No moro, kirjoitin tänne jotain viikko sitten ja sillä hetkellä sain voimia teidän kirjoituksista, mutta nyt viikko pari myöhemmin olen tosi rikki koko mies. Avovaimoni haluaa edelleen lähteä pois, mutta minulla on niin vaikeaa kun rakastan häntä edelleen ja taidan olla yrittänyt jo kaikki keinot pitää hänet kotona. Minusta on kuulemma tullut vuosien saatossa mies joka on mustasukkainen ja valittaa kaikesta ja on tappanut hänen rakkauden minua kohtaan mutta kun talossa on lauma teini-ikäisiä lapsia niin sanottavaakin on aika monesti, ja isällä kai on enemmän huoli tytöistä kuin aidillä( onko näin ). En tiedä mihin tämä homma johtaa sillä ajatukseni on välillä aika synkkiä. En kiellä ettenkö ole tytöille välillä liiankin tiukka, mutta olen saanut sen verran vanhan aikaisen kasvatuksen että täytyy lapsillekin jonkinlaiset pelisäännöt olla ja kotiintulo ajat oltava tosin asuu meillä välillä läskipää jos toinenkin. Taisin eksyä aiheesta mutta täytyy saada jotenkin sanoa sanottavansa, tai en tiedä pää on kuin puurokattila. Älkää välittäkö kirjoitusvirheistä.
Käy kipeää
Pasi40
7651
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Mitäs jos antaisit mennä? Ei mene kauan kun on tulossa takaisin! Mieti jo valmiiksi mitä sitten vastaat. Tiedän että on pahasti sanottu, mutta ei se "ikuinen yrittäminenkään" aina tuota tulosta.
Ei minun mielestä/kokemuksesta isä ole tytöistä enemmän huolissan kun äiti, enenmmänkin uskon sen olevan välittämisestä kiinni. Tietenkin saattaa isät paremmin tietää mitä poikien mielessä liikkuu...
Mihin avovaimosi siis lähtisi?
Olen minäkin mielikuvituksissani usein muuttamassa muualle, mutta kun asiaa tarkemmin mietin, mikä olisikaan minulle sopivampi paikka kuin ikioma perhehelvetti, koti...
Nii-in, useinhan sitä lähdetään, mutta yhtä usein palataan häntä koipien välissä takaisin.
Asia on tietysti ihan eri, jos hänellä on jo uusi syli katsottuna. Se pienentää takaisin tulon mahdollisuutta huomattavasti, mutta ei poista. Keskity nyt itseesi ja lapsiisi, vaikka se onkin helpommin sanottu kuin tehty. Mutta muista että tämä on sitä saakelin elämää, kuka muka väitti että se on helppoa?
sinun "vainoharhaisen mustasukkaisuuden" takana onkin toinen mies, jonka kanssa on niin ihanaa jutella arjen harmaudesta ja peten mustasukkaisuudesta? Tuntuuhan toinen mustasukkaiselta jos sattuu vähän kyselemään arkoja asioita - vaikka tietämättään.
pitäisikin olla vastakkaista sukupuolta oleva ystävä, jolle voisi jutella arjen harmaudesta j a elämän mutkikkuudesta.
Jos puhun miehelleni ko. asioista, hän kokee ne syytöksiksi ja luulee, että hänen pitäisi muuttua. Siitä seuraa riitaa. En voi myöskään vatvoa mieheni ongelmista johtuvia omia ahdistuksiani mieheni kanssa, koska se lisää molempien ahdistusta.
Siksi on erittäin hyvä, että pystyy puhumaan jollekin sellaista, jota kumppanille ei pysty tai siitä tulee vain paha mieli molemmille.
että vaimollasi on joku 40 kriisi.En tiedä minkä ikäinen hän on mutta itse olen 4 lapsen äiti ja täytän kohta 40.Olen pari vuotta käynyt kamppailua eroamisen suhteen.Minulla on hyvä mies jota rakastan mutta hormoonit tai joku muu tekee sen et haluais jotain muuta ja miettii et ero olis eehkä se juttu.Nyt alan ymmärtämään ettei se ole mieheni syy että vanhenen ja olen elänyt pitkälti lapsille.Ei hän ole esteenä kaikelle uudelle mitä voisi tehdä,päin vastoin,hänhän voi kannustaa.Me ihmiset etsimme aina toisesta sitä vikaa vaikka se olisi niin lähellä ku peiliin kattois.Ehkäpä teillä on sama tilanne siellä hormoonihirviön kanssa.Jospa joku yhteinen matka sais uutta potkua teille.Älkää vielä luovuttako.
ei ole este kaikelle uudelle mitä voisi tehdä jos hänen luonteensa on kärsivällinen.
Itse olen tajunnut, että on vain tehtävä se, minkä kokee itselleen parhaaksi ja mistä pitää, vaikkei puoliso tai lapset siitä erityisesti nauttisikaan. Aivan varmaa on, ettei kukaan perheessä nauti mistään jos puoliso/äiti on kokoajan kiukkuinen, surullinen ja masentunut.
Toiselle pitäisi antaa rauha keskittyä välillä pelkkään itseensä eikä liiemmin edes tuputtaa seuraansa. Olen huomannut, että jo päivän, kahden matka johonkin yksin tai ystävien kanssa tekee terää. Yleensä sitä ei osaa arvostaa sellaista mikä alkaa tuntua pakolta. On koettava ikävää!