Minua kiinnostaisi tietää, että onko kellään samanlaista tilannetta kuin itselläni. Olen ollut pitkän aikaa parisuhteessa, n. 6 vuotta, ja asumme yhdessä. Mieheni ollessa paikalla olen jotenkin yleisesti henkisesti/fyysisesti lamaantunut...tunnen välillä ahdistusta ja kyllästymistä. Yksin ollessani saan enemmän tehtyä töitä ja yleensä myös laihdun (parisuhteessa päin vastoin..:(. Koen että olen yksin ollessani pirteämpi, tai ainakin saan enemmän töitä aikaan jne. Kuitenkin rakastan miestäni paljon ja meillä on hyviä hetkiä; nauramme ja hulluttelemme yhdessä. En tiedä voisiko kyse olla siitä että mieheni on usein vähän passiivinen, ei pidä liikunnasta eikä itse ehdota että mennäänkö jonnekin jne. Minä taas olen tyytyväisimmilläni elämässä kun on toimintaa :) Olen yrittänyt puhua asiasta ja motivoida miestä ts. löytää jotain yhteistä mistä hän pitäisi. Hän kyllä lähtee ehdotuksiini mukaan mutta silti tuntuu "raskaalta" aina itse olla se joka järjestää kaikkea yhteistä (muuta kuin kotona oloa). Olen yrittänyt kaikkeni suhteen eteen ja minua ahdistaa, että tunnen tällaisia tunteita.
Kysymys
JokuN
4429
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Se on ongelmanne ydin.
Yhdessä olonne on passiivista "olemista", se pysäyttää sinut, joka haluat aina "tehdä jotain".
Miehelläsi ei ole ongelmaa siitä ?
Hänelle ilmeisesti riittää, että olete vain läsnä toinen toisillenne?
eli nyt sinun pitäisi keksiä itsellesi "kotiharrastus", ettei sinusta tuntuisi, että aikasi menee hukkaan.
Eikö itselläsi ole mitään henkisempää harrastusta liikunnan vastapainoksi, mitä voit tehdä kotona, vaikka lukea kirjoja ?
On turha painostaa ihmistä, joka ei ole liikunnallinen ja miksi kaikki pitäisi tehdä sinun mukaasi ?
Hmm, ihan hyviä kommentteja. Ongelma on se että teen kovasti töitä ja siihen sisältyy paljon kirjallisuuden lukemista pitkät päivät. Sen takia koen että minun täytyy päästä välillä ulos tuulettumaan kaiken sen jälkeen (lenkille, kauppaan, ihan mihin vaan). Olen ratkaissut asian niin että käyn yksikseni tai ystävän kanssa ja mies jää usein kotiin. Hän tekee tietokoneella töitä paljon ja usein istuu siinä koneen edessä vapaa ajatkin ellen järjestä muuta. Koen kai tämän suhtautumisensa passiivisuutena ja jotenkin se pysäyttää minutkin etenkin viikonloppuisin, jotenkin masennun kun en saa häntä mihinkään mukaan. Kai se täytyy vaan hyväksyä ettei hän innostu ja mennä yksinään ja kuten neuvoit; keksiä jokin kotiharrastus.
Piti vielä lisätä, että mies kyllä sanoo, että on kiva tehdä kaikkea yhdessä ja pitäisi harrastaa urheilua, siis ihan oikeasti on sitä mieltä (eikä vain sano minun takiani), mutta hän ei koskaan tee aloitetta. On hän kuitenkin tyytyväisen oloinen esim. lenkkeilyn jälkeen (jos saan hänet mukaan), toteaa kuinka kivaa oli käydä ja piristipäs :) Teemme kyllä kotonakin välillä yhdessä kaikenlaista, kokkaamme tms. Hän oikeastaan on se joka haluaa sellaista kylki kyljessä laatuaikaa kotona ja pitää sitä suhteen mittarina ja minä sitten taas koen kaiken yhdessä tekemisen suhteen mittariksi vaikka tietysti tykkään siitä kylki kyljessä menosta myös :) No tämä on nyt oli vain tälläista väsynyttä pohdintaa...Kai nämä on aina kompromissi asioita, ja onhan tässä jo pitkä aika oltu menestyksekkäästi yhdessä :) Ainut mitä pelkään on, että nuo erot alkavat ahdistaa pidemmän päälle liikaa. Etenkin se huolestuttaa, että koen jopa masentuvani välillä. Sitä on niin vaikea hallista omia tunteita vaikka tajuaa, että kyse on vaan ihmisten erilaisuudesta. Sen takia kyselin kokemuksia muilta.
itselläni aivan sama tilanne vaimoni kanssa (15v aviossa) ja vain minä liikun ja harrastan. saan aikaiseksi kotona vaikka mitä kun vaimo on poissa (esim.mökillä,jota itse vihaan) harrastan uhreilua 5-7krt vko joskus useamminkin jos viikonloppuna ehdin vain teen kaksi treeniä päivässä.
suoraan sanottuna joskus AHDISTAA se että muuten niin hyvä vaimo on SOHVAPERUNA......