Puranpa nyt hieman tämän hetkisiä tuntemuksiani tähän. Jos löytyy saman kokeneita tai samoja asioita läpi käyviä ihmisiä niin olisi kiva kuulla teidänkin mietteitä...
Kohta puolisen vuotta aikaa kun päätettiin että lopetetaan roikkuminen toisissamme enkä ole vieläkään päässyt yli. Ikävä iskee tosi vahvana ainakin kerran viikossa, ajatuksissa hän on päivittäin.
Hän päätti jatkaa yrittämistä naisensa kanssa koska ero tuntui liian vaikealta ja isolta sotkulta, hänellä kun oli muutenkin isoja elämän muutoksia edessä. Ystäväni tuomitsivat hänet pelkuriksi, nössöksi ja jotkut jopa valehtelijaksi.
Itse en vieläkään osaa tuntea vihaa häntä kohtaan vaikka ajattelenkin että helpoimman vaihtoehdon valitsiminen on pelkurimaista.
Viimeisen kuukauden aikana olen ollut muutamaan otteeseen loukkaantunut ja hieman vihainenkin hänelle koska muistelessani hänen sanojaan ja tekojaan sekä sitä miten ihastunut hän oli, tunnen itseni petetyksi kun hän nyt pystyykin elämään ilman minua ja yrittämään naisensa kanssa.
Olen kyllä jatkanut elämääni, tapaillut miehiä ja pitänyt hauskaa, joten en hänessä sinänsä enään roiku kiinni. Mutta ajatuksissa mietin vieläkin mitä olisin tehnyt toisin ja ehkäpä hän vielä muuttaa mielensä. Ja vaikka kuinka yritänkin ajatella niinkuin ystäväni sanovat, "ei se selvästikkään ollut se oikea sinulle", en yksinkertaisesti pysty ajattelemaan noin.
Välillä tuntuu että haluaisin vain tietää vieläkö hän ajattelee minua, vieläko ikävöi ja vieläkö epäröi tekikö oikean ratkaisun vai ajatteleeko niin kuin käyttäytyy eli ei pidä yhteyttä ja on varuillaan ja etäinen kun vaihdamme muutamiakin sanoja...
Osa minussa sanoo että tottakai ajattelee ja ikävöi mutta niin kuin hän sanoi, hän tekee ja yrittää nyt kaikkensa ja on varuillaan koska nainen on sanonut että yksikin yhteydenotto minuun ja kaikki on heidän välillään ohi. Toinen osa minussa sanoo että hän on selvinnyt säikähdyksellä ja säikähdys on saanut hänet arvostamaan mitä omistaa ja tunteet minua kohtaan ovat hävinneet.
Joskus myös toivon että hän sortuisi lähettämään viestin missä kertoo ikävästään, niin kuin hän teki ennen lopullista ero päätöstämme. Sama toivomus jatkuu siihen että haluaisin välillä vain palata aikaisempaan jolloin elämäni tuntui täydelliseltä kun juttelimme turhan päiväisiä asioita tuntikausia. Haluaisin vain tuntea sen tunteen taas jolloin tiedän etten ole ainoa joka kaipaa ja ajattelee.
Mutta... Tiedän kuitenkin sisimmässäni että niin kauan kuin hän ei ole valmis tekemään sitä isoa muutostaan elämässään, nuo yllä olevat asiat eivät helpottaisi mitään. Päin vastoin.
Ja toisaalta jos hän haluaisi aloittaa salasuhteen seurustelunsa ohella kanssani, hyvinkin luultavasti alkaisin halveksimaan häntä sillä yksi syy miksi häntä jollakin tavoin arvostan on se että hän ei pystynyt henkisesti siihen että oli kaksi naista.
Saapi nähdä kauan nämä asiat vielä pyörivät päässäni.
Ja ehkä vielä käykin niin kuin hän sanoi tehdessämme eroa, hän saattaa vielä 10 vuoden päästä ilmestyä ovelleni tajuttuaan että teki väärän ratkaisun... Toivossa on _todella_ huono elää :)
Kohta puolisen vuotta aikaa kun päätettiin että lopetetaan roikkuminen toisissamme enkä ole vieläkään päässyt yli. Ikävä iskee tosi vahvana ainakin kerran viikossa, ajatuksissa hän on päivittäin.
Hän päätti jatkaa yrittämistä naisensa kanssa koska ero tuntui liian vaikealta ja isolta sotkulta, hänellä kun oli muutenkin isoja elämän muutoksia edessä. Ystäväni tuomitsivat hänet pelkuriksi, nössöksi ja jotkut jopa valehtelijaksi.
Itse en vieläkään osaa tuntea vihaa häntä kohtaan vaikka ajattelenkin että helpoimman vaihtoehdon valitsiminen on pelkurimaista.
Viimeisen kuukauden aikana olen ollut muutamaan otteeseen loukkaantunut ja hieman vihainenkin hänelle koska muistelessani hänen sanojaan ja tekojaan sekä sitä miten ihastunut hän oli, tunnen itseni petetyksi kun hän nyt pystyykin elämään ilman minua ja yrittämään naisensa kanssa.
Olen kyllä jatkanut elämääni, tapaillut miehiä ja pitänyt hauskaa, joten en hänessä sinänsä enään roiku kiinni. Mutta ajatuksissa mietin vieläkin mitä olisin tehnyt toisin ja ehkäpä hän vielä muuttaa mielensä. Ja vaikka kuinka yritänkin ajatella niinkuin ystäväni sanovat, "ei se selvästikkään ollut se oikea sinulle", en yksinkertaisesti pysty ajattelemaan noin.
Välillä tuntuu että haluaisin vain tietää vieläkö hän ajattelee minua, vieläko ikävöi ja vieläkö epäröi tekikö oikean ratkaisun vai ajatteleeko niin kuin käyttäytyy eli ei pidä yhteyttä ja on varuillaan ja etäinen kun vaihdamme muutamiakin sanoja...
Osa minussa sanoo että tottakai ajattelee ja ikävöi mutta niin kuin hän sanoi, hän tekee ja yrittää nyt kaikkensa ja on varuillaan koska nainen on sanonut että yksikin yhteydenotto minuun ja kaikki on heidän välillään ohi. Toinen osa minussa sanoo että hän on selvinnyt säikähdyksellä ja säikähdys on saanut hänet arvostamaan mitä omistaa ja tunteet minua kohtaan ovat hävinneet.
Joskus myös toivon että hän sortuisi lähettämään viestin missä kertoo ikävästään, niin kuin hän teki ennen lopullista ero päätöstämme. Sama toivomus jatkuu siihen että haluaisin välillä vain palata aikaisempaan jolloin elämäni tuntui täydelliseltä kun juttelimme turhan päiväisiä asioita tuntikausia. Haluaisin vain tuntea sen tunteen taas jolloin tiedän etten ole ainoa joka kaipaa ja ajattelee.
Mutta... Tiedän kuitenkin sisimmässäni että niin kauan kuin hän ei ole valmis tekemään sitä isoa muutostaan elämässään, nuo yllä olevat asiat eivät helpottaisi mitään. Päin vastoin.
Ja toisaalta jos hän haluaisi aloittaa salasuhteen seurustelunsa ohella kanssani, hyvinkin luultavasti alkaisin halveksimaan häntä sillä yksi syy miksi häntä jollakin tavoin arvostan on se että hän ei pystynyt henkisesti siihen että oli kaksi naista.
Saapi nähdä kauan nämä asiat vielä pyörivät päässäni.
Ja ehkä vielä käykin niin kuin hän sanoi tehdessämme eroa, hän saattaa vielä 10 vuoden päästä ilmestyä ovelleni tajuttuaan että teki väärän ratkaisun... Toivossa on _todella_ huono elää :)
Vastaukset 35
Vanhimmat
te ette tajua, että itse olette itsenne likoon laittaneet kun lähdette varatun mukaan. Ja varatulla on ihan eri tilanne kuin teillä, hänellä on ns. vaakapuntarissa paljon enemmän mietittävää, menetettävää, tehtävää kuin yksin elävillä kakkosilla (oli mies tai nainen).
Heidän elämäntilanteensa on aivan erilainen, ja sitä ei taida moni kakkonen oli mies tai nainen, tajuta kun kelkkaan lähtee. Taustalla on perhe, yhteiset ystävät, sukulaiset, eletty yhteinen elämä. yhdessä kohdatut vastoinkäymiset ja ilotkin, jne.
Ei niitä noin vain heitetä pois..ja kyllähän sitä miettii, josko se salasuhde julkisena muuttuu yhtälailla arjeksi ja samat ongelmat on taas edessä ja taas vetää vipinän tarpeessa uusi salasuhde puoleensa.
hän ei palaa sun luo,sa olit sille vaan joku kenen kannssa unohta arki ja nautti elämää.ei hän varmaan rakastanut sua kun olit sille vaa joku laastari haavalle.varmaan sille ei olnut kotona kaikki hyvin niinkun parisuhtessä joskus käy sina vaan tarjoituit sen lohtutajaksi.ja nyt kun haava on kunnossa heitis sut roski.älä yhtää haaveilekiin että hän palaa.annan sinulle neuvoo-älä seikoile varatujen kannssa ja onnetomien miesten kannssa.älä anna käyttä itseä laastarina!unohtaa koko mies!hänellä on nyt perhe!
Kroonisia valehtelijoita...
Tänään Sinä huomenna joku muu. Minun mieheni kertoi viikon kuluttua salapanostaan ja sanoi että tuli höpötettyä kaikenlaista, kun naiset ovat niin hulluja että uskovat kaiken.
HUH HUH
En nyt millään lailla haluaisi olla ilkeä, mutta kysynpä nyt kuitenkin: Miksi olet itse sitten yhtä hullu kuin nuo miehesi salapanot ja uskot, kun hän sanoo rakastavansa yskin sinua?
Jos hän olisi ehdottanut salasuhdetta, tilanne olisi eri.
Mutta koska kyseessä ei ollut intohimoinen seksi-suhde eikä tietentahdoin suunniteltua pettämistä niin en kutsunut (enkä kutsuisi vieläkää) itseäni kakkoseksi. Otsikossakin kakkonen on heittomerkeissä ja siellä lähinnä siksi että antaa osviittaa minkälaisesta aiheesta kyse.
Emme olleet yhdessä eikä meillä ollut suhdetta, yleensä keskustelimmekin vain siitä kuinka mitään ei saa eikä voi tapahtua ja että yritämme olla vain jutellu väleissä sillä aikaa kun hän harkitsi mitä tulee tekemään. Yleensä se ei vaan jäänyt tuohon ja seurasimme tunteita hetken kunnes sitten todellinen tilanne tuli vastaan ja alkoi riitely sekä kinastelu kun kummastakin tuntui niin pahalta tunteiden ja järjen vetäessä eri suuntiin.
Väärin silti, kyllä. Pettämistä silti, kyllä. Ja omasta mielestäni vielä tämänlainen pettäminen on pahempi vaihtoehto kuin tunteeton seksi-suhde.
Taisin myös mielestäni mainita "helpomman vaihtoehdon valitsemisesta" eli hän valitsi yrittämisen naisensa kanssa juuri sen takia että se oli turvallisempi vaihtoehto. Perhe, yhteiset ystävät, menneisyys ja myös toiseen tottuminen tuntuivat turvallisemmalta ja paremmalta vaihtoehdolta kuin vaihtaminen ihastukseen jota ei vielä edes tuntenut kunnolla. Pitkään hän kuitenkin harkitsi mutta päätti sitten että riskeeraisi liian paljon ja teki siksi järjen mukaan.
Olen itse ollut myös pitkässä suhteessa joten tiedän kyllä mitä on pelissä mutta olen niin tunnepitoinen henkilö että olisin luultavastikkin riskeerannut kaiken jos sydän niin olisi sanonut.
Mitä tuohon laastarina olemiseen tulee niin varmasti pitikin paikkansa. Sitä hän itsekin sanoi, hänestä välillä tuntui että hauskan pito, juttelu, minun seurassa olo ym. Olivat pakokeino hänelle suhteesta joka kyllästytti ja oli niin huonossa jamassa että sai hänet voimaan pahoin kun joutu miettimään onko siinä pelastamista vai kannattaako lopettaa ennenkun käy huonommin.
Mutta se ei mielestäni tarkoita etteikö hän todella olisi välittänyt tai ihastunut?
(Mutta ilmeisesti ei tarpeeksi koska valinta vei muualle :)
Taisi mies eniten pelätä, että jää yksin. Sinun kanssasi olisi ollut suurempi riski, sillä sinua hän ei tunne samalla tavalla. Enpä tiedä olisiko elämä onnellista sellaisen ihmisen kanssa, joka elää suhteessa sellaisella asenteella, että kaikki menee kunhan en jää yksin. Eikä näytä oikein osaavan suhteessa olevia ristiriitoja selvittää, kun pitää hakea vaihtelua ulkopuolelta. Jotain selkärankaa kuitenkin osoittaa se, että hän pystyi tekemään valinnan eikä varannut itselleen kahta naista. Tsemppiä kuitenkin sinulle! Itsesi takia katkaise välit siihen mieheen ja jatka eteenpäin. Jonain päivänä kaikki on taas paremmin.
en ole vielä lukenut koko viestiketjua, mutta tässä vaiheessa on jo pakko sanoa jokin sana. Itse olen nainen ja pettäjä. Olen reilu puoli vuotta sitten valinnut avioliiton jatkamisen. Minulle se toisaalta oli helpompi ratkaisu, toisaalta taas paljon haastavampaa kuin uuden suhteen rakentaminen.
Joka tapauksessa se miten kirjoitat suhteestanne, jota yrititte vältellä, on kovin tutun tuntuista. Itse edelleen hoen itselleni, että unohda, anna olla, ole järkevä. Rakastan vain edelleen "toista", joka ei todellakaan ole minulle kakkonen, vaan sydämessäni näköjään edelleen ykkönen. En vain saa riuhdottua itseäni irti nykyisestä elämästä. Mutta sydämessäni tiedän, että liittoni ei ole ikuinen. Aviomieheni ja minun välillä ei ole sellaista rakkautta, jonka nyt "toisen" suhteen myötä tiedän olevan olemassa. Joskus vielä pääsen eteen päin... mutta en voi sillä aikaa odotuttaa "toista". Minun on annettava hänen mennä, tehdä omat valintansa... On elettävä hetki kerrallaan... ja tämä ikävä, joka minussa asuu... se pitää minut elossa...
minä taas olin toisena miehenä varatulle naiselle ja tämä sinun kertomus kosketti niin
jonnekin syvälle.
Suunnilleen puoli vuotta myös kulunut, kun pistettiin suhde lopullisesti poikki. Eikä päivääkään ole mennyt, ettenkö olisi häntä ajatellut. Välillä sattuu niin, että toivon ettei olisi koskaan tavattukaan. Mutta samalla tiedän millainen rakkaus olisi jäänyt kokematta ja millaiseen ihmiseen en olisi saanut tutustua.
Toivon,, tai tiedän! että hänkin ajattelee juuri
kuin sinä.
Kaipaan ja rakastan ikuisesti,
En odota, elän päivän kerraallaan..
...kiva kuulla sinusta... ja vielä mukavampaa olisi kuulla lisää ajatuksistasi... Mielessä paljon kysymyksiä... Oletko vielä tavoitettavissa?
Kyllä ajatustenvaihto mulle sopii.
Laita vaikka sähköpostia tulemaan osoitteeseen:
[email protected]
.. sen päätöksen tästä "roikkumisen" lopettamisesta sai aikaan? saiko hänen naisensa tietää teistä jotain? Vai tuntuiko se vaan väärältä?
Eli nainen sai tietää jotain jo kauan ennen lopettamistamme. Mikä tietenkin myös vaikeutti asioita ja teki varsinkin tämän miehen olon todella kauheaksi. Heidän riideltyä asiasta hän ilmoitti minulle ettei meidän enään kannata olla tekemisissä mutta heti seuraavana päivänä otti yhteyttä ja aloimme pitämään yhteyttä päivittäin.
Koska nainen oli saanut jo vihiä niin emme tietystikään voineet kertoa kenellekkään olevamme tekemisissä ja mm. Tapaamiset olivat lähinnä piilottelua sekä stressiä kiinni jäämisestä.
Lopulta paine, salailu ja stressi kävivät niin voimakkaaksi että hän päätti panostaa seurusteluunsa. Eli meidän jutumme jatkaminen olisi tuntunut ilmeisesti väärältä. Mitä se tietysti olisikin ollut jos hän olisi seurustellut samaan aikaan.
Sanoi että tunteet eivät haluaisi kuitenkaan päästää minusta irti joten jos minulta kysytään niin silloin tuo päätös ei ole voinut olla täysin oikea..
Kuten muistelisin jo aikaisemmin maininneenikin niin käytännössä olen päässyt yli, ikäväni ei näy elämässäni millään tavalla. Ajatuksissa hän ja yhteiset sotkuiset ( mutta välillä niin suloiset) hetkemme tulevat olemaan varmasti hyvin kauan.
.. ei varmasti helppoja valintoja varmaankaan..
Onko heillä lapsiakin, jotka vaikuttivat hänen päätökseensä, pitkäkin suhde takana?
On vaikea irrottaa pitkästä yhteisestä historiasta. trust me, mä tiiän. tein sen kuitenkin ja myöhemmin tajusin tehneeni aivan vääriä valintoja. rakastan miestäni edelleen, jätin hänet toisen vuoksi, mutta pidemmän päälle suhde ei toiminutkaan. Menin vain ihastuksen ja tunteideni perässä, mutta kun alkuhuuma oli ohi ... tajusin etten voi rakastua siihen mieheen. Oli myöhäistä, "omaa" miestäni en saa enää ikinä takaisin, ymmärrettävistä syistä.
Joten voin lohduttaa sinua sen verran, että näinkin saattaa käydä. Jos hän olisi eronnut ja olisitte alkaneet vaikka suhteeseen, olisi vastassasi voinut olla aivan sama.
Mutta eihän sitä koskaan tiedä, tsemppiä!
Ainiin, mielenkiinnosta vielä piti kysyä miten pitkään teidän juttune jatkui? ajattelin, kun sinusta vieläkin tuntuu tuolta...
Mies vaan valitsi tärkeimmän, valitsi ne keitä rakasti. Miehet haluavat kakkosen hiljaiseksi, etteivät ryhdy ilkeiksi , etteivät satuta heidän perhettään. Se millä kakkonen tehdään hiljaiseksi on juuri nuo valheet, sinua rakastan vaan pakosta menen vaimoni luo.. Kakkosnainen on henkisesti rikki, itsetunto nollilla ja noiden lauseiden avulla pitää itsensä koossa. Miehet eivät pidä riidoista ja mitä muuta he pelkäävätkään kun ovat kakkosnaista kusettaneet? he eivät muuta pelkää kuin jäänneesä kakkosnaiselle kiinni valheista ja kakkosen kostoa, helpompi reitti on valehdella loppuun asti. Teot ratkaisee, oikea rakkaus saa aikaan tekoja, valheellinen rakkaus pelkkiä valhe sanoja.
Mielipiteestäsi. Valitettavasti en pysty kuitenkaan yhtymään siihen sillä puhuessani ihastumisesta tarkoitan sitä. Rakkaudesta ei siis varmasti ollut kyse sillä aika minkä saimme viettää tutustumiseen oli niin lyhyt että sen aikana kerätty rakkaus olisi hyvin mitätön verrattuna vuosia kestäneeseen rakkauteen naistansa kohtaan.
Olen pahoillani jollet ole koskaan kokenut miltä tuntuu kun joku on ihastunut sinuun ja näyttää sen. Kyllä sen silloin tietää :)
Olen myös hieman ihmeissäni asenteestasi. Eikö mielestäsi ole mahdollista että ihminen joutuu harkitsemaan tulevaa, yrittääkkö elvyyttää kulahtanutta ja ongelmissa olevaa suhdetta kun tunteet kumppaniakin kohtaan ovat laimentuneet vai ottaa riski tutustuakseen ihastukseen jonka kanssa olosta nauttii ja joka saattaisi olla "se oikea"?
"Olen pahoillani jollet ole koskaan kokenut miltä tuntuu kun joku on ihastunut sinuun ja näyttää sen."
Että mitä?! Eikö tämän ketjun aiheena ollut SINÄ ja SINUN tuntemuksesi? Miksi siis syytät jotakuta aivan aiheessa pysyneen mielipiteen perusteella tyypiksi, joka ei yhtään tiedä mistä puhuu? Mistä ihmeestä moisen tempaisit? Minä olen ihmeissäni sinun asenteestasi. Hyökkäät sinulle käsittääkseni asiallisesti vastanneen ihmisen kimppuun pohtimalla tämän persoonaa.
Olen ihan täysin varma, että jokainen on joskus ihastunut. Hän, jonka kokemuksia epäilet, voi olla oikeasti tuota mieltä, vaikka olisi kuinka tulisesti ihastunut. Hän on voinut ihastua jopa tulisemmin kuin sinä, ja siltikin hän pysyy kannassaan.
Hän on vain jotain mieltä ja käsittelee asiaa yleisesti - silloin ei sinun, eikä kenenkään muunkaan eri mieltä olevan tarvitse mennä siihen reagoidessa henkilökohtaisuuksiin. Paitsi jos haluat välittää meille, että hänen mielipiteensä on niin vaikuttava, että sinä siihen vastaat olemalla puolustuskannalla.
Jos mies on jo yrittänyt puoli vuotta eikä ole ovesi takana nyytteineen, niin on tehnyt valintansa.
Hän rakastaa perhettään ja jos on perheetön, niin naistaan. Ihastunut on voinut olla, mutta siitä on vielä pitkä matka rakkauteen.
Jessus, mitä väliä sillä on, ikävöikö hän sinua tai ei, eipä ole tullut sitä soittoa, että nyt me pannaan hynttyyt yhteen eli on valintansa tehnyt.
Että itsekin sanoin hänen tehneen päätöksensä jo? Sehän nyt on selvä.
Fiksuimmat varmasti myös huomaavat tuon "10vuoden päästä " olevan huumori mielellä sanottu. Vaikka eihän sitä ikinä tiedä mitä tapahtuu. Ja voihan olla etten silloin edes muista oveni takana seisovaa miestä :)
Jos luet hieman tarkemmin kirjoitukseni niin huomaat varmasti myös etten toivonut hänen soittavan ja kosivan, kirjoitin että ikävöidessäni itse ajattelen asioita noin ja osa minusta toivoo että saisin tietää hänen nykyiset ajatukset.
Luulen monien ihmisten ajattelevan tuolla tavoin ikävöidessään ihmistä jonka on menettänyt, eikös :)
Tarkennan vielä näille negatiivisille ahdasmielille että en kirjoituksessani kirjoita mitä luulen tapahtuvan tai mitä toivoisin päivittäin käyvän toteen.
Kirjoitan siinä mietteitäni menneestä, nykyisestä ikävästäni sekä kysyin samaa kokeneiden mielipiteitä.
Hei, yleensä en jaksa täällä kommentoida, mutta koska voin lähestulkoon sataprosenttisesti kopioida sinun tarinasi ja kirjoittaa sen omalla nimelläni, päätin vastata.
Minulla on siis vastaava tilanne. Tapasin pari vuotta sitten työn kautta ihastuttavan miehen. Itse olin varattu, mies oli varattu. Yritin torjua hiipiviä tunteita, ei voinut mitään. Ja eräänä kohtalokkaana iltana hän laittoi viestin, ja siitä alkoi päivittäinen yhteydenpitomme.
Tunteet olivat molemminpuolisia, yhdessäoleminen tuntui satumaiselta.
Avovaimo sai tietää, minun mieheni sai tietää. Emme halunneet lopettaa yhteydenpitoa siltikään, vaan riskillä jatkoimme.
Meidänkään suhteessa seksillä ei ollut mitään merkitystä. Ensi kerran sille tasolle päästiin vasta tapailtuamme muutaman kuukauden. Ja koko parin vuoden aikana kaikenkaikkiaan nuo kerrat ovat yhden käden sormilla laskettavissa. Henkinen puoli oli tärkeämpi ja antoisampi.
Olimme tavallaan riippuvaisia toisistamme, rakastimme. Itse yritin muutamaan otteeseen lopettaa suhteen, en onnistunut. Jokin näkymätön piti kiinni siinä miehessä, eikä asiaa auttanut hänen itkuiset puhelunsa siitä kuinka ei voi elää ilman minua.
No, itse erosin. Suhteeni oli alkujaan huono, enkä eronnut tämän "salarakkaani" vuoksi, tosin hän varmasti olemassaolollaan rohkaisi minua tekemään tuon suuren ratkaisun. Silti en odottanut tältä toiselta mieheltä ratkaisuja.
Mutta vaikka en odottanut, hän koki että hänenkin tulisi tehdä jotain. Emme oikeastaan puhuneet aiheesta koskaan, hän toisinaan kertoili, kuinka koti ei ole enää koti. Ei ole enää sellainen paikka, johon haluaa päästä väsyneenä lepäämään työpäivän jälkeen.
En tukenut, en rohkaissut. En ottanut kantaa.
Tavallaan tyydyin tilanteeseen, en kaivannut enempää. Kunnes aika teki tehtävänsä, ja aloin tuntea yksinäisyyttä. Tapaamisia oli vaikea järjestää, ja tuntui, että ns. suhteemme oli arkipäiväistynyt.
Silloin, puoli vuotta sitten, päätin, että minun on aika siirtyä takavasemmalle. Ei siitä mitään tullut, yhteydenpito jatkui. Mutta erilaisena. Olimmehan sopineet tapaavamme ystävinä. Nuo kahvihetket tihkuivat jännitystä, kumpikaan ei enää tiennyt, miten olla toisen seurassa. Luontevuus oli kadonnut. Pari kuukautta sitten sanoin, että meillä on vain yksi keino: tehdään lopullinen päätös, eikä enää pidetä yhteyksiä, kuin sen mitä töiden kautta on pakollista.
Muutama viikko meni, ja taas sorruin olemaan yhteyksissä.
Eilen viimeksi hän kertoi kuinka onneton on kotonaan. En osaa sanoa siihen mitään.
En todella tiedä, mistä löytäisin sen itsekurin, saadakseni tämän jutun päätökseen. Uskon, että rakastan häntä oikeasti, se tekee tästä kaikesta niin vaikeaa.
Mekin olimme "riippuvaisia" toisistamme.. Hänen sanottua ensimmäisen kerran ettei pysty jättämään naistansa tiesimme kumpikin ettemme saisi pitää yhteyttä. Silti pisin taukomme oli yksi päivä jonka jälkeen joskus jopa yritimme pysyä kaverina koska erossa pysyminen näytti olevan mahdotonta mutta aina ajauduimme tilanteeseen jossa todelliset tunteet mm. Mustasukkaisuus, ikävä ja ahdistus purkautuivat ulos.
Jokaisella kerralla juteltuamme aiheesta ja tilanteesta hän sanoi että epäröi jatkuvasti tekikö oikean päätöksen ja siksi aina antoi periksi tunteillensa ja antoi hetken johdattaa, mikä sitten antoi minulle lisää puhtia roikkua hieman pitempään..
En tiedä ollakko kateellinen vai pahoillaan että olette vielä väleissä ja yritätte jopa tavata kavereina :) Osa minussa haluaisi että voisimme jutella ja nähdä silloin tällöin mutta toinen osa minussa taas epäilee (vai sanoisinko "tietää"..) että ennemmin tai myöhemmin huomaisimme taas ajautuneemme aikaiseimpaan tilanteeseen. Tai mikä vielä pahempi, vain jompi kumpi meistä.
Oli "kiva" huomata etten ole ainut joka on kokenut tämän.. :)
Olen sitä mieltä, että tämä on täysin itsensä pettämistä. Tapailla, "kaverina". Meillä tilanne eroaa niin, että usein kun tapaamme, meillä on oikeasti hauskaa yhdessa. Kuten tänään. Jotenkin juuri sillä hetkellä kun toinen istuu vieressä ja hymyilee valloittavasti, kaikki murheet katoaa ja sitä on oma iloinen ja vapautunut itsensä. Hetkellisesti se sama ihminen johon hän joskus rakastui, kenties.
Mutta ikävä iskee aina kun toinen on hävinnyt näkyvistä, ja aina entistä voimakkaampana.
Älä ole kateellinen minulle. Minun pitäisi kadehtia sinua, että olet kyennyt olemaan vahva, olet pystynyt todella tekemään päätöksen.
Pysyminen siinä vaatii tiukkaa itsekuria, sellaista jota minä en omaa. Ja toisekseen, heikkouttani ruokkii kuitenkin tämän miehen sanoinkuvaamaton vetovoima. Tuntuu, että jos nyt lopetan, en ole katsonut tätä loppuun. Ja toisaalta, en todella tiedä haluanko nähdä tämän loppuun? Koska sisimmässäni tiedän, ettei tällä tarinalla ole onnellista loppua.
no voi, voi. millä oikeudella sinä olet katkera tälle miehelle? eihän teillä siis mitään suhdetta kertomasi mukaan ollut. ainoastaan harkitsitte ryhtyisittekö suhteeseen, mikäli ymmärsin oikein? ja eipä hän kai sinulle siis mitään luvannutkaan.
pitäisi sen nyt jokaisen tietää, että varatut ovat varattuja. ja helpomman ja turvallisemman valitseminen on hyvin, hyvin inhimillistä. niin meistä useimmat valitsevat - ja päätyvät tyydyttävään tilanteeseen.
tunteiden mukana kulkeminen ei sekään kovin hyvään johda aina.
Nyyh. Tunsitko piston sydämessäsi, olithan osasyyllinen siihen, että miehen suhteesta naiseen tuli "kulahtanut ja ongelmallinen"?
Suhde taisi kuule olla jo sitä. Tuskinpa muuten tuohon tilanteeseen olisimme joutuneet, vai miten luulet? Mies ensimmäiseksi teki selväksi minulle että heillä ongelmia, ero ollut harkinnassa ja ettei haluaisi nyt lisä sotkuja. Mietittyään kuitenkin yön yli tuli toiseen tulokseen. Ei missään vaiheessa haukkunut tai syyttänyt naista. Sanoi että hän itse oli se "syypää" ja että hänen pitäisi tehdä aloite asioiden parantamiseksi jos haluaa jatkaa tämän naisen kanssa. Teki myös selväksi että todella välittää naisestaan, huolimatta ahdistuksesta ja hiipuneista tunteista.
Hänestä todella näki että kärsi :(
Varmasti nainen voisi kiittää minua koska suhde on paremmassa kunnossa nyt kun mies siihen panostaa :)
(Ennen kuin kukaan kerkeää vetämään palkoja sieraimiin niin ethän ota niin kirjaimellisesti)
Katkeruus aiheeseen lisään vain sen että en ole katkera miehelle, minkä pitäisi tuota lukiessa kyllä huomata, vaan luokittelisin itseni kärjistettynä katkeraksi ämmäksi (tilanteelle/elämälle) silloin kun muistelen ja ikävöin :)
Ei voi muuta kuin hämmästellä. Olen nähnyt ehkä maailman ylimielisimmän lauseen ikinä. "Varmasti nainen voisi kiittää minua koska suhde on paremmassa kunnossa nyt kun mies siihen panostaa :)"
Millä muulla tavalla tuon voisi ymmärtää kuin sellaisena kuin se on kirjoitettu? Onko siinä rivien välissä jokin piilotettu sanoma, joka paljastuu, kun ei ota sitä niin kirjaimellisesti? Luulen, että et olisi kirjoittanut lausetta ollenkaan, jollet jossain määrin ajattelisi oikeasti noin.
Minusta on jotenkin outoa, että tuossa sinun tilanteessasi olisi voinut kokea olevansa tarpeellinen, hyvä ja paikallaan. Kuitenkin, heidän suhteensa on vain heidän vastuullaan, etkä sinä tiedä heidän arjestaan oikeasti yhtään mitään (paitsi ehkä toisen osapuolen osittaisen näkökulman, jonka oikeellisuutta et voi tarkistaa). Sinä et missään vaiheessa ollut osa heidän suhdettaan. Olet ollut vain toisen osapuolen tuttava. Jotenka, sinä et ole voinut vaikuttaa sen laatuun. Monestiko näet esim. naimisissa olevan naisen ystäviä vakuuttelemassa osuuttaan avioliiton laadun puolesta?
Jos ajattelet olleesi hyväksi heidän suhteelleen, aivan hyvin hekin voivat ajatella, että olit haitaksi heidän suhteelleen, mutta kun siitä päästiin yli, niin sitten on kaikki taas paremmin. Eikö?
Asenteessasi on muutenkin jotain vikaa. Kuvailet, miten hankalaksi tuo nainen teki teidän kahden elämän jne. Eijeijei. Et taida nähdä kokonaisuutta ollenkaan. Olet tilanteen ja tapahtumien lisäksi katkera tuolle naiselle, joka ei käsittääkseni ole tehnyt sinulle mitään. Et sinä hänen kanssaan ollut "suhteessa", eikä hän tehnyt valintoja, vaan hänen miehensä.
elämääsi uusi mies. Tämä mies käytti sinua vaan hyväkseen. Hän tulee vielä pettämään tätä ykköstään jonkun muunkin naisen kans..Pettää kerran pettää aina. Älä tuhlaa elämääsi johonkin, joka ei ole sen arvoinen..
itse,että mies ei rakasta sinua.Aika tekee teille tepposet..mitä enemmän kuluu aikaa,sen kauemmaksi mies menee.Turha sun on odotella miestä takaisin.Odotatko,että mies kyllästyisi naiseensa?? ja sitten palaisi sinun luoksesi??Ei hän kiikaroi jo uutta.Sinusta tuli vain päivänselvä tapaus,et ole jännittävä tai haasteellinen .Katso uusi mies itsellesi ja elä.
löytyi kuitenkin pari ihmistä. Jotka pystyvät asiallisesti muistelemaan ja keskustelemaan asiasta. Itse olen kovin kiitollinen tiggylle ja sama jamalle, että kirjoititte... samastuin ja sain lohtua. Mukavaa huomata, että maailmassa on ihmisiä, jotka eivät ole niin mustavalkoisia ja niin ehdottomia, vaan pystyvät katsomaan asioita moneltakin kantilta.
"Tylsä juttu" kirjoittaneelle en kommentoi muuta kuin että harmillista ettet osaa lukea. Ellei sitten luetun ymmärtämisessä ole ongelmia?
Kaikilla pettäminen ei ole sitä seksin ja jännityksen hakemista, ihmiset todella voivat olla väärässä suhteessa sekä myös ihastua toiseen henkilöön.
Itse tiedän monia henkilöitä jotka ovat saman kokeneita mutta valitettavasti en ole voinut keskustella heidän kanssa aiheesta asian leviämisen pelossa. Siksi tänne purkasin ikävää.
äksypäksyn kysymyksiin vastaan että ei ollut lapsia, noin viisi tai kuusi vuotta ovat yhdessä olleet.
Ongelmat olivat olemassa jo ennen minua, tiedän hänen puhuneen yställensä niistä ja sitten myös myöhemmin valintansa vaikeudesta.
Meidän juttumme ei kestänyt kuin puolisen vuotta. Jonkun mielestä saattaa kuullostaa lyhyeltä mutta meillä se oli jo liian pitkäkestoinen..
Oikein turhauttaa itseäni välillä kun mietin että miksi haikailen ajoittain hänen peräänsä kun en kuitenkaan pysty näkemään millainen pari olisimme.
Olisimme vain halunneet olla sellaisessa tilanteessa jossa olisimme voineet tutustua toisiimme ja rauhassa katsoa sopisimmeko yhteen.
On helpottavaa kyllä huomata että löytyi henkilöitä jotka ovat saman läpi käyneitä, tuntuu hyvältä huomata etten ole ainut joka ajattelee näin :)
Jos joku haluaa vaihtaa tarkemmin ajatuksia ja mietteitä asiasta niin minulle saa laittaa sähköpostia, nimimerkkini on suomi24:n sähköpostiosoite
"Olisimme vain halunneet olla sellaisessa tilanteessa jossa olisimme voineet tutustua toisiimme ja rauhassa katsoa sopisimmeko yhteen".
niin ikävää kuin se onkin, mutta joskus pelkkä ajoitus ratkaisee..
elämä on valintoja, ja erittäin ihailtavaa rohkeutta teiltä molemmilta, että olette niin sitkeästi pysyneet päätöksessänne!
sitä kun pääsisikin joskus toisen ihmisen pään sisälle näkemään mitä se ajattelee. ja kyllä hän sinua muistelee, lämmöllä, aivan varmasti. kertomasi perusteella, ei miehellä selväsitkään ollut kanssasi pelkästään "kurkistus aidan toiselle puolelle", vaan aito kiintymys ihmiseen jonka kanssa tuntee jotain samoin ja yhteistä.
Ja aivan oikeassa olet siinä asiassa, että vaikka ollaan suhteessa, on ihastuminen toiseen ihmiseen mahdollista. itse asiassa se on luonnollista. eihän me nyt kuolleita olla! mielestäni se olisi epänormaalimpaa jos ihmiset eläisivät elämänsä ihastuen vain yhteen henkilöön!
noh, tsemppiä vielä kerran. aika kuultaa muistot, sanotaan. olethan nyt ainakin yhtä vallan upeaa kokemusta rikkaampi!
tämän viestiketjun yhteyteen on pakko kertoa oma tarinani, koska tunsin jollain tavalla samaistumista kirjoituksiin, joten:
itse olen avoliitossa ja tapasin miehen chatissa ja kun kerroin hänelle tilanteeni hän sanoi ettei se haittaa että olen avoliitossa. "suhteemme" jatkui monta vuotta, jos sitä nyt suhteeksi voi sanoa, eli varsinaista rakastelua meillä ei ollut, muunlaista hyvänä pitämistä kylläkin mutta itse rakastelu puuttui kokonaan vaikka olimme yhtydessä vuosia. minä rakastuin tähän mieheen, mikä hullu olinkaan, hän vain sai minut rakastumaan itseensä. hän oli/on "sinkku", tosin sellainen sinkku joka pitää naisia joka sormelle eli pelimies, siksi minunkaan avoliittoni ei häntä haitannut, kunnes hän sai tarpeekseen, yks kaks yllättäin häntä rupesikin häiritsemään minun avoliittoni ja hän kun ei kaipaa SUHTEESSA ELÄVÄÄ NAISTA! nyt hän keksi sen, vuosien jälkeen kun sai minut rakastumaan ja kaipaamaan itseään. mikä hullu olinkaan. näin kauan aikaa ja vieläkin kaipaan häntä ja tulen kaipaamaan varmasti pitkään, mutta ehkäpä opin jotain tai sitten en, toivon vain että mikä ei tapa, voisi edes vahvistaa:) onnea kaikille elämäänsä etsiville ja muillekin hyvää joulun alusaikaa!
Kiitos
Saman on käynyt moni läpi. On helpottavaa lukea toisten aivan samanlaisista tuntemuksista. Kaikki kuvaamasi on niin tutun tuntuista.
Olen mies ja myös kaltaisesi pettäjä. Olimme/olemme molemmat varattuja, mutta valitsimme liittojemme jatkamisen. Seksiä ei suhteeseemme kuulunut, mutta niinkuin jo kirjoititkin, pikaiset tunteettomat seksisuhteet ovat itse asiassa paljon vähemmän vakavia kuin todelliset rakastumiset, vaikka niihin ei kuuluisi seksiä.
Moni pettäminen ei todellakaan aiheudu seksin ja säpinän hakemisesta vaan aidosta kiintymyksestä.
Rakastumisen kokeminen uudelleen on niin huumaava kokemus, että pakostakin tulee mieleen, miten mikään niin ihana ja hyvä voi olla väärin?
Erityisesti lauseesi "Olisimme vain halunneet olla sellaisessa tilanteessa jossa olisimme voineet tutustua toisiimme ja rauhassa katsoa sopisimmeko yhteen" kosketti todella syvälle. Sellaista mahdollisuutta ei maailma meillekään suonut. Salaiset tapaamiset olivat liian hankalia, kun kummankin puolisot olivat vihillä asiasta. Noin puoli vuotta sitten olemme lakanneet tapaamasta. Mitään ehdotonta päätöstä emme tehneet, pohdiskelimme vain yhdessä avioliittojemme tilaa, ja kumpikaan ei ollut valmis repimään vanhoja pitkiä liittoja rikki kaikkine moninaisine seurauksineen.
Olisiko pitänyt vain heittäytyä rohkeasti, en tiedä. Siihenkin päätökseen tarvitaan kaksi.
Lämpimät ajatukset jatkuvat varmaan loppuelämän, ja erityisesti aluksi pelkän rakastetun kuvankin katseleminen koski syvältä sydämestä. Hei kohtalotoverit, oletteko ajatelleet, että voi rakastaa aivan helposti kahta? Omaa pitkäaikaista puolisoa ja samanaikaisesti toista, eikä kumpikaan rakkaus ole toiselta pois.
Käytännön valinta on silti tehtävä, ja oma valintani on vanhan rakkauden elvytys, mutta sydämessäni kuulun kahdelle, saa nähdä, kuinka kauan.
Äksypäksylle: Juuri niin! Ei me kuolleita olla, ihmiset ihastuvat toisiin kaiken aikaa, vaikka ovatkin suhteessa. Se juuri on elämän todellisuutta, vaikka siitä halutaan tehdä kauhea rikkomus. Useimmiten vain ei siitä ihastumiseta anna seurata mitään sen kummempaa, kunhan jää mieleen. Mutta jos oma suhde on kulahtanut, voi käydä toisinkin, ja jos vielä ihastuksen kohde on juuri oikeanlainen ihminen, niin se voi olla menoa.
Uskon että useampaa voi rakastaa samaan aikaan, vaikken itse siihen kykenekään. Ympäri ämpäri maailmaa on miehiä, joilla on useampia vaimoja. Katselemieni dokumenttien mukaan joillakin se toimii ja toisilla ei.. Suurin ongelma tässä on se ettei kukaan haluaisi itse jakaa rakastaan. Helpompi on itse pitää monia kuin sallia se suhteen toiselle osapuolelle..
("jalkamiehistä" en tiedä, näissä kulttuureissa kun naisen asema on eri kuin meillä täällä suomessa. Naiset eivät käsittääkseni saa pitää useampia miehiä..)
Ei kukaan varmaan haluaisi jakaa rakastaan, mutta jos niin on kuitekin käynyt, joutuu elämässä tosipaikan eteen. Joko ero tai elämän moni-ilmeisyyden hyväksyminen. Ei kaikki ole mustaa tai valkoista, harmaan sävyjen kirjo on sanomattoman laaja.
En tarkoita moniavioisuutta kuvaamallasi tavalla, vaan sen hyväksymistä, että ihminen voi elää yhden kanssa pysyvässä suhteessa, ja silti kokea rakastumisen jonkin toisen kanssa muuttumatta jollakin tavoin syvästi halveksittavaksi rikkojaksi. Oletko nähnyt elokuvan "hiljaiset sillat"? Juuri sellaisia asioita elämässä tapahtuu, vaikka se vaikuttaa melodraamalta.
Olen sellaisen sallinut vaimolleni, myös hän on rakastanut/ehkä edelleen rakastaa myös toista.
Kuitenkin hän haluaa jatkaa elämää kanssani ja elämämme on hyvää.
Ei ihmistä voi omistaa. Voi vain jakaa matkakumppanuuden täällä.
Kiitos sinulle mies, kirjoituksesi teki todella hyvää, juuri näin, upeaa kun sanoit noin, nyt tuntuu kuin tuo helpottaisi omaa oloani, kiitos sinulle!