Kertokaahan kokemuksianne, kauanko teillä on mennyt erosta toipumiseen? Jätettiinkö teidät vai olitteko itse jättäjiä? Mistä tunsitte syyllisyyttä?
Menneisyydessä, silloin kuin olin hyvin hyvin herkkä ja uskoin romanttiseen rakkauteen ja pilvilinnoihin... minä jätin reilun vuoden yhdessäolon jälkeen seurustelukumppanini. Poika oli eka poikaystäväni, en siis tiennyt juuri mitään pojista ja seurustelusta. Ikää mulla oli jo kuitenkin 18.
Olin hyvin epävarma ja itsetuntoni oli huonohko, ja luonteeseeni kuuluu ailahtelevaisuus. Nyt jälkeen päin tilanteen näkee selvemmin: Olimme erilaisia luonteeltamme ja arvoiltamme. Kuvittelimme toisistamme muuta kuin olimme. Meitä yhdisti taiteilijasieluisuus. Siksi erokin otti varmaan niin koville.
Mun oli vaikea myöntää, ettei juttu toiminut. Sekä itselleni ensin, ja sitten kun eroajatukset alkoi pyöriä päässä, niin vaikea oli löytää sanat pojalle. Eikä niitä selviä, ymmärrettäviä sanoja oikein tahtonut löytyäkään. Erosimme kaksi kertaa mun aloitteesta (poika halusi yrittää ja en ollut tarpeeksi vahva sanomaan ei) ennen kuin kolmas kerta toden sanoi. Ne ajat olivat mulle itkuisia, olin hyvin pettynyt itseeni. "Eikö mitään muuta keinoa tosiaan ole kuin ero? Miksei mulla ole mitään taikatemppua muuttamaan kaiken hyväksi?", näin mm. ajattelin.
Syyllistin itseäni siitä sahauksesta, ensin erottiin ja sitten palattiin yhteen. Yritimme olla ystäviä. Meidän olisi heti pitänyt tiukasti pistää poikki. En ollut vahva, näin vain sokeasti tilanteen hyvin läheltä, enkä oikein jaksanut katsoa maailmaa mahdollisuuksien paikkana. Poika halusi olla ystävä. Kun erosimme lopullisesti, olin jo aika väsynyt kaikkeen. Emme juurikaan pitäneet yhteyttä, kunnes mulle tuli tarve selvittää välit. Se oli ihan hyvä juttu, molempien oli helpompi jatkaa omaa elämäänsä. Sen jälkeen pidettiin ystävinä noin vuoden verran yhteyttä silloin tällöin, mitä kuuluu yms.
Menneisyydessä, silloin kuin olin hyvin hyvin herkkä ja uskoin romanttiseen rakkauteen ja pilvilinnoihin... minä jätin reilun vuoden yhdessäolon jälkeen seurustelukumppanini. Poika oli eka poikaystäväni, en siis tiennyt juuri mitään pojista ja seurustelusta. Ikää mulla oli jo kuitenkin 18.
Olin hyvin epävarma ja itsetuntoni oli huonohko, ja luonteeseeni kuuluu ailahtelevaisuus. Nyt jälkeen päin tilanteen näkee selvemmin: Olimme erilaisia luonteeltamme ja arvoiltamme. Kuvittelimme toisistamme muuta kuin olimme. Meitä yhdisti taiteilijasieluisuus. Siksi erokin otti varmaan niin koville.
Mun oli vaikea myöntää, ettei juttu toiminut. Sekä itselleni ensin, ja sitten kun eroajatukset alkoi pyöriä päässä, niin vaikea oli löytää sanat pojalle. Eikä niitä selviä, ymmärrettäviä sanoja oikein tahtonut löytyäkään. Erosimme kaksi kertaa mun aloitteesta (poika halusi yrittää ja en ollut tarpeeksi vahva sanomaan ei) ennen kuin kolmas kerta toden sanoi. Ne ajat olivat mulle itkuisia, olin hyvin pettynyt itseeni. "Eikö mitään muuta keinoa tosiaan ole kuin ero? Miksei mulla ole mitään taikatemppua muuttamaan kaiken hyväksi?", näin mm. ajattelin.
Syyllistin itseäni siitä sahauksesta, ensin erottiin ja sitten palattiin yhteen. Yritimme olla ystäviä. Meidän olisi heti pitänyt tiukasti pistää poikki. En ollut vahva, näin vain sokeasti tilanteen hyvin läheltä, enkä oikein jaksanut katsoa maailmaa mahdollisuuksien paikkana. Poika halusi olla ystävä. Kun erosimme lopullisesti, olin jo aika väsynyt kaikkeen. Emme juurikaan pitäneet yhteyttä, kunnes mulle tuli tarve selvittää välit. Se oli ihan hyvä juttu, molempien oli helpompi jatkaa omaa elämäänsä. Sen jälkeen pidettiin ystävinä noin vuoden verran yhteyttä silloin tällöin, mitä kuuluu yms.
Vastaukset 2
Vanhimmat
olen ollut sekä jättäjä että jätetty.
kun erosin ekasta poikaystävästä, minun aloite, ei erosta selviämiseen mennyt kovinkaan kauaa. Muutamia kk. Erosimme ystävinä, mutta eipä vaan yhteyttä pidetä kuin ehkä pari kertaa vuodessa kysellään mitä toiselle kuuluu.
Toinen eroni, oli miehen aloitteesta. Olin todella rakastunut häneen, hän vain ei olut minuun vaan halusi mun pysyvän ystävänä. Erosta on kulunut yli 2 vuotta. Nyt alan vasta pääseen kunnolla yli siitä.
En kanna syylisyyttä. tein mitä tein ja kannoin oman vastuuni teoistani. Harmi vain kun mies ketä rakastin, ei rakastanut minua eikä halunnut kanssani jakaa yhteistä tulevaisuutta. =(
Mutta elämä jatkuu. Ja tapaat uusia ihmisiä. Kenties "se oikea" on jossain sinua odottamassa...
Se kestää ihan todellakin niin kauan kuinka kauan jaksat miettiä niitä yhdessä tapahtuneita, menneitä asioita.. Sinähän sen päätät tai sit niin kauan kun löydät uuden kumppanin..
T: Jätetty ja petetty---> nykyään maailman onnellisin ihminen..