Hei kaikille.
Löytyisiköhän täältä ketään kohtalotovereita: onko kukaan muu joutunut valitsemaan hyvän miehen ja lastenhankinnan välillä?
Minulla on ihana mies ja ihana parisuhde. Asiat toimivat paremmin kuin missään aiemmassa suhteessani: kommunikaatio pelaa, rakkauden tunteita riittää, kuten myös yhteisiä harrastuksia, kiinnostuksenkohteita, ystäviä. En osaisi oikein edes kuvitella parempaa miestä.
Nyt kuitenkin on käynyt selväksi että mies ei missään nimessä halua lapsia lähivuosina. Ja olemme jo sen ikäisiä että en voi odotella viittä vuotta ja katsoa mikä hänen mielipiteensä silloin mahtaisi olla. Tämä aihe on ollut meillä ajoittain tapetilla lähes koko suhteen ajan, mutta olen halunnut antaa aikaa sekä itselleni että hänelle todella miettiä mitä sitä haluaa. Itse tiedän nyt että haluan perheen johon kuuluu lapsia, hän taas on varmistunut siitä että se ei todellakaan ole hänen juttunsa.
Nyt sitten mietin että jos todella haluan tehdä niinkuin sydämeni sanoo, minun on luovuttava parhaasta suhteesta jonka olen kokenut, sillä on vielä kuitenkin mahdollisuus että voisin vielä jonkun toisen kanssa saada perheen. Toisaalta, uskon että melko todennäköistä on että en tule niin hyvää suhdetta lähiaikoina löytämään että perheen perustamista voisi edes ajatella. Eli on hyvinkin mahdollista että tämän valinnan myötä luovun kaikesta; sekä "elämäni miehestä" että tulevista lapsista. Olen ollut sen verran paljon sinkkuna että tiedän kyllä miten harvinaista on hyvän suhteen löytyminen ja aitojen kestävien tunteiden syttyminen, vaikka mukaviin sinkkumiehiin silloin tällöin törmääkin.
Tiedän jo melkein varmaksi että jos nyt eroan tulen sitä kovasti katumaan, toisaalta jos jään tähän ja ajattelen elämääni 10 vuoden päästä, niin en kestä ajatusta että lapsia ei olisi edes yritetty hankkia. Vaikein valinta mitä olen koskaan tehnyt.
Löytyisiköhän täältä ketään kohtalotovereita: onko kukaan muu joutunut valitsemaan hyvän miehen ja lastenhankinnan välillä?
Minulla on ihana mies ja ihana parisuhde. Asiat toimivat paremmin kuin missään aiemmassa suhteessani: kommunikaatio pelaa, rakkauden tunteita riittää, kuten myös yhteisiä harrastuksia, kiinnostuksenkohteita, ystäviä. En osaisi oikein edes kuvitella parempaa miestä.
Nyt kuitenkin on käynyt selväksi että mies ei missään nimessä halua lapsia lähivuosina. Ja olemme jo sen ikäisiä että en voi odotella viittä vuotta ja katsoa mikä hänen mielipiteensä silloin mahtaisi olla. Tämä aihe on ollut meillä ajoittain tapetilla lähes koko suhteen ajan, mutta olen halunnut antaa aikaa sekä itselleni että hänelle todella miettiä mitä sitä haluaa. Itse tiedän nyt että haluan perheen johon kuuluu lapsia, hän taas on varmistunut siitä että se ei todellakaan ole hänen juttunsa.
Nyt sitten mietin että jos todella haluan tehdä niinkuin sydämeni sanoo, minun on luovuttava parhaasta suhteesta jonka olen kokenut, sillä on vielä kuitenkin mahdollisuus että voisin vielä jonkun toisen kanssa saada perheen. Toisaalta, uskon että melko todennäköistä on että en tule niin hyvää suhdetta lähiaikoina löytämään että perheen perustamista voisi edes ajatella. Eli on hyvinkin mahdollista että tämän valinnan myötä luovun kaikesta; sekä "elämäni miehestä" että tulevista lapsista. Olen ollut sen verran paljon sinkkuna että tiedän kyllä miten harvinaista on hyvän suhteen löytyminen ja aitojen kestävien tunteiden syttyminen, vaikka mukaviin sinkkumiehiin silloin tällöin törmääkin.
Tiedän jo melkein varmaksi että jos nyt eroan tulen sitä kovasti katumaan, toisaalta jos jään tähän ja ajattelen elämääni 10 vuoden päästä, niin en kestä ajatusta että lapsia ei olisi edes yritetty hankkia. Vaikein valinta mitä olen koskaan tehnyt.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Ikävä tilanne sulla. Jos jäät, et mahdollisesti saa mitä haluat eli lapsia ja uhraat oman onnesi miehesi järkähtämättömyyden takia. Mies voi kuitenkin tehdä lapsia koska vain, pitää vain olla sopivan ikäinen nainen.
Nainen puolestaan joutuu ajattelemaan että se tietty aika kuluu loppuun. Joten jos haluat lasta enemmän kuin olla ilman lapsia niin kyllä sinun on lähdettävä. Et voi tehdä lasta vastoin miehesi tahtoa, sillä pahimmassa tapauksessa joutuisit kasvattamaan lapsen kuitenkin yksin ja vailla sitä ihanaa parisuhdetta.
Mietin vain miksi miehesi ei halua lapsia. Onko hänellä vastustus päällä vain siksi ettei hän koe olevansa henkisesti kypsä isäksi, vai eikö hän halua luopua vapaasta elämästään? Onko hän kyennyt kertomaan sinulle selvästi syitään vastustaa lasten hankintaa?
Silloin kun kahden aikuisen tarpeet eivät kohtaa, pitää yrittää päästä kompromissiin tai sitten ottaa ja erota. Tällainen joko-tai -tilanne raastaa enemmän kuin voi ymmärtää.
Toivottavasti läydät itsellesi sopivan ratkaisun asiassa, lapset ovat ihania ja sellaisen rakkauden vuoksi voi vähän uhratakin.
Voimia sinulle.
kiitos vastauksesta Baija. Kieltämättä oikealta ratkaisulta tuntuisi jättää tämä suhde taakseen. Mutta se tuntuu ihan mielettömän vaikealta toteuttaa, kun tietää että ehkä ei saa koskaan mitään tilalle.
En missään nimessä rupeaisi tekemään lapsia vastoin mieheni tahtoa, siitä ei mitään hyvää seuraisi. Hän on kertonut syynsä ja ne ovat täysin päteviä ja hyväksyttäviä. Hän ei tunne kiinnostusta lapsiin, ei halua luopua siitä elämästä mikä nyt on, tuntisi liikaa riittämättömyyttä ja syyllisyyttä, kun nytkään ei aikaa tahdo jäädä työn ja parisuhteen lisäksi mihinkään muuhun. Hänelle työ on ykkösprioriteetti ja se ei tule muuttumaan ainakaan näillä näkymin. Hän kokee että elämä on parempaa ilman lapsia. MInä taas koen että vaikka nyt onkin ihanaa, lasten kanssa olisi vielä ihanampaa ja tulevaisuudessa jotain tulisi todella puuttumaan ilman jälkikasvua. Toisaalta, kyllähän minäkin ensisijaisesti haluan hyvän parisuhteen. Ja tässä se nyt olisi. Se ei vain pidemmän päälle minulle pelkästään riitä.
Olen ollut samassa tilanteessa edellisessä avoliitossa. Minä halusin lasta, hän ei. Erosimme. Ajattelin että on vielä aika löytää miehen jonka kanssa perustaa perheen. Meni vuosi, meni monta vuotta-löysin yhden-hänkään ei ollut niin kiinnostunut lapsista, väitti että syy oli siinä että olisin huono äiti ja jätti minut. Joten tässä olen ilman lasta, ilman miestä-taas.
Mietin tässä että jos olisin tiennyt että näin tulsi käymään, siis että jäisin kuitenkin ilman lasta, olisinko eronnut avomiehestäni. En oikein tiedä. En olisi tietysti eronnut jos hän ei olisi voinut saada lasta. Mutta se että on eri päämääriä elämässä tuntui kyllä aika vaikealta hyväksyä ja ennen kaikkea tiesin että se olisi väärin häntä kohtaan jos olisin syyttänyt häntä myöhemmässä vaiheessa. Nyt minulla on kuitenkin sellainen olo että olen tehnyt kaikkeni, olen siis siinä mielessä tyytyväinen. Ja olen jättänyt adoptiopaperit sisään.
Sinulle: vaihtoehtoja on olemassa. Voit hyvin saada laspen yksinkin. Älä jätä asia liian myöhäksi jos sinusta tosiaan tuntuu noin. Ja ennen kaikkea puhu miehellesi kanssa. Ehkä hän muuttaa mieltänsä jos ymmärtää miten tärkeä asia on sinulle.
oh, mahtavaa että olet päättänyt yksin ryhtyä lapsenhankintaan. Itsellänikin on se käynyt mielessä, siis jo ennen nykyistä suhdettani, kun tuntui että oikeanlaista kumppania on lähes mahdoton löytää.
Mutta kohdallani adoptiohaaveet kaatuivat lähinnä taloudellisiin ongelmiin. Yksinhuoltajana en voisi tehdä täyttä työpäivää, eikä minulla ole niin hyvää verkostoa että sieltä löytyisi takuuvarmasti säännöllisesti (ilmaista) hoitoapua. Vaikka hyviä ystäviä onkin ja vaikka vanhempani varmasti mielellään auttaisivat. Osa-aikatyö olisi ratkaisu, mutta nykyisessä työssäni ei mahdollista, uuden työn saanti näinä aikoina todella epävarmaa (vain pätkätöitä tarjolla), ja ylipäänsä miten sitä puolikkaalla palkalla toista ihmistä elättäisi..? Vaikka rahahan ei ole elämän ykkösjuttu, tuntuu että todella tiukka taloudellinen tilanne stressaisi ja rasittaisi niin paljon että en pystyisi jo kerran hylätylle lapselle antamaan ihan sellaista elämää kuin haluaisin. Miten itse olet ratkaissut nämä asiat, olisi mielenkiintoista tietää? Haluaisin kovasti kyllä adoptiotakin harkita jos/kun tämän suhteen päätän. Entä oletko ottanut selvää muista vaihtoehdoista, harkitsitko hedelmöityshoitoa?
No, onhan se mahtava asia että on päätöksen tehnyt. eri asia on sitten milloin nuo sos.puolella tekevät päätöksensä. Tässä on ensin jono päästäkseen varsinaiseen jonoon, joka on noin vuosi. Sitten on enuvontaaika noin 6 kk. Sen jälkeen vasta adoptioprosessi joka voi kestää 6kk-2 v! Olen itse vasta prosessin alussa.
Sitten sinun kysymykseesi. Mietin kaikkia vaihtoehtoja. Hedelmöitymisviahtoehto, ns. "tavallinen" vaihtoehto eli kuka tahansa miesehdokas, ja sitten adoptio. Keskimmäinen vaihtoehto ei ollut koskaan edes kunnon vaihtoehto. En pystyisi siihen. Ensimmäinen harkitsin pitkään. Mutta: Siinä on aikamoiset riskit, entäs jos lapsi on tosi sairas ja sitten miten selitän lapselle ettei ole isää. Adoptiossa oli vaikea olla ajattelematta sitä miltäs lapselle tuntuisi tulla Suomeen, tämä on aika rasistinen maa. Ja sitten kulttuuri- ja kielivaikeudet. Yksinhuoltaja saa vaan vanhempia lapsia. Siinä ajattelin kuitenkin että ne ovat helpompia ongelmia josta selviän yksinkin.Ja lapsella ei ole kuitenkin isää eikä äitiä joten en riistä häntä mistään, päinvastoin.
Mutta kuten sanottu, vaikea päätös. Katsotaan mihin suuntaan tämä vielä menee.
Taloudelliset asiat. Mietin niitä tosi paljon koska olen pätkätyöläinen, mutta luoja minua auttakoon, tulin siihen tulokseen että olen miettinyt niitä aivan liikaa viimeisen 5 vuoden aikana jolloin olen harkinnut tätä lapsiasia.Suomessa on hyvä tukisysteemiä, raha ei ole kaikkea, minulla on hyvä vuokrakämppä jossa saan asua pitkään ja onneksi vanhempia ja sisaruksia jotka auttaisivat jos kaikki menee pieleen. Hoidon kanssa niin kaikki on mahdollista järjestää Suomessa, ja minulla on muutenkin työ johon lapsi voi otta mukaan tai sitten voi jopa työskennellä kotona. Jos minulla ennen oli sellainen olo etten tiedä miten pärjään yksinkään, niin nyt minulla on voimia kahdelle. Olen siis varma että pärjätään. Mutta tietysti siinä on valinta, ei enää matkoja, ei enää juhlia, ei enää iltatyötä jne. Olen hyvinkin tietoinen näistä asioista ja siitä että vastuu on pitkä, elinikäinen asia.
Olen aivan samassa tilanteessa kuin sinä. Olemme tavanneet 2,5 vuotta sitten ja olemme 31-vuotiaita. Suhteemme on edelleen kuhertelua, viihdymme hirveän hyvin yhdessä, riitoja tulee harvoin ja aina on saatu sovittua. Ainut mutta tässä on tämän lapsenhankinta. Minulla on ollut vauvakuume viimeiset 10 vuotta, miehelläni ei vielä eikä ole koskaan ollutkaan. Eikä halua lapsia ainakaan nyt, myöhemmästä ei tiedä. Tietenkään, kukapa tulevaisuutta osaisi ennustaa.
Ja juuri samoja faktoja pyörittelen kuin sinä. Olen kuitenkin (ainakin näillä tiedoilla ja tässä vaiheessa) päätynyt siihen että haluan lapsia mutta haluan niitä VAIN miehen kanssa jota rakastan ja jonka kanssa suhde toimii. Näin paljon en ole ikinä ketään rakastanut ja aika monta vuotta meni että tämän miehen löysin. Tiedän myös menneisyydestä sen että jos yrittää rakastua toiseen samaan aikaan kun on vielä rakastunut edelliseen niin eipä sitä uutta rakkautta löydä. Ei sitä tule ennen kuin on oikeasti vapaa. Hyvä lähtökohta ei myöskään ole se että on joskus kokenut jotain tällaista ja yrittää löytää edes yhtä hyvää tilalle.
En usko että se on mahdollista. Enkä siis halua edes (ainakaan tällä hetkellä) lapsia kenenkään muun kuin tämän miehen kanssa. Olen päätynyt siihen että ellen tule niitä hänen kanssaan saamaan niin olen sitten mieluummin ilman lapsia. En ole mieheni kanssa sen takia että hän olisi tulevien lasteni isä vaan sen takia että rakastan häntä. Jos eroan hänestä tämän takia ja etsin jonkun toisen joka niitä lapsia haluaa niin samaa en sitten voi enää sanoa uudesta miehestä. Hänen kanssaanhan olen sitten sen takia että 1) hän haluaa lapsia kanssani 2)rakastan hän (toivottavasti). Mielestäni tämä järjestys on väärä. Varmasti löytyy niitä jotka solmivat suhteita lisääntymisen takia mutta omasta mielestäni sellainen suhde joka perustuu johonkin muuhun kuin rakkauteen ei ole hyvä maaperä lapsillekaan.
Mutta ei nämä helppoja juttuja ole. Pakko tehdä valinta että kumpi on tärkeämpi: perhe jonkun kanssa vai tämä nykyinen mies mahdollisesti ilman lapsia. Sitten toimitaan sen mukaisesti ja eletään sen kanssa. Onnea matkaan.
Hei vain kohtalotoveri,
samanlaisia ajatuksia minullakin oli pari vuotta sitten...tai itse asiassa siihen saakka kun pystyin itse pitämään yllä toivoa että ehkä mieheni sittenkin haluaisi lapsia.
Ihailen päätöstäsi että haluat viettää elämäsi tuon miehen kanssa, vaikka sitten ilman lapsia. Itsekin olen kovasti miettinyt että olisinko onnellinen sitten vanhana ilman omaa perhettä. Ehkä olisinkin, mutta todennäköisempänä pitäisin että koska tähänkin asti suurin toiveeni on ollut oma perhe niin tuskinpa se toive mihinkään haihtuu. Mutta kyllähän rakkauskin on mielettömän tärkeää, eikä sitä todellakaan joka oksalta löydä.
no, vaikea sanoa millaisella mielellä olen esim 5 vuoden päästä jos ollaan samassa tilanteessa. Kaipa tämä tilanne pitkittyneenä syö parisuhdettakin. Pitää pitää huolta siitä ettei ala katkeroitumaan. Mutta ideana haluaisin silti pitää sen että lapsia tulee suhteeseen jos tulee eikä niin päin että etsitään kumppani sen perusteella että haluaako hän lapsia. Toki ihmisillä on erilaisia kriteerejä ja tämä yksi niistä, mutta erityisen hankalaa on 30 vuotiaan naisen edes alkaa selvittää kumppaniehdokkaaltaan että haluaako hän mahdollisesti lähitulevaisuudessa lapsia. Sehän on kuin punainen vaate, mies kuin mies juoksee siinä vaiheessa takki hulmuten lähimmästä ovesta ulos.
Mutta joka tapauksessa, niin kuin minä olen valmis luopumaan lapsista saadakseni olla tässä suhteessa niin yhtä lailla mieheni pitäisi mielestäni olla valmis luopumaan "vapaudestaan" eli hankkimaan lapsia saadakseen olla minun kanssani. SE minua tässä eniten häiritsee. Molemmat päätökset ovat vaikeita ja raskaita mutta jos molemmille on tärkeintä olla yhdessä eikä ne omat toiveet niin kompromissin on pakko löytyä. Jos kompromissia ei löydy ja mieheni vielä seuraavat 5 vuotta kategorisesti kieltäytyy lasten hankinnasta niin sitten voidaan alkaa miettimään että miten paljon mies on valmis tähän suhteeseen panostamaan ja mikä hänelle sitten on tärkeintä. Itsekäs on aina helppo olla ja onhan se suuri "uhraus" tehdä lapsia toisen takia mutta on suuri uhraus olla tekemättäkin. JA. En ole KOSKAAN kuullut että yksikään ihminen olisi katunut lapsiaan. En ole koskaan kuullut että joku olisi vanhana todennut että kunpa olisin ollut enemmän töissä ja vähemmän perheeni kanssa. Sen takia kieltämättä aika vaikea ymmärtää toista arvojärjestystä.
Tosi hyviä ajatuksia sinulla.
Tosin kyllä sellaisiakin miehiä on jotka haluavat heti lastenhankinnasta puhua, ja olisivat jo suhteen ensimetreillä siihen valmiita. Esimerkkinä kaksi edellista suhdettani, silloin olin minä jarruna kun en halunnut jättää ehkäisyä pois vasta puolen vuoden tuntemisen jälkeen. Mutta ne suhteet kaatuivat sitten ihan muihin ongelmiin, nyt olen ollut niin onnellinen että löysin miehen jonka kanssa kaikki asiat sujuu niin hyvin.
Hassua kyllä, samaan aikaan kun sinä laitoit tämän viestisi, eräs mies on kirjoittanut tuohon alle kuinka hän välillä tosiaan on hieman katunut lasten hankintaa. Vaikkakin kokee olevansa heistä yleisesti ottaen onnellinen. Kai niitä fiiliksiä sitten on joka lähtöön, ja eihän nyt mikään juttu aina tunnu hyvältä, kyllä ne lapsetkin tietty välillä ärsyttävät ja tuntuu elämä raskaalta. Ihan niinkuin muissakin elämäntilanteissa on plussat ja miinuksensa.
elikkä, itselläni on kolme lasta mutta olen sitä mieltä että ei kaikkien parien tarvitse tehdä lapsia jos ei asia ole "oma juttu".
mietipä sinäkin mitä lapsi tuo tullessaan?
itse olen lapseni tehnyt vaimon kanssa yhteisessä harkinnassa ja olemme onnellisia kolmesta terveestä lapsesta jotka jo ovat kohta aikuisuuden kynnyksellä, mutta kyllä nyt voisi sanoa että en ole varma tekisinkö uudestaan samaa? en siksi ettenkö todella rakastaisi lapsiani mutta siksi että vaikka lapset antaakin paljon ottavat he myös ja kyllä elämää on varmasti olemassa myös ilman lapsia.
en tiedä onko teillä esim. suvussa lapsia siskoillasi tai veljilläsi? mutta kehoitan että auliisti otatte hoitoon "vieraan" lapsia ja mietitte sitten yhdessä onko lapset ihan varmasti teidän juttu, siinä voi miehesikin ajatusmaailma muuttua kuten myös sinun???
on vaikeaa varmasti ajatella näitä juttuja ihan oikeasti järjellä koska kyllä lapsen teko on kuitenkin varmaan suurimmalla osalla ihmisiä tunnepohjainen juttu.
omassa tapauksessani olemme kyllä miettineet taloudelliset ja ajalliset kysymykset jokaisen lapsen kohdalla mutta kuitenkin tekeminen on ollut tunteella päätetty kuitenkin. en kiellä etteikö muutamaa kertaa olisi kaduttanutkin mutta kun se lapsi sitten on siinä niin katumiset on kadonneet heti mielestä.
kuitenkin toivon että saatte ajatusmallinen samalle viivalle ja sinäkin voit aidosti asettua miehesi asemaan, hänellä voi olla ihan oikeasti sellainen ajatus että hänen elämänsä ja vapautensa kärsii lapsen tulosta elämään, hän saattaa ajatella että sinä muutut lapsen takia ja parisuhteenne kärsii siitä jne. kaikki asiat kannattaa puhua ja miettiä niin moni asia tuntuu helpommalta.
heitänkin kysymyksen sinulle:
-pystytkö olemaan sama nainen kuin olet nyt kun perheeseen on tullut lapsi?
-saako miehesi samat vapaudet ja liikkumatilaa kuin nyt, saako saman kohtelun ja huomiosi kuin nyt jne. näitä kannattaa pohtia voisivatko olla syy hänen haluttomuuteensa lapsen hankinnassa.
onnea kuitenkin.
t:onnellinen ja lapsellinen aviomies.
kiitos vastauksesta, hyvä kuulla miehenkin näkemystä tällaisesta asiasta.
Minulla on kummilapsia joita hoidan säännöllisesti, ja myös ystävieni lapsia on luonani tämän tästäkin (kaveripiirini on hyvin läheinen). Minulle ne ovat ihania hetkiä, mutta mieheni ei kuitenkaan osallistu näihin, pitää niitä "tyttöjen juttuina", ja on lähes aina työn touhussa tai muualla silloin kun minulla on "lapsitreffejä". Eli hän on kyllä koko ajan tuonut ilmi sen että ei ole kiinnostunut lapsista, mutta monilla miehillähän suhtautuminen on ihan toinen omiin kuin muiden lapsiin. Ja niin ajattelen itsekin, on aivan eri asia silloin tällöin hoitaa muiden lapsia kuin kasvattaa ja rakastaa ikiomaa. Vastuu ja tunteet ovat ihan eri tasolla, vaikka se itse vaipanvaihto ja ruuan lämmityshän on ihan samanlaista. Oma perhe on kuitenkin (ainakin meidän kulttuurissa) ihan toista kuin suku tai ystäväpiiri, ei niistä ikinä voi saada samanlaista läheisyyden ja yhteen puhaltamisen fiilistä.
Mieheni kanssa on puhuttu asiasta, meillä on tosi hyvä keskusteluyhteys myös tallaisissa vaikeissa asioissa. Hänellä on hyvät ja validit syynsä siihen ettei halua lapsia, niistä mainitsin jossain tuossa aiemmin jo. Ne eivät suoraan liity siihen että minä muuttuisin, vaan siihen että hän haluaa elää tasan samanlaista elämää kuin nytkin. Ei ole valmis luopumaan mistään, ja sitähän lasten hankinta väistämättä toisi tullessaan.
kysymyksesi:
-pystytkö olemaan sama nainen kuin olet nyt kun perheeseen on tullut lapsi?
En voi etukäteen tietää millainen nainen olisin äitinä, kai se jokaista jollain tapaa muuttaa...? Tämä ei kuitenkaan näyttäisi olevan mieheni pelko, vaan se että lapset rajoittaisivat hänen OMAA elämäänsä ja ajankäyttöään. Hän on hyvin vastuullinen ihminen eikä voisi suhtautua lapsiinsa välinpitämättömästi vaikka haluaisikin, joten kokisi lapset varmasti siinä mielessä taakkana.
-saako miehesi samat vapaudet ja liikkumatilaa kuin nyt, saako saman kohtelun ja huomiosi kuin nyt jne. näitä kannattaa pohtia voisivatko olla syy hänen haluttomuuteensa lapsen hankinnassa.
No tämä on mielestäni aika outo kysymys. En minä ole mieheni huoltaja joka ANTAA hänelle vapauksia ja liikkumatilaa. Meidän suhteessa kumpikin elää itsenäisenä vapaana ihmisenä, ja rakkaus pitää meidät yhdessä ja saa tekemään monia kompromisseja toistemme vuoksi. Tietenkin haluan rakastaa ja huomioida miestäni yhtä lailla, oli meillä lapsia tai ei, mutta koska vuorokaudesa on vain se sama 24h, niin lasten kanssa eläminen luonnollisesti vähentää kahden vietettyä aikaa. Itselleni tämä ei olisi suuri ongelma, ensinnäkään eihän ne lapset loppuikää jaloissa pyöri ja toiseksikin nautin suuresti siitä että minulla on läheisiä ihmisiä ympärilläni.
Lähinnä näen tilanteen niin että joko minun on uhrattava lapsihaaveeni tai sitten minun on uhrattava tämä suhde. Mies on ehdottomasti valmiimpi uhraamaan tämän suhteen kuin hankkimaan lapsia, vaikka minua rakastaakin kovin. Hän haluaa että minäkin olen onnellinen ja saisin elää sellaista elämää kuin haluan, vaikka se sitten ei olisi hänen kanssaan. Hän ei ole oikein koskaan elellyt sinkkuna pidempään kuin pari kuukautta, joten hänellä on vahva usko siihen että uusi hyvä suhde löytyy tuossa tuokiossa. Ja monille ihmisillehän käykin niin.
Uskon että hän voi hyvinkin joskus 8 vuoden päästä haluta lapsia, kunhan on saanut tarpeekseen raataa työelämässä. Mutta ajoitus on vain harmillisen huono, minä en voi jäädä odottamaan enää moneksi vuodeksi.
Mutta kiitos hyvistä pohdinnoista vielä kaikille muillekin vastanneille. Helpottaa kovasti jo sekin että tietää että on muitakin samanlaisessa tilanteessa.
Samaa mieltä tuosta että kummilapset ja muut lapset ei ole sama juttu vaikka meillä se on kyllä toiminut niin että mieheni on "tutustuessaan" lapsiin todennut ne mukaviksi ja selvästi on alkanut miettimään enemmän lasten hankintaa. Mutta oma lapsi on oma lapsi ja vieraan lapsi vieraan. Ei siitä mihinkään pääse.
Minun mielestäni suhde ei voi pysyä pitkään kasassa jos jommallekummalle tai molemmille menee joku muu asia suhteen ohi. Tärkeintä pitäisi olla se suhde. Sen takia en itse pystyisi seurustelemaan miehen kanssa joka laittaisi työnsä yhdessäolomme edelle. Tietysti samalla lailla mies ajattelee että sinä laittaisit lapset yhteisen aikanne edelle. Asia ei ehkä kuitenkaan ole ihan sama koska on mahdollista olla yhtä aikaa kumppanin ja lasten kanssa, kun taas työn tekeminen kumppanin kanssa on vähän vaikeampaa.
Tietysti joskus on parempi luopua vaikka rakastaisikin mutta myös tuo ajatus että hetkessä lyötyy uusi rakkaus tilalle on minusta vähän omituinen. Onko ihmiset kauppatavaraa jotka voi tuosta vaan vaihtaa uuteen? Kun nainen vanhenee niin vaihdetaan päivitettyyn versioon ja ehkä hommataan sen kanssa lapsia.
Ehkä olen liian romanttinen mutta kyllä minun mielestäni rakkautta kannattaa vaalia. Ja kannattaa tehdä kompromisseja toisen takia. Muttei sekään tietysti toimi että vain toinen tekee kompromisseja eikä toinen ollenkaan.
Vaikeita juttuja.
Uskon, että jos teitä ei ole tarkoitettu yhteen, huomaatte sen sitten jos sen aika on, ja samoin, jos teidät on tarkoitettu yhteen, huomaatte sen...mutta uskon, että kohtalo johdattaa teidät oikeaan ratkaisuun, eli en siis tekisi mitään päätöstä..
Minusta sinä olet näissä viesteissäsi jo vastannut omiin kysymyksiisi siitä pitäisikö valita lapsi vai mies... Teillä kummallakin on oikeus valintaan ja niinkuin itse sanot, miehelläsi on perusteltu syy. Ja sinulla on täysi oikeus haluta lasta ja saada lapsi. Itse jäin suhteeseen, jossa mies ei halunnut lasta. Hyväksyin asian ja valitsin miehen, koska jos en saisi häntä lasteni isäksi en halua ketään muutakaan. Niin ajattelin silloin. Jonkin aikaa meni hyvin ja elettiin sovussa. Ajattelin, että päätös on nyt tehty. Suhde alkoi kuitenkin rakoilla ja lopulta tajusin olevani hyvin katkera miehelleni. Syyllistin häntä alitajuisesti siitä, että hän oli "kieltänyt" minulta lapsen. Asiaa ei helpottanut se, että hoidin muiden lapsia. Päinvastoin. Lopulta katkeruus ja halu saada lapsia oli niin suuri, että lähdin. Suhde oli tuossa vaiheessa jo niin tulehtunut, että tavallaan lähtö oli helpompaa kuin mitä se olisi ollut silloin vuosia sitten. Vaikeaa se oli yhtä kaikki.
En aio enää etsiä sitä oikeaa lasteni isäksi, vaan olen päättänyt hankkia lapsen yksin. Tietysti olisin hyvin onnellinen, mikäli löytäisin miehen joka jakaisi kaiken kanssani, mutta minulla ei enää ole iän puolesta varaa odottaa. Olen tällä hetkellä kahden vaiheilla ainoastaan siinä suhteessa, että valitsenko hedelmöityshoidot vai adoption.
En tiedä mitään neuvoa tohon tilanteeseen, mutta tiedän miten tollasta tilannetta voi yrittää välttää. Vaikka miehet nyt saakin suuria ahdistuksia jos suhteen alussa käy läpi vaippakuvioita, niin parempi ottaa puheeksi heti "haluan ehkä joskus lapsen. Haluatko sinä?".
Sen jälkeen voi unohtaa kaikki tulevaisuuden kuviot ja keskittyä siihen tutustumiseen ja kattoa tuleeko suhteesta ylipäänsä mitään, sillä jos sitten tulee, niin toi olisi tosi paska ylläri. "sori bebe, unohdin kertoa että meidän ajatukset tulevaisuudesta ei kuitenkaano ole samat".
...höh, toivottavasti löydät ratkaisun. Ei niitä fiksuja ja aitoja ihmisiä parisuhdetta varten ihan hirveesti vastaan kävele. Tiedän kanssa kokemuksesta.
Niin, sinulla on tosi hyvä pointti, olet ihan oikeassa että suurista valinnoista ja toiveista pitäisi puhua heti alussa. Mutta käytännön elämässä se ei aina toimi sillä ihmisillä (etenkin kolmikymppisillä miehillä) näyttää olevan tapana muuttaa mieltään monista perheeseen ja ylipäänsä parisuhteeseen kuuluvista asioista aika lyhyenkin ajan sisään. Niin on käynyt monille ystävillenikin. Muutaman vuoden päästä jostain perustavanlaatuisesta asiasta ollaankin ehkä ihan eri mieltä kuin tutustuessa. Sellainen riski on joka suhteessa.
Kyllähän mekin heti ensimetreillä asiasta puhuttiin, hän sanoi että joskus mahdollisesti haluaa lapsia mutta tähän mennessä ei ole halunnut. Minä tietenkin halusin ymmärtää sen niin että tuo "joskus" voisi olla ennen kuin itse olen liian vanha lapsia saamaan...Halusin antaa suhteelle mahdollisuuden silläkin uhalla että tässä asiassa menee toiveet myöhemmin ristiin. Ja tässä sitä nyt ollaan. Olen saanut mahtavan suhteen mutta kaikkea ei näköjään voi saada...
Juuri noin, harvempi mies itse asiassa alle 3-kymppisenä osaa varmasti sanoa haluavansa joskus lapsia. Tunnen minäkin monta miestä jotka ovat alkaneet haluta niitä vasta myöhemmin. Joten jos hyllyttää kaikki ne joilla on vähänkin epävarmuutta niin joukko jää aika pieneksi. Ja "laatu" kärsii väkisin.
Näinhän se menee elämässä. Eikös radiossa pyöri nykyään usein biisi jotenkin näin: "..sä voit suunnitella sun koko elämäsi: vaimon ja talon ja lapsetkin, mut kaikki menee toisin joku suunnittelee sua paremmin.." Ei kai sitä auta kuin hyväksyä että kaikkea ei vaan voi itse suunnitella eikä edes saada. Itse ajattelen että riittää että on suurimman osan ajasta onnellinen, se on jo paljon.
En ollut koskaan halunnut lasta erityisemmin enkä myöskään tavannut 'sitä oikeaa'. Ehkä nämä asiat liittyvät jotenkin yhteen, koska sitten kun tapasin hänet, niin ajattelin että ehkä lastakin voisi ajatella nyt. Mies ei kuitenkaan halua missään tapauksessa lasta. Kun tuo selvisi niin omakin into laantui. Elämä on mukavaa näin.