muserrettu

minun elämäni rakkaus ei ollutkaan vakavissaan suhteemme alussa ja kävi vieraissa, kertoen minulle heti seuraavana päivänä melkein kuin olisin ollut hänen kaverinsa. En voinut ymmärtää. Erosimme (tai hänen mielestään emme olleet varsinaisesti suhteessa) ja hänen aloitteestaan jatkoimme parin kuukauden kuluttua. Mutta... kun juttu syveni ja vakavoitui, tämäkin asia pyöri jatkuvasti mielessä. Jätin hänet kolmen vuoden on/off-seurustelun jälkeen vuosi sitten. Rakkaus oli todellista ja sen menettäminen surettaa minua yhä. Mutta mikä todella vaivaa edelleen, on se, että annoin niin tapahtua itselleni! Tajusin myöhemmin, kuinka innoissaan hän oli ollut saatuaan lisää ja "parempaa", ja että hän oli ylpeänä kertonut kavereilleenkin, jotka kyllä tiesivät minusta! Hän oli vain ylpeä. Myöhemmin katui kyllä ja tajusi tekonsa hirveyden. Mutta silloin hän kohteli minua kuin en olisi ollut tunteva ihminen jota pitää arvostaa. Tästä en ole päässyt yli, ja tunnen häpeää. Miten saatoin antaa tämän tapahtua minulle? Hän oli todella ilkeä ja ruma... En ollut varsinaisesti sinisilmäinen mutta uskoin hyvään hänessä... Kuinka saatoin tehdä sen itselleni, miksi jatkoin enkä vain lyönyt häntä? Hän oli ehkä jotenkin häiriintynyt, sillä hän tärisi voimakkaasti hermostuneesti ja sai riideltyämme yöllä jonkinlaisen kouristuskohtauksen joka selvästi johtui tilanteesta, mutta silti ei osannut/halunnut nähdä, miten oli raiskannut oman rakkautensa. Halusi tuntea olevansa vahva, riippumaton, valloittaja. Todella kamalaa. Niinkuin minua ei olisi ollut.