketään, joka vois kannustaa mua tai kun ei ole oikein sellasta jolle jutella, ennemmin se on niin, että minä olen aina se olkapää, jolle tullaan helposti puhumaan, mut itsellä taas ei sellaista ole. Enkä mä saa omia asioitani koskaan mihinkään mittasuhteisiin enkä tiedä mitä pitäis tehdä, ja en osaa nähdä omia asioita järkevästi ikinä.
Eikä mulla ole itseäni varten yhtään ainutta keinoa mitä mä voisin tehdä mun omille asioille.
Niitä vaan kelaa itsekseen ja sitten tajuaa, miten tyhmää se itsekseen on ja sitten lopettaa, kun tajuaa, ettei tajua yhtään, missä mittasuhteissa asiat on tai kuvitteleeko jotakin itse vain. Ei ole aavistustakaan, että luuleeko aivan omiaan, vai ei. Muita autan monesti, mut itseäni en vaan osaa auttaa. Osaisko joku neuvoa mua?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Itse olen mies. Itselläni ei koskaan ollut ketään jolle olisi voinut puhua samansuuntaisista asioista. Eipä ole koskaan ketään kannustanut ihmissuhde asioissa. Uskoisin, että naisilla on tämän puolesta yleisesti paljon helpompaa. Suurin osa miehistä vaan on sellasia, että jos puhe menee hiemankin tonne tunne puolelle, niin ei pidetä ollenkaan miehenä. Itse haluaisin usein avautua jollekin asioistani, mutta kun ei ole ollut miästen maailmassa tapana. Olispa edes nuorempana voinut vanhemmille puhua, mutta ei. Kummankaan kanssa ei pystynyt puhumaan. Kaikista ihmissuhde asioista vaiettiin.