Miksi sellaiset ihmiset, jotka ovat passiivisia, eivät huomioi puolisoaan, ovat liian itsekkäitä, tekevät päätöksiä yksin toiselta kysymättä, pitävät toista itsestäänselvyytenä jne. siis ihmiset jotka yksinkertaisesti EIVÄT sovellu tasavertaiseen suhteeseen, miksi he YLEENSÄKIN ALKAVAT SUHTEESEEN TAI HANKKIVAT PERHETTÄ?????
Eikö sellaisten ihmisten olisi parempi olla yksin, jos kerta ei viitsi nähdä mitään "vaivannäköä" toista kohtaan? Voisivat olla sellaisia kuin ovat, ilman että siinä sivussa tuottavat pettymystä ja turhaa kaipuuta kenellekään??
Täällä niin monet miehet/naiset kertovat suruissaan että miksi puoliso ei ole läsnä, miksi puoliso ei tee samaa, mitä itse tekevät (huomioi ja kaikkea muuta mitä suhteeseen kuuluu)
Niinkuin "FunToy" alempana siis kertoi:
"Miksi aviomies ei kiinnosta vaimoaan, vaikka pitää itsestään nelikymppisenä huolta, tuoksuu hyvältä ja pukeutuu hyvin ? On kiinnostunut vaimostaan aidosti, kuuntelee isolla korvalla, huolehtii lapsista, kotitöistä, raha-asioista. Tukee ja kannustaa vaimoaan opiskelussa ja työssään. Lausun sydämestäni lähteviä kohteliaisuuksia vaimoni ulkonäöstä. "
Itselläni on samanlainen tilanne. Paitsi että olen nainen. Juuri tuollaista itsekin toivoisin puolisoni tekevän. Ei siinä sen kummempia tarvita, pientä kohteliaisuutta, pientä vaivannäköä toisen hyvälle mielelle saamiseksi, osoittamista että välittää ja haluaa panostaa suhteeseen!
Viisainta olisi kun jakaisi ihmiset karkeasti kahteen ryhmään, niihin, jotka kykenevät oikeasti suhteeseen ja niihin, jotka eivät siitä liiemmin välitä. Ja näitä kahta ryhmää kun ei keskenään sekoittaisi niin onnellisia suhteita riittäisi.
Tämä on tietenkin mustavalkoista ajattelua, mutta näin olen ajatellut.
Vaikka rautalangasta vääntäisi, hyvällä tai pahalla, toinen ei muutu, ei edes YRITÄ, siinä sitten tulee itselle sellainen olo, ettei ole minkään arvoinen toiselle!
Nim. kyllästynyt ainaiseen kaipuuseen rakkaudesta
Eikö sellaisten ihmisten olisi parempi olla yksin, jos kerta ei viitsi nähdä mitään "vaivannäköä" toista kohtaan? Voisivat olla sellaisia kuin ovat, ilman että siinä sivussa tuottavat pettymystä ja turhaa kaipuuta kenellekään??
Täällä niin monet miehet/naiset kertovat suruissaan että miksi puoliso ei ole läsnä, miksi puoliso ei tee samaa, mitä itse tekevät (huomioi ja kaikkea muuta mitä suhteeseen kuuluu)
Niinkuin "FunToy" alempana siis kertoi:
"Miksi aviomies ei kiinnosta vaimoaan, vaikka pitää itsestään nelikymppisenä huolta, tuoksuu hyvältä ja pukeutuu hyvin ? On kiinnostunut vaimostaan aidosti, kuuntelee isolla korvalla, huolehtii lapsista, kotitöistä, raha-asioista. Tukee ja kannustaa vaimoaan opiskelussa ja työssään. Lausun sydämestäni lähteviä kohteliaisuuksia vaimoni ulkonäöstä. "
Itselläni on samanlainen tilanne. Paitsi että olen nainen. Juuri tuollaista itsekin toivoisin puolisoni tekevän. Ei siinä sen kummempia tarvita, pientä kohteliaisuutta, pientä vaivannäköä toisen hyvälle mielelle saamiseksi, osoittamista että välittää ja haluaa panostaa suhteeseen!
Viisainta olisi kun jakaisi ihmiset karkeasti kahteen ryhmään, niihin, jotka kykenevät oikeasti suhteeseen ja niihin, jotka eivät siitä liiemmin välitä. Ja näitä kahta ryhmää kun ei keskenään sekoittaisi niin onnellisia suhteita riittäisi.
Tämä on tietenkin mustavalkoista ajattelua, mutta näin olen ajatellut.
Vaikka rautalangasta vääntäisi, hyvällä tai pahalla, toinen ei muutu, ei edes YRITÄ, siinä sitten tulee itselle sellainen olo, ettei ole minkään arvoinen toiselle!
Nim. kyllästynyt ainaiseen kaipuuseen rakkaudesta
Vastaukset 7
Vanhimmat
Suurin virhe on odottaa toiselta yhtään mitään.
Jos et ole tyytyväinen sinun pitää miettiä mitä
itse voit tehdä että tilanne muuttuisi paremmaksi sinulle.
Vai voitko mitään muuta kuin lähteä etsimään sitä
onnellisuutta itsestäsi?
Toinen on mikä on.
Anna itsellesi se anteeksi että toivoit muuta.
Se ei todellakaan ole rikos.
Rakkaus on paljon muutakin kuin sitä että toinen huomioisi sinua.
Rakkaus on oikeasti halua huomioida.
Se lähtee sydämestä ei käskystä tai ihmettelystä
miksi toinen ei huomioi.
Todenäköisesti toinen ei rakast sinua mikäli
näin ei tee.
Samaa mieltä siitä asiasta, että ainoastaan itseään voi muuttaa. Itsekin asettanut odotuksia avioliitolleni ja pettynyt, kun huomannut, että toinen on se mitä on. Se vaan täytyy hyväksyä. Mutta jos toinen ei huomioi millään tavoin toisen toiveita, niin yksipuoliseksi menee parisuhteen rakentaminen. Yritin aikani eli noin 14 vuotta, panostin, huomioin ja koitin olla hyvä vaimo. Nyt kyllästynyt siihen ettei mitään saa vastineeksi, ja lopettanut itsekin. Mies ihmettelee kovasti mitä on tapahtunut ja miksi suhteemme ei kunnossa, myöntänyt kyllä että ei ole jaksanut keskustella eikä huomioida, olen ollut itsestäänselvyys hänelle. Kysymys vaan kuuluu että mitä jatkossa, tunteet ovat kyllä karisseet minun puoleltani yksipuolisessa suhteessa.
Eli ainoa joka muuttui olin minä.
Alemman ketjun aloittajan viesti herätti joitakin kysymyksiä ihan noin yleisellä tasolla.
Minkä ikäisten parisuhteitten ongelma huomioimattomuus on? Alkaako se heti arjen tultua, vai onko pitemmän kehityksen tulos? Koskeeko se yhtälailla lapsettomia pareja.
Itselläni on avioliittoa takana 30v. Olen syyllistynyt välinpitämättömyyteen jo pitkään. Syy on katkeruus, joka on ala-arvoista ja tuomittavaa, mutta siitä on vaikea päästä eroon.
Voi kuinka olisin tarvinnut miestäni silloin kun vaikeahoitoiset lapseni olivat pieniä. Valvoin öitä, eikä siinä mitään, kävihän mies töissä.
Viilsi vaan syvältä kun jäin viikonlopuiksikin sairaiden lasten kanssa yksin, kun mies lähti harrastuksiin. Siinä sitten katsoin, kun naapurin mies jätti harrastuksensa tauolle lasten ollessa pieniä. Naapurit kulkevat edelleen käsi kädessä.
Kun minulla oli väsynyt ja paha olla ja halusin lämpöä ja läheisyyttä lohduksi oli tarjolla vain seksiä. Niinpä vetäydyin omaan olooni ja siitä tuli pysyvää.
Nyt kamppailen kovasti tämän asian kanssa. Niin paljon on vuosia mennyt tällä saralla hukkaan, surettaa. Annanko jatkua näin, kannattako tässä enää yrittää muuttaa mitään.Tämä asia on minusta kiinni. Olen puhunut tästä miehelleni, hän on kuin ei oikein ymmärtäisi koko asiaa, mutta sanoo kaipaavansa läheisyyttä.
Minulla on tuttavia,vähän vanhempia, joiden puheista kuultaa samanlaiset kokemukset. Ja se katkeruus.
Nyky-isät osallistuvat paljon perheensä elämään, Tämän kuvan saa lehdistä ja televisiosta. Varmaankin usein pitää paikkansa.
Olen seuraillut muutaman nuoren vauvaperheen elämää, yhtä hyvin läheltä. Heillä totuus näyttää toisenlaiselta. Äidit ovat hirveän yksin. Isä jättää vapaa-aikanaan itkevän vaimonsa kotiin ja lähtee rentoutumaan. Vaimo joutuu kerjäämään lomaa päästäkseen käymään yksikseen kaupassa. Katkeruuden siemen on kylvetty, näen selvästi.
Voi kun miehet ymmärtäisivät olla vaimon rinnalla, kun lapset on pieniä. Se on kuin säästäisi parisuhdepankkiin. Monessa tapauksessa säästön saisi takaisin korkojen kanssa.
"Fun Toy" kuuluu viestistä päätellen miesten aateliin, joten en ymmärrä hänen vaimonsa käyttäytymistä. Toisen osapuolen näkemys kyllä puuttuu, samoin kun mieheni näkemys tähän minun viestiin.
Olisi mielenkiintoista kun passiiviset ihmiset osallistuisivat keskusteluun ja myös he joiden tilanne on korjautunut jollain keinolla.
Mitäpä tätä sen enempää ihmettelemään, selvää asiaa. Niitä on olemassa sekä miehiä, että naisia, jotka eivät ole sisäistäneet parisuhteen mallia eikä vastavuoroisuutta. Vapaamatkustajia siis riittää.
Ja lainattu komentti: " "Fun Toy" kuuluu viestistä päätellen miesten aateliin, joten en ymmärrä hänen vaimonsa käyttäytymistä."
Niin, niitä on olemassa sekä naisten että miesten aatelia. Eivät kaikki naisetkaan ole kasvaneet aikuisen vastuuta ottamaan ja/tai läheisyyttä ja helyyttä jakamaan kykeniviksi...
Minun ensimmäinen mieheni oli parisuhteen vapaamatkustaja-tyyppiä. Tämä toinen on sitä aatelia, joka osallistuu tasapuolisesti suhteen jokaiseen osa-alueeseem.
Ap kysyy:
"" Miksi sellaiset ihmiset, jotka ovat passiivisia, eivät huomioi puolisoaan, ovat liian itsekkäitä, tekevät päätöksiä yksin toiselta kysymättä, pitävät toista itsestäänselvyytenä jne. siis ihmiset jotka yksinkertaisesti EIVÄT sovellu tasavertaiseen suhteeseen, miksi he YLEENSÄKIN ALKAVAT SUHTEESEEN TAI HANKKIVAT PERHETTÄ????? ""
He alkavat suhteeseen juuri siksi, että kokevat saavansa suhteelta jotain, yleensä ylöspitoa ja huolenpitoa. Se on heille itsestään selvää eikä heillä ole mitään käsitystä siitä ,että itsekin tulisi jotain toiselle takaisin antaa!
Eivät he ole pahoja ihmisiä. Ovat vain kyvyttömiä (ja haluttomia, jollain tavalla helppoon ja vastuuttomaan elämään tottuneita.
AP:n viestissä oli ideaa, vaikka aika kärjistäen esitettykin. Minä voin ainakin myöntää kuuluvani siihen toiseen ryhmään ihmisiä, eli niihin jotka eivät oikeasti halua/kykene parisuhteen ylläpitoon. Tottakai tykkään saada myönteistä huomiota miehiltä, mutta en viitsi tehdä kompromiseja tai muutenkaan panostaa kumppanin huomioimiseen.
Tiedän, että olen aiemmissa suhteissa jättänyt miehiä hämmentyneiksi ja epätietoisiksi ja lopulta lopettanut suhteen aika tylysti. Niinpä, ainakin toistaiseksi, boikotoin kaikkia seurustelusuhteita, vakavammista puhumattakaan. En jaksa enää kuulla, miten olen "vedättäjä" tms. kun olen lähtenyt suhteeseen, vaikka en suhdetta oikeastaan edes halua.
Koitan tässä nyt vielä hahmottaa, teiltä tuli osuvia kommentteja.
Ei kai sitä kukaan tahdo passiivista puolisoa uhallansa. Ja yleensähän suhteen alussa kumpikin tekee kaikkensa suhteen eteen, pikkuhiljaa se menee sitten siihen että se jää yksipuoliseksi, jos toinen on senluontoinen.
Itseäni en ole sen kummemmin muuttanut, mitä nyt vielä ja vielä enemmän panostanut ja tehnyt sellaista, mitä toivoisi toisenkin tekevän, alkaa vain turtumaan, kun ei sitä vastakaikua juurikaan tule. Ei kukaan ole pohjaton kaivo.
Omasta mielestäni olen tehnyt kaikkeni, enempään en yksinkertaisesti pysty (jaksa)!
Olen katsonut puolison "virheet" läpi sormien, antanut anteeksi kaikenlaista (niin, sekin vielä tämän passiivisuuden päälle). Hyväksyn hänet sellaisena kuin hän on, ainut mitä pyydän, on tämän ketjun aihe.
Tai sitten kai se on hyväksyttävä, ettei puolisoni (kykene) rakastamaan minua!
Joskus olen kokeillut sitä, että olen alkanut käyttäytyä kuin mies (että hänen silmänsä aukeaisivat...) mutta mies ei ole älynnyt muuta kuin että "miksi meillä menee näin huonosti"??
Aivan kuin "vaimoriepu" kirjoitit:
"Mies ihmettelee kovasti mitä on tapahtunut ja miksi suhteemme ei kunnossa, myöntänyt kyllä että ei ole jaksanut keskustella eikä huomioida, olen ollut itsestäänselvyys hänelle."
Näin meilläkin kävi, kunnes taas aloin panostamaan suhteeseen.
Hullua tehdä vain toista onnelliseksi kun hän itse ei näe muuta kuin että maailma pyörii hänen napansa ympärillä...
Ainakin meidän tapaus on että olemme vielä nuoria (30v) ja lapsia meillä on useampi, kuten nimimerkki
"naisen näkökulmasta"
kertoi, myös täällä on se vika että nainen on lasten kanssa kun mies menee vapaa-ajat omia menojaan.
Ja vielä lainaus vastaajien keskuudesta:
"He alkavat suhteeseen juuri siksi, että kokevat saavansa suhteelta jotain, yleensä ylöspitoa ja huolenpitoa. Se on heille itsestään selvää eikä heillä ole mitään käsitystä siitä ,että itsekin tulisi jotain toiselle takaisin antaa!
Eivät he ole pahoja ihmisiä. Ovat vain kyvyttömiä (ja haluttomia, jollain tavalla helppoon ja vastuuttomaan elämään tottuneita. "
Tässä kai se syy sitten on, turha siinä itseään kiduttaa miettimällä, mitä muuta vielä voisin tehdä, ja uskoa siihen että toinen ei vain kykene
rakkauteen.