Aiti petti isaa vuosia. Viime kevaana vain muutamia paivia ennen yo-juhliani asia selvisi isalle. Isa ei pystynyt olla kertomatta minulle. Olin suunniltani jarkytyksesta sita isalle (tai kenellekaan muullekaan) nayttamatta. Kohta aiti saikin tietaa tietavani ja rajahtikin lopullisesti. Aiti haukkui isan minun ja veljeni naaman edessa lattian tasoon ja alkoi kayttaytymaan uhkaavasti. Tata jatkui paivia aina toistensa jalkeen, valiin oli joskus pakko menna vaikkei halunnutkaan. Yritin samalla lukea paasykokeisiin ja valmistautua saamaan valtavalla tyolla hankitun yo-lakin. Lopulta isani jatti tulematta yo-juhliini, ei jaksanut esittaa enaa onnellista perhe-elamaa kaikille sukulaisille. Ymmarsin kun isa kertoi ettei olisi tulossa juhliin, mutta samalla se raastoi niin syvalta, koska tata olin odottanut valtavasti. Anteeksi olen antanut, mutten unohtanut.
Eropaperit isa laittoi heti vireille. Pari kuukautta meni huudon ja haukkumisen keskella, kunnes aiti rajahti taas kerran. Haukkui minut ihan samanlailla kuin isani, koska olin ollut isan kanssa paljon tekemisissa koska tiesin isan olevan kovilla. Olin kuulemma valinnut puoleni ja silla siisti, enaa ei ollut vaihtamista. Sain muuttokaskyn, jarkyttavat haukut seka sanat 'haluan sinut pois elamastani, en halua olla missaan tekemisissa kanssasi', nama kaikki aidilta. Isa pisti aidille vastaan koska ei halunnut minun karsivan heidan avioerotilanteestaan. Isa yritti puhua minulle etta aiti olisi vain suutuksissaan niin sanonut, mutta en halunnut enaa jaada katselemaan tai kuuntelemaan sita helvettia. Yksi lahtokasky riitti ja muutin poikaystavani luokse.
Nyt ero on lopullinen ja siella on kodinjako menossa. Aidistani en ole kuullut tasan neljaan kuukauteen, isaani olen ollut yhteydessa viikoittain. Omassa parisuhteessani menee nyt huonosti, todella huonosti, johtuen minusta itsestani. En ole saanut rakkaaltani tarvitsemaani tukea, juttukaveria. En ole saanut sita kavereista, enka ystavistanikaan. Olen yksin asioiden kanssa ja alan olemaan loppu. En tieda miten saisin parannettua oloani. Isaa naen edelleen viikoittain, mutta kun kysyn aidista jotain, saan vastaukseksi joka kerta aidin haukkuneen minua taas isalleni. Vielako se jaksaa? Ja kuinka kauan. Se on kuulemma verisesti loukkaantunut 'valitsemastani puolesta (?)', mutta ei ole viela kertaakaan sanonut olleensa vaarassa missaan asiassa. Syyttaa lapsia ja isaa pettamisestaan, etta kun perhe on ollut niin kamala niin oli pakko pettaa. En voi ymmartaa, mehan oltiin varmaan tasapainoisin ja yhdessa tekevin perhe ikina. Nyt kaikki on sysatty varsinkin isani ja minun niskoille kun 'ollaan oltu niin hanen elamansa tiella'. En voi hyvaksya, enka antaa anteeksi niita kaikkia sanoja mita aiti on nyt puolen vuoden sisalla sylkenyt suustaan.
Isa on loppu, niin sen avioliittokin. Mina olen loppu, ja kohta on omakin avoliittoni, jos en saa kohta jostain tukea. Mutta mista? Tuntuu etta en saisi olla pahoillani tai surra tapahtunutta, kaikki kayttaytyvat kuin mitaan ei olisi. Minulle tama on helvetin iso asia. Joulukin tulee, mutta viisihenkinen ex-perhe asuu nyt viidessa eri osoitteessa. Se raastaa pahimmasta paikasta, sydammestani..
Eropaperit isa laittoi heti vireille. Pari kuukautta meni huudon ja haukkumisen keskella, kunnes aiti rajahti taas kerran. Haukkui minut ihan samanlailla kuin isani, koska olin ollut isan kanssa paljon tekemisissa koska tiesin isan olevan kovilla. Olin kuulemma valinnut puoleni ja silla siisti, enaa ei ollut vaihtamista. Sain muuttokaskyn, jarkyttavat haukut seka sanat 'haluan sinut pois elamastani, en halua olla missaan tekemisissa kanssasi', nama kaikki aidilta. Isa pisti aidille vastaan koska ei halunnut minun karsivan heidan avioerotilanteestaan. Isa yritti puhua minulle etta aiti olisi vain suutuksissaan niin sanonut, mutta en halunnut enaa jaada katselemaan tai kuuntelemaan sita helvettia. Yksi lahtokasky riitti ja muutin poikaystavani luokse.
Nyt ero on lopullinen ja siella on kodinjako menossa. Aidistani en ole kuullut tasan neljaan kuukauteen, isaani olen ollut yhteydessa viikoittain. Omassa parisuhteessani menee nyt huonosti, todella huonosti, johtuen minusta itsestani. En ole saanut rakkaaltani tarvitsemaani tukea, juttukaveria. En ole saanut sita kavereista, enka ystavistanikaan. Olen yksin asioiden kanssa ja alan olemaan loppu. En tieda miten saisin parannettua oloani. Isaa naen edelleen viikoittain, mutta kun kysyn aidista jotain, saan vastaukseksi joka kerta aidin haukkuneen minua taas isalleni. Vielako se jaksaa? Ja kuinka kauan. Se on kuulemma verisesti loukkaantunut 'valitsemastani puolesta (?)', mutta ei ole viela kertaakaan sanonut olleensa vaarassa missaan asiassa. Syyttaa lapsia ja isaa pettamisestaan, etta kun perhe on ollut niin kamala niin oli pakko pettaa. En voi ymmartaa, mehan oltiin varmaan tasapainoisin ja yhdessa tekevin perhe ikina. Nyt kaikki on sysatty varsinkin isani ja minun niskoille kun 'ollaan oltu niin hanen elamansa tiella'. En voi hyvaksya, enka antaa anteeksi niita kaikkia sanoja mita aiti on nyt puolen vuoden sisalla sylkenyt suustaan.
Isa on loppu, niin sen avioliittokin. Mina olen loppu, ja kohta on omakin avoliittoni, jos en saa kohta jostain tukea. Mutta mista? Tuntuu etta en saisi olla pahoillani tai surra tapahtunutta, kaikki kayttaytyvat kuin mitaan ei olisi. Minulle tama on helvetin iso asia. Joulukin tulee, mutta viisihenkinen ex-perhe asuu nyt viidessa eri osoitteessa. Se raastaa pahimmasta paikasta, sydammestani..
Vastaukset 6
Vanhimmat
Otan osaa. Olen itsekin avioerolapsi.
Sitten kun tilanne hieman "rauhoittuu", voisit ehkä kirjoittaa ihan kirjeen sille äidillesi ja sanoa, että rakastat teitä vanhempia tasapuolisesti, etkä todellakaan halunnut valita mitään "puolta".
Eivät avioerolapset halua valita mitään "puolia". He vain joutuvat olosuhteiden pakosta valitsemaan jomman kumman siinä tilanteessa. Kun ei sitä kahtiakaan voi mennä.
Suosittelen tosiaan tuota kirjetta, koska äitisi vaikuttaa impulsiiviselta tapaukselta, joka aika herkästi varmaan "lyö luurin korvaan", jos jotain yrittää selittää.
Niinjoo, älä vain syyttle ITSEÄSI tapahtuneesta. (Itsekin sorruin siihen joskus...)
Aikuiset ihmiset (= vanhempasi) ovat itse syypäitä tapahtuneeseen, et sinä.
Hyvä ystävä! Tiedän tunteitasi ja fiiliksiäsi. Olen parikymmentä vuotta sitten ollut hieman samanlaisessa tilanteessa juuri yo-kiroitusten aikohin.... Tukea olisin tarvinnut, mutta eihän silloin missään sellaista ollut tarjolla, enkä osannut sitä hakeakaan.
Eli nyt soitat kipinkapin terveyskeskukseen tai mielenterveystoimistoon ja varaat itsellesi ajan psykologilta. Siitä se lähtee...
Kiitos ensimmaiselle ylipaataan vastauksesta, mutta myos vinkista. Olen tassa miettinyt asiaa ja sain jotenkin eilen sita purettua rakkaani kanssa. Olen kova ihminen katkeroitumaan tallaisten juttujen jalkeen, ja pelkaankin etta sitten kun (jos) aitini yrittaa aloittaa taas yhteydenpidon, niin mina en sita enaa halua katkeroiduttuani hanelle ja hanen sanoilleen niin pahasti. Mutta kai taman tilanteen on nyt vain annettava rauhoittua, toistaseksi aitille ei ainakaan ole soittamista viime viikon yrityksen perusteella. En vain ymmarra miten se viela jaksaa jauhaa paskaa minusta isalle ja valehtelee kaikkea, joita isa tulee sitten minulta kysymaan etta onko totta. Viela yksikaan asia ei ole ollut totta, ja isa onkin sanonut tajuavansa etta aiti yrittaa vain mustamaalata minua hanelle. Ehka aiti toivoo isankin laittavan minuun valit poikki. Pelkaan etta se kohta onnistuu siina, aiti on niin kiero etta saattaa siina viela onnistuakin. En tieda miten estaisin sen, silla isani on minulle kaikki kaikessa.
Minua koskee syvästi kirjoitukesi sillä tiedän
että omat lapseni kokivat aivan samaa ja kokevat
varmaan vieläkin. Meillä oli vain toisinpäin, isä
petti ja valitsi toisen perheen meidän tilalle.
Minä kärsin omia kärsimyksiä ja samalla kärsin kun näin ja aistin kuinka lapsiini koski ...
onko mahdollista että asuisit isäsi kanssa jos vaikka yhdessä jaksaisitte paremmin ... ja tuntuu varmaan pahalta mutta ei sinun heti tarvitse äidillesi anteeksi antaa ... anna ajan kulua ja se on äitisi jonka pitää rakentaa silta takaisin välillenne EI SINUN sillä sinä et ole tehnyt mitään väärin et kenellekkään !!!!
Muista se ... ota etappeja elämässäsi ja kun olet yhden saavuttanut niin siirry seuraavaan.
Keskustele avoimesti isäsi kanssa ! Onko sinun mahdollista mennä vaikka jonnekkin pinelle matkalle sillä meillä on siitä kokemusta ja ainakin silloin vieraassa paikassa edes hetken on muuta ajateltavaa ja vaikka se olisi pienikin hetki mutta se tekee hyvää ja tuntuu että taas jaksat hetken eteenpäin. Omat lapseni eivät halunneet mennä ammatti-ihmisen luo mutta ihan oikeasti suosittelen sitä sillä heillä on viisautta ja koulutusta auttaa sinua !!
En voi toivoa sinulle kuin jaksamista ja vaikket
kaikkea koskaan antaisi anteeksikaan niin varmasti välit äitisi kanssa voivat sitten joskus
olla sellaiset että juttuun tulette.
Voimia sinulle kuin myös isällesi
et varmasti ole syypää vanhempiesi eroon!itselläsi oli vaativin vaihe kouluelämässäsi ja olisit tarvinnut kaiken tuen.toivottavasti jaksoit ja onnistuit tulevaisuutesi tavoitteissa.
äitisi on varmasti aika epätoivoisessa tilanteessa, eikä osaa ajatella asioita muuta kuin itsensä kautta.katumus ja "herääminen" ja häpeä tulevat varmasti myöhemmin.kannattaa harkita anteeksiantamista, koska viha ja katkeruus tekevät itsellesi vielä pahempaa kuin tämän hetkinen järjetön tilanne, jossa olet joutunut syylliseksi asiaan, johon sinulla ei ole osuutta eikä arpaa.
minä sinun asemassasi hakisin apua ammattiauttajalta, onko sinun mahdollista käyttää YTHS:n palveluja, tai sitten terveyskeskuksen.siten saisit etäisyyttä tilanteeseen.
toivon sinulle sydämenpohjasta voimia.