Miksi uusi suhde leimataan tuhoon tuomituksi edes vilkaisematta millaisia ihmiset ovat?
Minä tässä häpeän suuresti että erotessa sattuma toi tielle miehen johon tykästyin. (siis jälkeen eron, mutta vain viikkoja jälkeen)
Pitäisi laittaa kalenteriin musta viiva, kuvaamaan aikaa etten saisi seurustella, koska suhde kuitenkin kuolee ja kuihtuu ja ...
Minkä hemmetin vuoksi ihmisille jotka ovat rämpineet läpi helvetin uuteen elämään, ei suotaisi sitä onnea jota normaali seurustelusuhde voisi olla? Vuosia epänormaalissa kylmyydessä kohmettuneena pitäisi aina vain odottaa?! Jotain hemmetin päivämäärää jotta olisi kypsä suhteeseen?
Emmehän me ihmiset koskaan ole valmiita, vain se on tärkeää että halu kasvaa säilyy läpi elämän. Halu kokea läheisyyttä, kantaa vastuuta, rakastaa ja tulla rakastetuksi, ilman että päivämäärillä leimataan ihminen joko onnistujaksi tai epäonnistujaksi.
Minusta suhteelle on varsin hyvä alku siinä kohtaa kun on rikkonaisimmillaan. Silloin jos tulee hyväksytyksi sellaisena kuin on, on suuri mahdollisuus että kun vaikeudet viimein on voitettu suhde kestää.
Ja jos suhde ei kestä?
Mitä ihmeen väliä, suhteita alkaa ja loppuu tuon tuosta syystä ja kolmannesta, miksi eronneen pitäisi pystyä ylläpitämään seuraavaa suhdetta hautaan saakka?
Minä tässä häpeän suuresti että erotessa sattuma toi tielle miehen johon tykästyin. (siis jälkeen eron, mutta vain viikkoja jälkeen)
Pitäisi laittaa kalenteriin musta viiva, kuvaamaan aikaa etten saisi seurustella, koska suhde kuitenkin kuolee ja kuihtuu ja ...
Minkä hemmetin vuoksi ihmisille jotka ovat rämpineet läpi helvetin uuteen elämään, ei suotaisi sitä onnea jota normaali seurustelusuhde voisi olla? Vuosia epänormaalissa kylmyydessä kohmettuneena pitäisi aina vain odottaa?! Jotain hemmetin päivämäärää jotta olisi kypsä suhteeseen?
Emmehän me ihmiset koskaan ole valmiita, vain se on tärkeää että halu kasvaa säilyy läpi elämän. Halu kokea läheisyyttä, kantaa vastuuta, rakastaa ja tulla rakastetuksi, ilman että päivämäärillä leimataan ihminen joko onnistujaksi tai epäonnistujaksi.
Minusta suhteelle on varsin hyvä alku siinä kohtaa kun on rikkonaisimmillaan. Silloin jos tulee hyväksytyksi sellaisena kuin on, on suuri mahdollisuus että kun vaikeudet viimein on voitettu suhde kestää.
Ja jos suhde ei kestä?
Mitä ihmeen väliä, suhteita alkaa ja loppuu tuon tuosta syystä ja kolmannesta, miksi eronneen pitäisi pystyä ylläpitämään seuraavaa suhdetta hautaan saakka?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Suhteile vaikka ristiin rastiin, jos mieli tekee.
aivan niin, risteile, vaihda ja ihan mitä lystää. Jokainen itse määrää elämänsä laadun. Itse en haluaisi kenellekkään laastariksi mikä tänä päivänä on ihan arkipäivää, siksi myös välttelisin viimiseen asti juuri eronneeseen rakastumista. Olet varmasti aika nuori? kun ikää päälle 35 uskon että jokainen pystyy hallitsemaan tunteitaan ja on jo sen ikäinen että osaa jo ajatella asioita myös järjellä. Joku selkeästi sinua asiassa jo painaa kun tänne kirjoitit, alatko jo huomata merkkejä että seuralainen onkin vain sinulle laastari? Jokainen suhde pitää käydä läpi jotta pystyy aloittamaan puhtaalta pöydältä. Menneillä kun vaan on taipumusta muuten astua esiin mörköinä ja sen vuoksi on ikuisessa kierteessä..uusi suhde, uusi suhde jne..jotkut eivät opi ikinä, se heidän oma häpee, ei kenenkään muu.
Kirjoitin tähän siksi että meni viikkoja etten ymmärtänyt mikä mättää, ennen kuin löysin tuon; että kannan "häpeää" siksi että ulkopuolinen maailma tunkee satamäärin selittäjiä mikä aika 6kk-3-vuoteen pitäisi elää ja märehtiä mennyttä.
Olen eroaja, joten osan ero-työstä olen tehnyt vuosina joina päätöstä mielessä pyöritin. Se että mies vierelläni on tietoinen asemastaan (en ole rakastunut, tuntuu vain hyvältä tuntea läheisyyttä kaiken jälkeen/keskellä)
En puhunut vaihtamisesta, puhuin siitä miten helposti eronnut leimataan kiertolaiseksi, miten paljon enemmän eronneen uuteen suhteeseen ladataan odotuksia, kuin suhteeseen keskimäärin.
En ole rakastunut, laastari tuo mies varmasti osaltaan on, pyrin pitämään tilanteen avoimena itselleni ja toiselle, ilman odotuksia.
Miksi en voisi kasvaa näin, toisen hyväksyvän katseen alla eheytyen. Miksi olla yksin vain siksi että "yleinen mielipide" niin velvoittaa.
Se että kannoin häpeää viikkoja ymmärtämättä miksi oloni oli kammottavan sekava, kuvaa sitä kuinka "kiellettyä" on aloittaa suhde eron jälkeen.
En usko olevani ainut joka on paineiden keskellä hukassa itseltään. Tuo on se miksi halusin nostaa asian esiin.
Tästä muutama keskustelu alaspäinkin joku painotti ettei uutta suhdetta kannata alkaa ennen kuin?
Minusta uuden suhteen voi alkaa kun entisestä on irrottautunut, tuo aika? On jokaiselle henkilökohtainen. Minä teen töitä eron kanssa varmasti yleisön vihjaamat kolme vuotta, mutten tuomitse itseäni tuoksi ajaksi yksinäisyyteen.
Häpeän tunne tulee sisältäsi. Olet ilmeisesti itse aiemmin ollut leimaamassa heti eron jälkeen uuteen sänkyyn hypänneitä "helpoiksi" ja nopeaa uutta suhdetta "laastariksi". Nyt kun teet itse samoin sinua hävettää.
Totta kai olet helppo nainen ja käyttäydyt suoraan eronneen naisen stereotyypin mukaisesti. Vaihtelua ja jännitystä pitää saada ihmissuhteisiin. Siksi otetaan ero ja nopeasti uutta miestä päälle.
Onko siinä jotain hävettävää? Eiköhän se riipu jokaisen omasta arvomaailmasta. Suurin osa eronneistahan noin tekee, eikä se nyt näytä olevan mikään suurempi sosiaalinen ongelma...
Minusta tuo on typerääkin typerämpää. Jos toinen on rakastunut ja onnellinen jonkun kanssa, niin mitä se ulkopuolisia haittaa. Niin, aina elämä ei mene niinkuin haluaa ja suhteet voi päättyä. Siksihän niitä eronneita maan päällä onkin. Mutta minusta kuullostaa hirveältä, että ihminen ei saisi rakastaa sen jälkeen. Minua ei henk.koht haittaa milloin eronnut ryhtyy seuraavaan suhteeseen, jos kerran on parantunut tuskistaan. Niin jos ei täysin olisikaan, jos vaikka on petetty ja pelkää luottaa ihmisiin, niin onko se maailman kamalin asia, jos siinä on vieressä "laastari" joka auttaa luottamaan jälleen ihmisiin , eihän laastarit ole aina hetkellisiä, voivat muuttaa muotoaan suhteessaan. Kuinka moni meistä on auttanut kumppaniaan (ollut laastarina), oli eronnut tai ei? Ja mitä tuohon aika-asiaan tulee, ihmisiä on niin erilaisia. Jotkut märehtivät ja miettivät ENNEN eroa ja eroavat sitten kun tietävät, että tämä on nyt paras vaihtoehto.
Jotkut oppii, jotkut ei. Ja jotkut siinä erossaan. Itse tiedän henk.koht. monta onnellista parisuhdetta, jossa toinen on eronnut. Ja luojan kiitos he eivät menneet ajattelemaan, että pitäisi olla yksin loppuelämä.
Alkuperäinen, älä mieti liikaa muiden mielipiteitä, he eivät kuitenkaan sitä elämääsi elä.
Helppohan olen, liki nelikymppinen nainen ja toista suhdetta eläissäni kokeilen. Erittäin helppo nainen... stereotypiontihan kattaa kaiken?!
Vaihtelua ja jännitystä elämässäni oli viimeisten vuosien aikana riittämiin, kuolemanpelosta hulluksi tulon pelkoon...
Mielenkiintoista on myös se että läheiset taputtavat selkään ja onnittelevat uuden löytymisen johdosta... samaan aikaan näen väistävistä katseista sen miten helpottuneita nämä ovat siitä että "löysin" kuuntelijan, jolloin heillä on lupa ohittaa huoleni nopeasti ja palata omien murheidensa märehtimiseen.
En välitä muiden mielipiteistä, ohitin kohdan jo vuosia sitten, mutta itseäni huvittaa kuinka sokea itselleen ja tunteilleen voi olla, vaikka pyrkii suoruuteen.
Aina jossain joku sanoo sanat jotka avaavat katsomaan ongelmaa joka säteilee ympärille, mutta jota voi olla vaikea myöntään edes itselleen.
Minulle häpeän tunne oli outoa, koska olen sinut itseni, eroni ja elämäni kanssa, en välitä ulkopuolisten mielipiteistä (tai luulin noin) Kyllä ulkomaailman odotukset aina jotain kautta heijastuvat itseen, hyväksyi tuota tai ei.
Tottakai häpeän tunne tulee sisältäni, eihän minua kukaan julkisesti soimaa, ex-miestäni lukuunottamatta.
Tuntuu mielenkiintoiselta tulla kohdelluksi kuin pahin pedofiili tai kuolemaan tuomittu ja ainut rikokseni on etten halunnut tuon miehen vierellä enää elää. Miehen mielestä minut saa tappaa jos petän?! Joka kuvaa hyvin asemaani liitossa.
Olin omistettava esine, jolla ei ollut lupa tehdä virheitä, ei pieniä eikä isoja. Ehkä tuosta syystä en alkanut suhteita, ennen kuin nimeni eropaperiin kirjoitin.
Ja nyt? Mieheni oli alkuun sitä mieltä että minut soisi tappaa, mutta ilmeisesti ei keksinyt miten tuon tekisi, ampumalla kärsimykseni olisi ollut liian nopeasti ohi?! Ehkä hän pääsee yli erosta?! Ehkä hän on niitä jotka eivät pääse yli erosta, kuka tietää.
Tuon kaiken jälkeen löydän itseni häpeämästä sitä että nautin läheisyydestä, turvallisuuden tunteesta, huomiosta...
Tällä palstalla on hupaisa pohtia aikuisen vakavasti isoja asioita, kun vastaansa saa tuttuakin tutumpaa tuomionlukua.
Eivät kaikki erot ole pikaistuksissa tempaistuja, minulta vei liki kymmenen vuotta päätyä tähän ratkaisuun. Viisi viimeistä vuotta elin täysin jakautuneena, olin nainen jonka mieheni hyväksyi ja kaiken keskellä, piilossa jossain olin ihminen joksi synnyin, vailla hyväksyntää, tilaa, lupaa elää.
ja vastaeronneena ajattelen niin, että sopivan miehen kohdatessani en epäröi. En mieti kuinka monta kuukautta taikka vuotta erostani on. Enkä nelikymppisenä itsenäisenä naisena kysele keneltäkään lupaa uuteen ihmissuhteeseeni - korkeintaan lähes aikuisen tyttären hyväksyntä on jollakin lailla huomioon otettava asia.
Ja mistä se yleinen karenssiaika sitten lasketaan; siitä kun eroprosessi omien korvien välissä käynnistyi, siitä kun eropäätös mielessä syntyi, siitä kun erohakemus jätettiin oikeuden kansliaan, siitä kun muutti erilleen...vai mistä? Miten tämmöinen asia olisi kenenkään ulkopuolisen määriteltävissä. Olen sitä mieltä, että jokainen on oman elämänsä paras asiantuntija.
Täällä ollaan laastareita toisillemme, kun varattuina homma lähti liikkeelle (keskustelusta, ei mistään muusta), oltiin tunnettu jo pari vuotta toisemme. Molemminpuolisen kiinnostuksen tunnustamisen jälkeen erosin samantien omasta huonosta suhteestani, jossa eroa oli puuhattu jo pidempään, ja hän omastaan. Oli jo vuosikausia tehnyt aamusta iltaan töitä, ettei tarvitsisi kotona olla, siihen asti oli ajatellut että lasten vuoksi "lusii" liitossaan vielä vuosia.
tämä nyt tuomitaan miehen osalta joksikin ikävillitykseksi, ja minut hänen viettelijäkseen, vaikka olin hänen tunteistaan täysin tietämätön (olin toki hänet noteerannut mutten ollut kuvitellut mitään enkä takuulla häntä yrittänyt millään tavoin!), kunnes hän tuli ne minulle tunnustamaan. Puhukoot muut lämpimikseen, me olemme onnellisia. Oma exäni on päässyt jo erostamme yli ja on vilpittömästi puolestani onnellinen. Miehen exä on katkera ja vihaa minua (olinhan hänenkin ystävänsä ennen tätä...).
Lapset ovat tyytyväisiä, olenhan heille jo ennaltaan tuttu, ja tulevat meille mielellään. Vähän kurjaa, että jo 5-vuotias ymmärtää ja osaa todeta, että isi lähti kotoa siksi kun äiti on aina vihainen ja huutaa, tai ettei hän halua lähteä meiltä kotiinsa. Äiti kuvittelee että tämä on vain ohimenevää villitystä, ja on vastustanut avioeroakin.
Elämä on. jospa tämä tästä rupeaisi hissukseen tasaantumaan. Olen ollut ne pari kuukautta, mitä tämä on nyt kestänyt, joka ikinen päivä onnellinen. Ja niinhän tuo ennen niin väsynyt ja hiljainen mieskin nauraa paljon ja on vapautunut.