Avioliittoko?

Olen keski-ikäinen nainen, jolla on pitkä avioliitto takana ja aikuiset lapset. Nuorin muuttaa ensi kesänä pois. Olemme lähes yläasteikäisistä asti olleet yhdessä ja selvitty monenlaisista isoista ongelmista. Työttömyys ja taloudelliset ongelmatkin on tuttuja. Se puoli on nyt kunnossa. Terveys reistailee molemmilla. Miehellä on jonkinasteinen alkoholiriippuvuus ja masennus, johon on lääkitys. Itsekin käytän mielialalääkkeitä ja tänä vuonna löytyi varhaisvaiheen syöpä, joka on nyt tiettävästi pois, mutta seurannassa. Omat vanhempani tarvitsevat tukea yhä enenevässä määrin.

Elämä on tuntunut taistelulta ongelmasta toiseen. Voimat ei enää tunnu riittävän juuri mihinkään. Itselläni yksi iso tekijä väsymykseeni on ollut "tasaisen epävakaa parisuhde", joka juontaa luonteistamme, miehen vaikeista varhaisvaiheista ja alkoholista. Seksi toimii hyvin silloin harvoin kun sitä on. Hellyyden janoni on valtava, mutta mieheni ei erityisesti pidä läheisyydestä. Mieheni on varauksellinen jopa suhteessa minuun, vaikka en ole luottamusta pettänyt. Nyt kun ulkoiset seikat ja toimeentuloasiat on saatu kuntoon, epätyydyttävä suhde huutaa apua. Parisuhdeilloissa ym. on käyty, mutta ilman tuloksia. Puhuttukin on, mutta sama juttu.

Lapset ovat meille rakkaita ja suuri ilon ja ylpeyden aihe. En kuitenkaan halua takertua heihin. Nyt olisi aikaa keskittyä toisiimme ja muihin asioihin. En kuitenkaan sovi mieheni "aikatauluun", vaikka hänkin on suurimman osan vapaa-ajastaan kotona, kuten minäkin.

Olimme hiljattain kahdestaan lomalla, mutta tietty etäisyys pysyi välillämme koko ajan. Meillä on samanlainen huumorintaju ja jne., mutta kaikenlainen läheisyys puuttuu, niin henkinen kuin fyysinen. Edes syöpäni ilmeneminen ei häntä juuri hetkauttanut. Kuulemma siksi, että se ei ollut "niin vakava" juttu. Epätietoisuutta kesti kuitenkin useita viikkoja ja samaan aikaan oli meneillään muuten iso ja stressaava muutos elämässäni. Koin olevani hirvittävän yksin, vaikka on minulla joitakin ystäviä, joiden kanssa jakaa asiat. Kaipasin kuitenkin mieheltäni tukea - ja hellyyttä.

Masennus alkaa taas voimallisemmin nostaa päätään, vaikka vielä työkykyinen olenkin. Tuntuu niin turhalta kaikki!