Moro!
Ehkä tämä viesti on väärällä palstalla, sillä aiheena on (taas kerran) yksinäisyys. Olen reilu parikymppinen opiskelija, ja minulla ei käytännössä ole sosiaalista elämää. Yksinäisyys ei vaivaa minua niin kauan kun voin keskittyä työn tekoon. Työn parissa olen onnellinen ja tunnen saavuttavani jotain. Mutta sitten kun tulee ilta, ja yritän saada unen päästä kiinni, tämä asia alkaa ahdistaa minua. Mietin sitä kuinka muilla on ystäviä ja seurustelu kumppaneita, ja minulla ei ketään.
Tiedän että pystyn kovalla työnteolla saavuttamaan elämässään kaiken mitä uran puolelta tarvitsen. Kuitenkin minusta on alkanut tuntua että elämää ei voi rakentaa pelkän uran varaan, vaan täytyisi olla muutakin sisältöä.
Ne ihmiset jotka eivät minua tunne pitävät minua hiukan hiljaisena ja hiukan kömpelönä. Ne jotka ovat oppineet tuntemaan minut jotain kautta, tuntuvat pitävän minua erittäin kylmäverisenä ja vaativana henkilönä. Tämä johtuu varmasti siitä että olen ollut aina yksin, joten minulta puuttuu sosiaaliset taidot. Myönnän että en ole varmasti mikään kaikkein helpoin ihminen, mutta olen pohjimmiltaan ihan kiltti luonne.
Mutta tosiasia on että jos minun täytyy valita sen välillä että olenko eliniän yksin omana itsenäni vai teeskentelenkö olevani jotain muuta saadakseni ystäviä, niin valitsen ensimmäisen.
Onpa näköjään jo pitkä yksinpuhelu ;)
Kuitenkin kysyinkin teiltä (suurelta yleisöltä) onko kenelläkään samanlaisia tuntemuksia tai kokemuksia siitä kuinka voi kääntää elämänsä ympäri?
Haluaisin muuttaa elämäni mutta minua pelottaa kohdata muut ihmiset, koska se on jotain mistä minulla ei ole kokemusta.
Joten jos jollakulla olisi ehdotuksia siitä miten lähteä liikkeelle, niin olisin kiitollinen ehdotuksista ;)
"So I will walk throught the fire, because where else can I turn. I will walk throught the fire, and let it burn"
Ehkä tämä viesti on väärällä palstalla, sillä aiheena on (taas kerran) yksinäisyys. Olen reilu parikymppinen opiskelija, ja minulla ei käytännössä ole sosiaalista elämää. Yksinäisyys ei vaivaa minua niin kauan kun voin keskittyä työn tekoon. Työn parissa olen onnellinen ja tunnen saavuttavani jotain. Mutta sitten kun tulee ilta, ja yritän saada unen päästä kiinni, tämä asia alkaa ahdistaa minua. Mietin sitä kuinka muilla on ystäviä ja seurustelu kumppaneita, ja minulla ei ketään.
Tiedän että pystyn kovalla työnteolla saavuttamaan elämässään kaiken mitä uran puolelta tarvitsen. Kuitenkin minusta on alkanut tuntua että elämää ei voi rakentaa pelkän uran varaan, vaan täytyisi olla muutakin sisältöä.
Ne ihmiset jotka eivät minua tunne pitävät minua hiukan hiljaisena ja hiukan kömpelönä. Ne jotka ovat oppineet tuntemaan minut jotain kautta, tuntuvat pitävän minua erittäin kylmäverisenä ja vaativana henkilönä. Tämä johtuu varmasti siitä että olen ollut aina yksin, joten minulta puuttuu sosiaaliset taidot. Myönnän että en ole varmasti mikään kaikkein helpoin ihminen, mutta olen pohjimmiltaan ihan kiltti luonne.
Mutta tosiasia on että jos minun täytyy valita sen välillä että olenko eliniän yksin omana itsenäni vai teeskentelenkö olevani jotain muuta saadakseni ystäviä, niin valitsen ensimmäisen.
Onpa näköjään jo pitkä yksinpuhelu ;)
Kuitenkin kysyinkin teiltä (suurelta yleisöltä) onko kenelläkään samanlaisia tuntemuksia tai kokemuksia siitä kuinka voi kääntää elämänsä ympäri?
Haluaisin muuttaa elämäni mutta minua pelottaa kohdata muut ihmiset, koska se on jotain mistä minulla ei ole kokemusta.
Joten jos jollakulla olisi ehdotuksia siitä miten lähteä liikkeelle, niin olisin kiitollinen ehdotuksista ;)
"So I will walk throught the fire, because where else can I turn. I will walk throught the fire, and let it burn"
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ole huoleti. Nyt kun olet itse huomannut, ettei "elämää voi rakentaa pelkän uran varaan, vaan täytyisi olla muutakin sisältöä", niin luulempa, ettei sinun tarvitse yrittää mitään, kyllä jostain eteesi alkaa ilmestyä ihmisiä joihin alkaa kehkeytyä kuin itsestään tuttavuus/ystävyyssuhteita.
Itsekin joskus saatuani hyvän työpaikan, aloin ajattelemaan vain uraa, mutta jossain vaiheessa sitä huomaa, että työ ei ole todellakaan muuta kuin työtä (ehkä harrastuskin). Tärkeintä on ihmissuhteet, että on lähellä ihmisiä joihin tukeutua, ja joita voi tukea tarpeen vaatiessa. Niin ja tietenkin seura toisista. Älä masennu, ole oma itsesi. Huomaat pian, että olemalla itse vastaanottavainen, alkaa tulemaan lähetyskin perille (vrt. radio).
Sellasta.
moi!
On helppo sanoa noin, jos on ystäviä. Mutta jos/kun ei ole, eikä ole ollut vuosiin, voi todellakin sanoa, että ei niitä ystäväkandidaatteja juurikaan vastaan kävele. Ihmisiä toki tulee vastaan, mutta näin kun lähestyy kolmeakymmentä, ihmisillä on jo vakiintuneet ympyrät ja elämänmenot, ei siinä uusia tuttavuuksia, saati ystäviä kaivata. Me yksinäiset toki kaivataan ystäviä.
Olen huomannut saman kuin "mies", että kun niitä ystäviä ei ole, sosiaaliset taidotkin ovat mitä ovat. Ei niiden taitojen avulla lähestytä ihmisiä. Eikä varsinkaan toiset ihmiset lähesty minua.
Toisaalta ongelmana on myö se, että elämänarvoni ovat niin eri planeetalta kuin lähelläni (koulussa, töissä, harrastuksissa) pyörivillä ihmisillä, että kemiat eivät vain kerta kaikkiaan kohtaa. Minkäs teet.
Yksin on kuitenkin ihan hyvä olla. Monenlaisia asioita voi tehdä, ja nauttia elämästä. Ennenkaikkea kannattaa olla stressaamatta ihmissuhteiden puutetta. Ei tilanne stressaamalla muutu. Tsemppiä kuitenkin kaikille yksinäisille!
Moro!
Olen kannssasi täysin samaa mieltä että yksinäisyys ei ole välttämättä huono asia. Se antaa liikkumavaraa ja mahdollisuuden toteuttaa itseään. Esimerkiksi kun itse opiskelen ulkomailla ja yritän rakentaa kansainvälistä uraa, niin on hyvä voida lyödä ovi perässään kiinni turhia murehtimatta kun on aika vaihtaa maisemaa.
Kuitenkin joskus asiat on vaikeita jaksaa yksin. Kun kuulin isälläni olevan verenpurkauma aivoissa, olisin epätoivoisesti tarvinnut jonkun jolle puhua. Jonkun jolla olisi hiukan etäisyyttä asiaan.
Mutta en ymmärrä minkä takia me olemme oikein yksin. Joskus tuntuu että tässä palvelussa joka toinen viestii käsittelee yksinäisyyttä.
Onko asia niin että me yksinäiset aikuiset ihmiset olemme niin vaikeita persoonia tai joustamattomia oman elämämme suhteen?
Vaiko kenties erakkoluonteita?
Vaiko kenties asetamme mahdollisille ystävillemme niin kovat vaatimukset että toiset yksinäiset eivät kelpaa?
En tiedä näihin kysymyksiin vastauksia. Mutta ehkä tässä on osa totuudesta.
Tiedän kuitenkin että olen vielä nuori. Se pitäisi rohkaista siihen että asiat voivat vielä muuttua. Tosiassa minua hirvittää ajatus viettää seuraava puoli vuosisataa yksin. Tosi on että tilanne ei stressaamalla muutu, mutta asian hyväksyminenkään ei välttämättä ole hyvä asia.
En oikein ymmärrä miksi kirjoitan näitä viestejä. Muitten ihmisten mielestähän olen täysin tunteeton.
Toivottavasti nämä kuitenkin auttavat muita ymmärtämään omaa tilannettaan
"Moni mies vääntää porun kaljatuoppiin
Kun kysy miksi, työpaikan syy
Pomo painaa päälle eikä oikein kulje
Ei ole ketään kelle tämän kertoisin
Meistä kukaan ei ole niin vahva
Että yksin tämän polun taivaltaa"
Tosiaan, välillä on vaikeaa olla yksin. Eilen juuri mietin sitä, että mikä minua tässä yksinäisyydessä eniten pelottaa, on se, että mitä jos minulle sattuu jotakin? Olenko sitten yksi niistä, jotka viruvat asunnoissaan kuukausia kuolleena, eikä kukaan kaipaa? Jos minulla on hätä, kenelle soitan? Nyt minulla on toki muutama ihminen, joille voisin soittaa, mutta sydänystäviä on niukasti ja hekin eri paikkakunnalla (parempi sekin kuin ei mitään).
Olen huono keskustelemaan, varsinkin ryhmässä. Keskustelukin on taito, jota pitäisi harjoitella, mutta kun ei ole niitä harjoittelutilanteita. Huonouteni keskusteluissa johtuu oikeastaan siitä, että en tiedä mitä puhuisin. Pääni tuntuu tyhjältä. Se tuntuu kummalliselta. Ystävän kanssa pystyn kuitenkin keskustelemaan, ja niitä hetkiä kaipaan. Kun tottuu keskustelujen puutteeseen, ei osaa enää niin hyvin avautuakaan toiselle ihmiselle. Ja avautuminen vaatii luottamusta. Luottamus syvän ystävyyden ja ystävystyminen on vaikeaa jne.
Minun kohdallani on tapahtunut selvää erakoitumista. En useinkaan kaipaa seuraa, ja teen asiat useimmiten yksin. Hyvää on se, että en ole riippuvainen kenestäkään ja saan lisää rohkeutta. Mutta silti elämä voisi olla antoisampaa, jos jotkut kokemukset jakaisi jonkun kanssa. Ja toisaalta uskon, että tätä taivalta ei ole tarkoitettu yksin kuljettavaksi.
Voi olla, että olemme asettaneet liian suuria vaatimuksia mahdollisille ystäväkandidaateille. Toisaalta hyvä ystävyys vaatii "samalla aaltopituudella olemista", jotta se toimisi. Olenko tavannut toisia yksinäisiä? En usko... Missä heitä tapaa? En tiedä... Itse käyn harrastamassa, mutta sellaisia asioita, että ei siellä tutustu ihmisiin. Työpaikan/koulun ihmisillä on selkeästi omat piirit/kuviot elämässä, vai onko?
Et varmaankaan anna itsestäsi paljon ulospäin (tunteita?), kun sinua pidetään tunteettomana? Tuntuu hassulta, että jotakuta voitaisiin pitää tunteettomana, mutta kenties sellaiseen tuomioon olen itsekin joskus päätynyt jonkun kohdalla... Pyrin itse ihmisenä avautumaan enemmän ulospäin, siis puhumaan, hymyilemään ja katselemaan enemmän ympärilleni. En ota siitä kuitenkaan stressiä. Enkä tiedä onko "avautumisyrityksistäni" vielä ollut mitään iloa.
Kirjoittaminen auttaa käsittelemään sisimpiä tuntemuksiaan. Se on hyvä asia. Jos en itse voi keskustella, niin usein kirjoitan, jonkinlaista päiväkirjaa kai...
Moro!
Luin juuri viestisi jossa mietit että miten toisia yksinäisiä voisi tavata. Mielestäni tämä on yksi mielenkiintoinen ongelma. Kukaan ei voi tietää toisen yksinäisyydestä, koska ei tunne häntä. Tarkoitan tällä sitä että eihän yksinäisyys näy ulospäin. Kaikki joilla on sosiaalinen verkosto, ajattelevat automaattisesti että muillakin on samanlainen.
Toinen mielenkiintoinen asia on että ajattelemme helposti liikaa muista ihmisistä. Asun tällä hetkellä solussa, ja vaikka muilla on enemmän sosiaalisia kontakteja kuin minulla, niin kyllä hekin viettävät suurimman osan ajastaan itsekseen.
Eli olemmeko me liian suurten odotusten vankeja?
Oletammeko liian helposti että kaikilla muilla menee hyvin ja että me olemme ainoita yksinäisiä?
Tästä päästäänkin avoimuuteen. Valitettavasti suomalainen kulttuuri on sellainen että tunteita ei sovi näyttää tai ongelmistaan puhua. Verrattuna esim. espanjalaisiin (joita tunnen muutaman) suomalainen on yksinäinen selviytyjä joka jatkaa eteenpäin vaikka kuinka pahalta tuntuisi. Tottakai se tarkoittaa sitä että suomalaisten välinen ystävyys on paljon syvempää, kun espanjalaisten kanssa on kyse enemmänkin jonkinlaisesta toveruudesta.
Toisen asia avoimuudesta on tämä mahdoton yhtälö:
Ystävyys vaatii avoimuutta, avoimuus luottamusta ja luottamus taas ystävyyttä. Eli tätä asiaa on vaikea ruveta purkamaan mistään kohtaa.
Tuo tunteettomuuden vaikutelma voi tulla juuri tuosta eri aaltopituudella olemisesta. Esimerkkinä voin mainita täällä järjestetyt jäähyväisjuhlat lähteville vaihto-opiskelijoille, joihin en osallistunut. Eräs ihminen kysyi miksi minä en tullut, niin vastasin että en osaa hyvästellä ihmisiä joita en ole ikinä tuntenut.
Useimmille muille ihmisille tämä ei olisi ollut ongelma. He olisivat menneet, hymyilleet leveästi ja selittäneet kuinka olisi ollut mukava oppia tuntemaan toinen paremmin. Minulle tuollaisilla tyhjänpäiväisyyksillä (fraaseilla) ei ole mitään merkitystä.
Tulipa taas turhan katkeraa tekstiä, no ei voi mitään ;)
"Käy tuuli läpi pääni, etelästä pohjoiseen
Oon yksin ajatusten raunioilla
Ikuisesti kolisevat sanat tyhjyyteen
On jälleen tuskan viitta hartioilla."
Olen nuori nainen. Vaikka minulla on pari todella hyvää ystävää ja muutama kaverikin, tunnen itseni usein aika yksinäiseksi. Ongelmani on juuri tuo olematon sosiaalinen taito ihmissuhdeasioissa. Tuntemattomien kanssa keskusteleminen on minulle vaikeaa ja tutustun hitaasti uusiin ihmisiin. En tiedä kuinka pitäisi käyttäytyä jos toinen on surullinen jne. Ystävilleni en osaa olla aivan niin avoin kuin haluaisin.
Toisaalta viihdyn erittäin hyvin yksin eikä yksin oleminen pahemmin vaivaa minua. Aina välillä kaipaisin kuitenkin jotain sellaista ihmistä, jota voisi halata kun asiat menevät huonosti. (En siis seurustele.) Se on vähän itsekäs ajatus, ystäväkö saisi tulla lähelle vain silloin kun itse haluan! En tietenkään ajattele noin vaan haluaisin myös itse antaa ystävilleni jotain, mutta kun en osaa. Surullisen ystävän lohduttaminen on minulle erittäin vaikeaa. En ole tunteeton vaan kaikki tunteet, joita en saa sanottua vellovat sisälläni sekavina enkä osaa ihan itsekään niitä tulkita.
Joka tapauksessa, tarkoitukseni ei nyt ollut valittaa itsestäni, vaan antaa joku vinkki sinulle (ja Kulmikkaalle). Itse olen alkanut päästä sulkeutuneisuudestani kirjeystävien avulla. Kirjeenvaihto on ainakin minulle erinomainen tapa tutustua uusiin ihmisiin kun siinä "kasvottomana" on helpompi puhua tunteista ja muista ajatuksista. Kirjeystävien hankkiminenkin on helppoa. Ilmoituksen voi jättää vaikka tänne tai esim. ylen teksti-televisioon. Kirjeenvaihto ei ole minun mielestäni mitenkään toivottoman viimeinen oljenkorsi, vaan oikeasti kannattavaa ainakin jos uskaltaa kirjoittaa muustakin kuin vain jostain "mitä tein tänään" -osastosta.
Se vielä, että yksinäisyys ei todella ole välttämättä huono asia. En minäkään aio muuttua täysin yhteiskuntakelpoiseksi vaan pitäydyn tässä erakkoluonteessani jatkossakin ;)