Olen 21-vuotias mies, asun pienellä paikkakunnalla Pohjois-Savossa ja teen töitä sosiaalia-alalla. Saan kohtuullista palkkaa ja asun hyvin ja halvalla. Kaikki tuntuu kulkevan muuten hyvin, mutta en tahdo löytää itselleni naisystävää.
Valoitan hieman elämääni että tilannetta tässä hetkessä on helpompi arvioida: "seurustelin" ensimmäisen kerran ollessani yläasteen seitsemännellä luokalla. Tuo suhde kesti miltei puoli vuotta, eikä se antanut jälkeenpäin ajateltuna
minulle eikä tytölle juuri mitään, tavoitteena taisi enemmänkin olla pöksyihin pääseminen. Tämän jälkeen koin monia epävarmoja kokeiluja joiden kestot olivat lyhykäisiä lähinnä väärinymmärrysten
sekä suurten välimatkojen vuoksi.
Menetin "poikuuteni" 16-vuotiaana. Koin vielä tuolloin että kaikki tapahtui liian myöhään, mutta tänä päivänä antaisin aika paljon että voisin tehdä tehdystä tekemättömän. Seksistä oli enimmässä ja vähimmässä määrin pakkomielle, tuntui että yritin saada seksiä enemmän kuin aikana jolloin en ollut saanut sitä ollenkaan (taisin jäädä koukkuun ;) ). Omaksi onneksi huomasin kuitenkin että seksi vaati paljon enemmän työtä kuin hetkellisen nytkyttelyn ja miehen laukeamisen, joten halusin parisuhteissa käyttää aikaa ja vaivaa toisen vartalon tutustumiseen.
Lähdettyäni kotoa ja muutettuani ammattikoulun asuntolaan, elämä muuttui radikaalista. Ymmärsin erään epämiellyttävän kokemuksen jälkeen kuinka tärkeää suojautuminen sukupuoliyhteydessä on (ikäviä hairahduksia on elämässä sattunut myöhemminkin, sitä ei voi kieltää), huomasin eroa myös parisuhteissa kun seksi olikin vain osa suhdetta. Täytyi alkaa tutustua ihmisiin. Olen aina ollut positiivinen, hauska ja sosiaalinen, joten ihmisiin tutustuminen ei ollut kovinkaan vaikeaa. Ala-asteella tapahtunut ja hiukan yläasteellakin jatkunut koulukiusaus oli kuitenkin osakseen tehnyt tehtävänsä ja olin hyvin epävarma itsestäni ja epäilin ihmisten todellisia tuntemuksia minua kohtaan.
Erityisesti epävarmuus loisti ulkonäössäni, olen ollut kehitykseltäni useita ikäisiäni miehiä nopeampi ja lisäksi minulla on piirteitä jotka ilmenevät vahvemmin kuin useilla muilla suomalaismiehillä. Ammattikoulun aloittamisen varjopuolena oli myös kova alkoholin käyttö joka vaikutti elämään melkoisesti. Lihosin parissa vuodessa melkoisesti, mennessäni viime vuonna armeijaan painoin 95kg, pituuteni oli 181cm. Armeijan peruskoulutuskaudella (8vk) tiputin painoa 15kg. Oltuani vuoden armeijassa ja armeijan päättymisestä tultua pian puoli vuotta, painan jälleen 95kg, mutta en ole missään määrin samalla tavalla lihava kuin puolitoista vuotta sitten.
Olen huomannut kahdenlaista ongelmaa menneissä parisuhteissani (olen tällä hetkellä vapaa, tai "yksinäinen", kuten sosiaalihuollon virkamies sen ilmaisisi). Ensimmäinen ongelma liittyy enemmän naisiin: olen ajautunut usein seurustelemaan naisten kanssa joilla on ollut selkeitä mielialahäiriöitä, tai joilla niitä on todettu jälkeenpäin. En tiedä miksi olen joutunut niin usein olkapääksi, mutta näin vain on ollut. Toinen merkittävä ongelma on itsessäni, pettäminen. Olen pettänyt kaikkia tyttöystäviäni, tavalla tai toisella. Usein miten humalassa, mutta usein myös aivan tiedostaen. Syynä on yleensä ollut hyväksyntä, nainen joka tekee aloitteen vie minua kuinka haluaa. Kun oman naisen kanssa olo on ollut vaikeaa, ja on kuullut olevansa hyvä ihminen, on tapahtunut paljon vääriä asioita. Ensimmäistä ja toista ongelmaa yhdistää yksi tekijä, itsekin olen tavallani tunnevammainen yksilö, en yhtään parempi tai pahempi kuin naiseni.
Tänä päivänä kärsin kovasti yksinäisyydestä, niin psyykkisesti kuin fyysisesti. Kuulen ystäviltäni (jotka muodostuvat suurimmaksi osaksi naisista) olevani ihana ihminen joista välittävät todella paljon. Uskon kyllä heitä mutta ihmettelen silti miksi en saa naisseuraa.
Toki tuntemattomat naiset eivät näe taikka tunne tapojani, joten heidän täytyy tyytyä ulkomuotooni, rehellisesti ottaen epäilen että olen todella ruma vaikkei sitä kukaan tahdokaan tunnustaa. En vain voi käsittää sitäkään jos en halua: A)ajaa partaa, B) kasvattaa tukkaa, niin se tekee minusta jotenkin vastenmielisen. Lisäksi ongelmana lienee se että näytän paljon vanhemmalta kuin olen.
En osaa flirttailla, enkä ole mikään pelimies, en harrasta yhden illan-juttuja ja kohdallani naisen iskeminen vie aikaa ja vaatii hiljaista tutustumista. Siksi en ole paljoa tehnyt kontaktia tuntemiini naisiin. Miksi naiset eivät tee aloitetta?
Miten paljon nainen todellisuudessa näkee minusta ulkopäin vai kuvitteleeko hän vain näkevänsä? Yksinäiset illat ovat pahimmat, mutta en vain ole viimeiseen puoleentoista vuoteen saanut naista lähelleni, enkä oikein tiedä mikä olisi avuksi.
Nyt kun mietin olen varmasti purkanut paljon epäoleellista asiaa, sekä tehnyt pointtini hiukan huonosti selväksi. Toivon mukaan tämä herättää keskustelua, joista itse ja mikseipä muutkin yksinäiset miehet/naiset voisi ottaa oppia.
Valoitan hieman elämääni että tilannetta tässä hetkessä on helpompi arvioida: "seurustelin" ensimmäisen kerran ollessani yläasteen seitsemännellä luokalla. Tuo suhde kesti miltei puoli vuotta, eikä se antanut jälkeenpäin ajateltuna
minulle eikä tytölle juuri mitään, tavoitteena taisi enemmänkin olla pöksyihin pääseminen. Tämän jälkeen koin monia epävarmoja kokeiluja joiden kestot olivat lyhykäisiä lähinnä väärinymmärrysten
sekä suurten välimatkojen vuoksi.
Menetin "poikuuteni" 16-vuotiaana. Koin vielä tuolloin että kaikki tapahtui liian myöhään, mutta tänä päivänä antaisin aika paljon että voisin tehdä tehdystä tekemättömän. Seksistä oli enimmässä ja vähimmässä määrin pakkomielle, tuntui että yritin saada seksiä enemmän kuin aikana jolloin en ollut saanut sitä ollenkaan (taisin jäädä koukkuun ;) ). Omaksi onneksi huomasin kuitenkin että seksi vaati paljon enemmän työtä kuin hetkellisen nytkyttelyn ja miehen laukeamisen, joten halusin parisuhteissa käyttää aikaa ja vaivaa toisen vartalon tutustumiseen.
Lähdettyäni kotoa ja muutettuani ammattikoulun asuntolaan, elämä muuttui radikaalista. Ymmärsin erään epämiellyttävän kokemuksen jälkeen kuinka tärkeää suojautuminen sukupuoliyhteydessä on (ikäviä hairahduksia on elämässä sattunut myöhemminkin, sitä ei voi kieltää), huomasin eroa myös parisuhteissa kun seksi olikin vain osa suhdetta. Täytyi alkaa tutustua ihmisiin. Olen aina ollut positiivinen, hauska ja sosiaalinen, joten ihmisiin tutustuminen ei ollut kovinkaan vaikeaa. Ala-asteella tapahtunut ja hiukan yläasteellakin jatkunut koulukiusaus oli kuitenkin osakseen tehnyt tehtävänsä ja olin hyvin epävarma itsestäni ja epäilin ihmisten todellisia tuntemuksia minua kohtaan.
Erityisesti epävarmuus loisti ulkonäössäni, olen ollut kehitykseltäni useita ikäisiäni miehiä nopeampi ja lisäksi minulla on piirteitä jotka ilmenevät vahvemmin kuin useilla muilla suomalaismiehillä. Ammattikoulun aloittamisen varjopuolena oli myös kova alkoholin käyttö joka vaikutti elämään melkoisesti. Lihosin parissa vuodessa melkoisesti, mennessäni viime vuonna armeijaan painoin 95kg, pituuteni oli 181cm. Armeijan peruskoulutuskaudella (8vk) tiputin painoa 15kg. Oltuani vuoden armeijassa ja armeijan päättymisestä tultua pian puoli vuotta, painan jälleen 95kg, mutta en ole missään määrin samalla tavalla lihava kuin puolitoista vuotta sitten.
Olen huomannut kahdenlaista ongelmaa menneissä parisuhteissani (olen tällä hetkellä vapaa, tai "yksinäinen", kuten sosiaalihuollon virkamies sen ilmaisisi). Ensimmäinen ongelma liittyy enemmän naisiin: olen ajautunut usein seurustelemaan naisten kanssa joilla on ollut selkeitä mielialahäiriöitä, tai joilla niitä on todettu jälkeenpäin. En tiedä miksi olen joutunut niin usein olkapääksi, mutta näin vain on ollut. Toinen merkittävä ongelma on itsessäni, pettäminen. Olen pettänyt kaikkia tyttöystäviäni, tavalla tai toisella. Usein miten humalassa, mutta usein myös aivan tiedostaen. Syynä on yleensä ollut hyväksyntä, nainen joka tekee aloitteen vie minua kuinka haluaa. Kun oman naisen kanssa olo on ollut vaikeaa, ja on kuullut olevansa hyvä ihminen, on tapahtunut paljon vääriä asioita. Ensimmäistä ja toista ongelmaa yhdistää yksi tekijä, itsekin olen tavallani tunnevammainen yksilö, en yhtään parempi tai pahempi kuin naiseni.
Tänä päivänä kärsin kovasti yksinäisyydestä, niin psyykkisesti kuin fyysisesti. Kuulen ystäviltäni (jotka muodostuvat suurimmaksi osaksi naisista) olevani ihana ihminen joista välittävät todella paljon. Uskon kyllä heitä mutta ihmettelen silti miksi en saa naisseuraa.
Toki tuntemattomat naiset eivät näe taikka tunne tapojani, joten heidän täytyy tyytyä ulkomuotooni, rehellisesti ottaen epäilen että olen todella ruma vaikkei sitä kukaan tahdokaan tunnustaa. En vain voi käsittää sitäkään jos en halua: A)ajaa partaa, B) kasvattaa tukkaa, niin se tekee minusta jotenkin vastenmielisen. Lisäksi ongelmana lienee se että näytän paljon vanhemmalta kuin olen.
En osaa flirttailla, enkä ole mikään pelimies, en harrasta yhden illan-juttuja ja kohdallani naisen iskeminen vie aikaa ja vaatii hiljaista tutustumista. Siksi en ole paljoa tehnyt kontaktia tuntemiini naisiin. Miksi naiset eivät tee aloitetta?
Miten paljon nainen todellisuudessa näkee minusta ulkopäin vai kuvitteleeko hän vain näkevänsä? Yksinäiset illat ovat pahimmat, mutta en vain ole viimeiseen puoleentoista vuoteen saanut naista lähelleni, enkä oikein tiedä mikä olisi avuksi.
Nyt kun mietin olen varmasti purkanut paljon epäoleellista asiaa, sekä tehnyt pointtini hiukan huonosti selväksi. Toivon mukaan tämä herättää keskustelua, joista itse ja mikseipä muutkin yksinäiset miehet/naiset voisi ottaa oppia.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Mikä mättää? Sinä sentään saat pillua joten älä viitsi valittaa.
Seksiä olen viimeksi harrastanut useampi kuukausi sitten. Mutta on totta se että välillä kun huomaa murehtivansa ettei saa ikinä ketään, alkaa miettiä kuinka monen kanssa todellisuudessa on ollutkaan.
Eikä se pelkkä "pillu", vaan paljon muutakin mitä toiselta ihmiseltä odottaa.
Todellinen ikisinkku ei ole KOSKAAN saanut pillua, joten älä vähättele sen kapistuksen merkitystä. Sinä olet saanut, sinä et ole ikisinkku, peniksesi on käynyt jossakin minne muut eivät koskaan pääse, se teki sinusta samalla sekunnilla muodikkaan trendi-sinkun.
Tässä nyt ei ollut tarkoitus kilpailla siitä kuka on kovempi sinkku ja kenellä on säälittävämpi elämä. Itse en edes tahdo olla sinkku, joten sinä ja muut "ikisinkut" nauttikaa ihan rauhassa olostanne, en tule tallomaan varpaillenne.
olet pettäjä luonteeltasi ja kyllä se jotenkin naisiin käytöksessäsi heijastuu.
Ole sinkku niin voit reilusti touhuta sängyssä kenen kanssa vaan eikä kukaan loukkaannu siitä että tykkäät pettää.
Ja kännissä pettäminen on tekosyy.....
Kuinka se heijastuu? Tunnistatteko te ihmiset pettäjät? Itse en siihen kykene.
Puhut totta sen suhteen ettei mitään pettämistä voi puolustella, mutta jokaiselle teolle löytyy aina syy. Sen syyn pohjalta olisi sitten hyvä pohtia onko suhde elämisen arvoinen.
En ylpeile pettämisilläni, enkä ole tyytyväinen tekemiini tekoihin. Ei tarkoita että tykkään pettää. Pitäisi varmaan vahvistua itse ja oppia hillitsemään itsensä ennen "seuraavaa" parisuhdetta, eikä vain juosta huolettomasti ihan missä sattuu. Se ei anna juuri mitään.
Hmm, annat viimeisessä viestissäsi ymmärtää, ettet ehkä olisi vieläkään kykeneväinen olemaan uskollinen?
En ymmärrä, olisiko sinun mielestäsi mahdollisen tyttöystäväsi kärsimys parempi kuin sinun kärsimyksesi yksinäisyydessä? Ymmärräthän toki, ettei se mitään kukkakedolla tanssimista olisi jos poikaystävä pettäisi.
Haluaisitko tyttöystävän joka pettää sinua?
Sitä nimittäin saa, mitä itse tarjoaa, Siis, ei sitä tiedä, vaikka tämä yksinäisyytesi olisikin vain "blessing in disguise" - opit tällä välin uskollisuutta ja kun olet sen oppinut, saat uskollisen tyttöystävän, joka ei sinua tule luuydintä myöten loukkaamaan: kuten sinä varmasti olet loukannut omilla petoksillasi.
Olet vielä nuori, elä elä ja vielä kerran elä: sinulla on aikaa, sinun ei ole PAKKO seurustella, opettele tuntemaan ensin itsesi ja vasta kun tiedät kuka itse olet ja mitä itsestäsi tarjoat, sittenmene ja etsi itsellesi se nainen, joka on sinulle kaikkein parhain. Ei se paras mahdollisimaan montaa kokeilemalla sen nopeammin löydy. Se paras löytyy, kun tietää mistä etsii ja millaista ;).
Onnea sinulle poika tulevaan :).
Suoraa puhetta, jotain tällaista olin odottanut ja toivonut.
Kaikki aiheuttamani kivun (tämä varmasti koskettaa suurinta osaa muistakin pettäneistä)jälkeen satuttaa aina itseäänkin. Kun kokee syyllisyyttä, pettyy itseensä, ei voi antaa itselleen anteeksi ja kun epäilee voiko olla enää uskollinen. Kenellekään.
Siksi olen halunnut opetella puhumaan suoraan asioista, ongelmista ja myös hyvistä puolista, oppia tiedostamaan mistä toinen ei pidä ja mitä taas arvostaa. Kai se tietyllä tavalla estää pettämistä jos voi sanoa mikä suhteessa mättää, ettei sitä sitten tarvitse purkaa toisin keinoin.
"Vielä jonkin aikaa", tiedän sinun olevan oikeassa. Seksin voi jättää aina, sitä ei yksinäisyydessään välttämättä kaipaa, mutta ymmärrättehän että yksinäinen ihminen on joskus valmis kummiin tekoihin helpottaakseen omaa taakkaansa.
Mutta lupaan yrittää, kovimman kautta.